Ovatko kaikki 30-40 -vuotiaina eroavat niitä, jotka

30+ tuttavapariskunta erosi juuri. Taustalla oli lapsettomuus ja toisen osapuolen haluttomuus suostua lahjoitettujen sukusolujen käyttöön. Olivat olleet yhdessä lukioajoista asti, mutta näin vain kävi. Avioliitot voivat karahtaa karille monesta eri syystä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni pk-ryhmässä eronneita ovat noin 4kumppiset äidit. Siellä on neljä lasta, joiden vanhemmat eronneet ja kaikki äidit noin 35-40v. On varmaan ollut pakko tehdä lapsi lopulta sen jonkun kanssa. Itse olen 27v ja meillä on ydinperhe.

Ydinperhe ... Jep, jep

Niin? Ydinperhe, toisin kuin noilla nelikymppisillä. On myös akateeminen koulutus toisin kuin heillä.

No tässä on 13 vuotta siihen, että itse olet nelikymppinen. Siinä ajassa ehtii tapahtua yhtä sun toista. En minäkään sinun iässäsi ajatellut että ero tässä kuitenkin tulee. Väittäisin että aika harva, jos kukaan, menee naimisiin ja perustaa perheen ajatellen, että eroon tämä joka tapauksessa päättyy.... Elämä ei vaan aina mene niin kuin on ajatellut. Terveisin nelikymppinen, akateeminen (mitä tekemistä koulutuksella on tämän kanssa?) äiti

Niin, mitä siitä? Pointti varmasti on se, että tällä hetkellä pystyn tarjoamaan lapselleni ydinperheen toisin kuin joku toinen nelikymppinen ihminen. Eli vastasin ketjun aiheeseen omalla empiirisellä kokemuksellani - kaikki nelikymppiset, ns. pitkään odottaneet eivät kykene yhtään sen todenäköisemmin tarjoamaan lapselleen ydinperhettä.

Outo pointti. Ovathan ne nelikympiset eronneetkin jossain vaiheessa lapsilleen ydinperheen tarjonneet.

No, lapsemme ovat saman ikäisiä, joten eivät he kovin kauaa ole sitä tarjonneet.. 

Mun tuttavapiirissä eronneet on enimmäkseen niitä, jotka ovat olleet pitkään yhdessä ennen lasten hankkimista tai naimisiinmenoa. Tilastollisestikaan "salamaliitoista" ei erota sen todennäköisemmin kuin niistä pitkään harkituista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rupesin vaan miettimään tätä asiaa, kun mun kaveripiiri koostuu kutakuinkin kahdenlaisista pariskunnista. Meistä, jotka ollaan oltu yhdessä 5-7 vuotta, mutta ei olla naimisissa eikä ole lapsia ja niistä, jotka ovat tehneet ensimmäisen lapsen n. 2 vuoden tuntemisen jälkeen. Mun mielestä on vaan niin utopistista tehdä lapsi kahden vuoden jälkeen, että uskon vahvasti heidän olevan niitä, jotka päätyvät kymmenen vuoden sisällä eroon.

Ap

Onko sulla tarve olla parempi kuin muut? Sillä asenteella voi olla riskinä, että jäät aikanaan huonoon suhteeseen kärsimään, kun et halua liittyä halveksimaasi eronneeseen ihmisyhmään. Tai sitten eroat omasta tai puolison aloiyteesta ja toipumista ja sen käsittelyä haittaa se, että erosi syyn pitää olla tulkittavissa poikkeuksellisen erityiseksi, koska olet kerran elänyt ns oikein. Helpommalla pääsee, kun ei ota niin jäykkiä ja tuomitsevia asenteita ja tajuaa, että kaikkea ei voi kontrolloida ja suunnitella valmiiksi elämässä.

Ei mulla ole lainkaan tarvetta yrittää olla parempi kuin muut. Jos olisi, olisin varmaan jo tehnyt lapset, ostanut asunnon ja auton ja mennyt naimisiin.

En tietenkään halveksu eronneita, mutta päätyminen 40-vuotiaaksi yksinhuoltajaksi olisi vain mun pahin painajainen.

Olisi se varmaan aika monen muunkin painajainen. Nelikymppisenä olisi kauheaa olla yksinhuoltaja/yksin ja pienten lasten äiti. Sen ikäisenä on tosi vaikeaa löytää kumppania, jos on pieniä lapsia.

Olen eronnut nyt 34-vuotiaana. 15 vuotinen parisuhde takana, lapset 5v ja 9v.

Me olimme ns. unelmapari vaimon kanssa ja kaikki kannustivat tekemään lapsia. Tehtiin lapsi ja meistä tuli painajaispari, Matti ja Mervi-tyylisesti, tosin ilman päihdesekoilua.

Ollaan edelleen yhdessä, mutta en ihmettele enää yhtään miksi ihmiset eroavat niin paljon. Ennen pidin eronneita luusereina.

Lapsi on hieman alle kouluikäinen ja olen 34-v. Lisää lapsia ei tule ja ihmettelen miten ihmiset jaksavat tässä iässäkään enää pikkulapsiaikaa, iso osa ei taida jaksaakkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rupesin vaan miettimään tätä asiaa, kun mun kaveripiiri koostuu kutakuinkin kahdenlaisista pariskunnista. Meistä, jotka ollaan oltu yhdessä 5-7 vuotta, mutta ei olla naimisissa eikä ole lapsia ja niistä, jotka ovat tehneet ensimmäisen lapsen n. 2 vuoden tuntemisen jälkeen. Mun mielestä on vaan niin utopistista tehdä lapsi kahden vuoden jälkeen, että uskon vahvasti heidän olevan niitä, jotka päätyvät kymmenen vuoden sisällä eroon.

Ap

Onko sulla tarve olla parempi kuin muut? Sillä asenteella voi olla riskinä, että jäät aikanaan huonoon suhteeseen kärsimään, kun et halua liittyä halveksimaasi eronneeseen ihmisyhmään. Tai sitten eroat omasta tai puolison aloiyteesta ja toipumista ja sen käsittelyä haittaa se, että erosi syyn pitää olla tulkittavissa poikkeuksellisen erityiseksi, koska olet kerran elänyt ns oikein. Helpommalla pääsee, kun ei ota niin jäykkiä ja tuomitsevia asenteita ja tajuaa, että kaikkea ei voi kontrolloida ja suunnitella valmiiksi elämässä.

Ei mulla ole lainkaan tarvetta yrittää olla parempi kuin muut. Jos olisi, olisin varmaan jo tehnyt lapset, ostanut asunnon ja auton ja mennyt naimisiin.

En tietenkään halveksu eronneita, mutta päätyminen 40-vuotiaaksi yksinhuoltajaksi olisi vain mun pahin painajainen.

Olisi se varmaan aika monen muunkin painajainen. Nelikymppisenä olisi kauheaa olla yksinhuoltaja/yksin ja pienten lasten äiti. Sen ikäisenä on tosi vaikeaa löytää kumppania, jos on pieniä lapsia.

Mutta vielä pahempi painajainen olisi olla esim. 28-vuotias kahden pienen lapsen yh.

Erosin 13v suhteesta, yhteen oli menty vähän päälle parikymppisinä, ei naimisissa eikä kihloissa, esikoinen syntyi kun oltiin oltu yhdessä reilu 8v.

Eli ei.

Omassa tuttavapiirissä lapsen teon lykkääminen on usein merkki erosta. Aika loogista että lasta ei hankita jos ei oikein uskota että pysytään yhdessä.

Lapsellinen kirjoitti:

Eka lapsi kolmen vuoden seurustelun jälkeen harkitusti. Teimme kolme lasta 5 vuoden aikana. Opiskelut oli kesken, velkaa paljon ja prinsessan elämäni ei toteutunutkaan. Mies aina töissä ja yhteinen aika vähäistä.

Nyt vuosia jälkeenpäin ymmärrän, että omalla joustamattomalla lapsellisella käytökselläni ajoin suhteen loppuun. Olin täysin uusavuton ja en edes halunnut opetella kotihommia ja miehen sukulaisia haukuin pelkästään kun mielestäni niin kuului tehdä. Periaatteessakaan en voinut hyväksyä heidän ajatuksia  :)

Kaikesta ajattelen nyt aivan erilailla ja ex sukulaisten kanssa olen edelleen yhteydessä.

:D :D Huikee. Onks tää totta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rupesin vaan miettimään tätä asiaa, kun mun kaveripiiri koostuu kutakuinkin kahdenlaisista pariskunnista. Meistä, jotka ollaan oltu yhdessä 5-7 vuotta, mutta ei olla naimisissa eikä ole lapsia ja niistä, jotka ovat tehneet ensimmäisen lapsen n. 2 vuoden tuntemisen jälkeen. Mun mielestä on vaan niin utopistista tehdä lapsi kahden vuoden jälkeen, että uskon vahvasti heidän olevan niitä, jotka päätyvät kymmenen vuoden sisällä eroon.

Ap

Onko sulla tarve olla parempi kuin muut? Sillä asenteella voi olla riskinä, että jäät aikanaan huonoon suhteeseen kärsimään, kun et halua liittyä halveksimaasi eronneeseen ihmisyhmään. Tai sitten eroat omasta tai puolison aloiyteesta ja toipumista ja sen käsittelyä haittaa se, että erosi syyn pitää olla tulkittavissa poikkeuksellisen erityiseksi, koska olet kerran elänyt ns oikein. Helpommalla pääsee, kun ei ota niin jäykkiä ja tuomitsevia asenteita ja tajuaa, että kaikkea ei voi kontrolloida ja suunnitella valmiiksi elämässä.

Ei mulla ole lainkaan tarvetta yrittää olla parempi kuin muut. Jos olisi, olisin varmaan jo tehnyt lapset, ostanut asunnon ja auton ja mennyt naimisiin.

En tietenkään halveksu eronneita, mutta päätyminen 40-vuotiaaksi yksinhuoltajaksi olisi vain mun pahin painajainen.

Joskus ne pahimmat painajaiset toteutuu...

Tavattiin ja aleettiin seurustella 19 vuotiaana. Siitä kolmen vuoden päästä raskaus ja naimisiin. Minusta olisi hyvä seurusta ainakin yli kaksi vuotta ennen lasta ja naimisiin menoa, sillä kahdessa vuodessa alkuhuuma ja -ihastus ehtii mennä ohi ja näkee toisen ihmisen sellaisena kun hän on oikeasti. Jos tuossa vaiheessa vielä tykkää toisesta, niin turha sitä peheen perustamista on enää siirtää tulevaisuuteen. Nyt olen 46 ja kolmesta lapsesta nuorinkin täysi-ikäinen ja ainoa joka asuu vielä kotona.

Vierailija kirjoitti:

Erosin 13v suhteesta, yhteen oli menty vähän päälle parikymppisinä, ei naimisissa eikä kihloissa, esikoinen syntyi kun oltiin oltu yhdessä reilu 8v.

Eli ei.

Minusta tuntuu että se ero tulee juuri niille jotka on ensin pitkään yhdessä ennen lapsen hankkimista. Heille se muutos lapsen tulon myötä on tavallaan suhteellisesti suurempi. Parisuhteessa on ehditty tottua tiettyyn tasapainoon, jota tämä vauvan muodossa tuleva kolmas pyörä sotkee pahasta.

Nopeammalla aikataululla tapoihin jämähtämistä ei ole vielä ehtinyt tapahtua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin 13v suhteesta, yhteen oli menty vähän päälle parikymppisinä, ei naimisissa eikä kihloissa, esikoinen syntyi kun oltiin oltu yhdessä reilu 8v.

Eli ei.

Minusta tuntuu että se ero tulee juuri niille jotka on ensin pitkään yhdessä ennen lapsen hankkimista. Heille se muutos lapsen tulon myötä on tavallaan suhteellisesti suurempi. Parisuhteessa on ehditty tottua tiettyyn tasapainoon, jota tämä vauvan muodossa tuleva kolmas pyörä sotkee pahasta.

Nopeammalla aikataululla tapoihin jämähtämistä ei ole vielä ehtinyt tapahtua.

Olen tuon ekan kirjoittaja, suhde kaatui miehen käytökseen/terveysongelmiin, joita ei pystynyt ennustamaan. Lapsistaan hän on aina pitänyt eikä mielellään pois muuttanut. Itsellenikin lapsen saaminen oli vain positiivinen lisä suhteeseen jossa oltiin menty samaa kaavaa monta vuotta.

En ole koskaan pitänyt järkevänä tehdä lapsia ihan tuoreeseen suhteeseen, minun tutuistani moni on eronnut juuri siitä syystä kun eivät tunteneet edes toisiaan vielä kovin hyvin, eläneet vaan sitä alkuhuumaa joka muuttuu äkisti vauva-arjeksi.

No me taas olemme ainoa edelleen yhdessä oleva pari reilun 10 vuoden jälkeen siitä tiiviistä opiskeluporukamme pariskunnista. Pariskuntia oli yhteensä 7. Olemme myös ainoat perheelliset siitä porukasta. Osa ehti naimisiin keskenään, kukaan muu ei saanut lapsia, ei keskenään eikä vielä myöhemminkään uusissa suhteissaan.

Saimme lapsen 2,5 vuoden jälkeen seurustelun aloittamisesta.

Välillä mietin, että onko nimenomaan perheellistyminen pitänyt meidät yhdessä. Kaikkien muiden suhteet kaatuivat siinä vaiheessa, kun 30 alkoi tulla mittariin. Isot erovuodet oli siinä 28-30v. Me taas elettiin uutta vauva-aikaa tuolloin. Tiedän toisaalta osan suhteista kaatuneen lapsikysymykseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rupesin vaan miettimään tätä asiaa, kun mun kaveripiiri koostuu kutakuinkin kahdenlaisista pariskunnista. Meistä, jotka ollaan oltu yhdessä 5-7 vuotta, mutta ei olla naimisissa eikä ole lapsia ja niistä, jotka ovat tehneet ensimmäisen lapsen n. 2 vuoden tuntemisen jälkeen. Mun mielestä on vaan niin utopistista tehdä lapsi kahden vuoden jälkeen, että uskon vahvasti heidän olevan niitä, jotka päätyvät kymmenen vuoden sisällä eroon.

Ap

Onko sulla tarve olla parempi kuin muut? Sillä asenteella voi olla riskinä, että jäät aikanaan huonoon suhteeseen kärsimään, kun et halua liittyä halveksimaasi eronneeseen ihmisyhmään. Tai sitten eroat omasta tai puolison aloiyteesta ja toipumista ja sen käsittelyä haittaa se, että erosi syyn pitää olla tulkittavissa poikkeuksellisen erityiseksi, koska olet kerran elänyt ns oikein. Helpommalla pääsee, kun ei ota niin jäykkiä ja tuomitsevia asenteita ja tajuaa, että kaikkea ei voi kontrolloida ja suunnitella valmiiksi elämässä.

Ei mulla ole lainkaan tarvetta yrittää olla parempi kuin muut. Jos olisi, olisin varmaan jo tehnyt lapset, ostanut asunnon ja auton ja mennyt naimisiin.

En tietenkään halveksu eronneita, mutta päätyminen 40-vuotiaaksi yksinhuoltajaksi olisi vain mun pahin painajainen.

Olisi se varmaan aika monen muunkin painajainen. Nelikymppisenä olisi kauheaa olla yksinhuoltaja/yksin ja pienten lasten äiti. Sen ikäisenä on tosi vaikeaa löytää kumppania, jos on pieniä lapsia.

Noin minäkin ajattelin vielä pari vuotta sitten, nyt olen 35v kahden alle kouluikäisen yksinhuoltaja, eikä tämä yhtään hullumpaa ole, ihana vapaus, lasten ehdoilla tietenkin.

En edes haluaisi ketään miestä asumaan, seksiseuraa on ihan kiitettävästi löytynyt, yksi vakituisempikin vaikka sinkkuäitiyttä kestänyt vasta alle vuosi :)

Kauheampaa olisi olla lapseton yli 35v. Nyt minulla on jo lapset valmiina, mahdollinen miesseura vain bonusta.

Vierailija kirjoitti:

Lapsellinen kirjoitti:

Eka lapsi kolmen vuoden seurustelun jälkeen harkitusti. Teimme kolme lasta 5 vuoden aikana. Opiskelut oli kesken, velkaa paljon ja prinsessan elämäni ei toteutunutkaan. Mies aina töissä ja yhteinen aika vähäistä.

Nyt vuosia jälkeenpäin ymmärrän, että omalla joustamattomalla lapsellisella käytökselläni ajoin suhteen loppuun. Olin täysin uusavuton ja en edes halunnut opetella kotihommia ja miehen sukulaisia haukuin pelkästään kun mielestäni niin kuului tehdä. Periaatteessakaan en voinut hyväksyä heidän ajatuksia  :)

Kaikesta ajattelen nyt aivan erilailla ja ex sukulaisten kanssa olen edelleen yhteydessä.

:D :D Huikee. Onks tää totta?

On kun ihminen aikuistuu kummasti 20 vuoden aikana ja oppii myöntämään omat virheensä

Eniten eroaa ne, jotka odottaneet pitkään ennen kuin menevät naimisiin. Tätä on kyllä ihan tutkittu. En nyt tarkoita sitä että pitäisi mennä viikon tuntemisen jälkeen naimisiin, mutta se että "jahkailee" tai odottaa 10v tai ikäänkuin viimeisenä oljenkortena menee avioon, niin voi olla aikamoinen pettymys -> ero. Joten ap olet väärässä luulojesi suhteen noin tilastollisesti. Toki meitä mahtuu joka lähtöön ihmisiä ja suhteita.

Vierailija kirjoitti:

Eniten eroaa ne, jotka odottaneet pitkään ennen kuin menevät naimisiin. Tätä on kyllä ihan tutkittu. En nyt tarkoita sitä että pitäisi mennä viikon tuntemisen jälkeen naimisiin, mutta se että "jahkailee" tai odottaa 10v tai ikäänkuin viimeisenä oljenkortena menee avioon, niin voi olla aikamoinen pettymys -> ero. Joten ap olet väärässä luulojesi suhteen noin tilastollisesti. Toki meitä mahtuu joka lähtöön ihmisiä ja suhteita.

Öh...varmaan aika kummallisia tutkimuksia. Mielestäni naimisiin meneminen ei ole nykypäivänä mikään pakko. Itse en edes kuulu kirkkoon, enkä ole koskaan haaveillut naimisiin menemisestä. Mikäli mieheni minua joskus kosii, vastaan kyllä myöntävästi.

Muutama hajakommentti.

Perheelliset eroavat itse asiassa vähemmän, tätä on tutkittu.

Jos mietitään avoliittoja, joita ei mitenkään rekisteröidä, niin lapsettomien ihmisten avoerot eivät näy tilastoissa. Perheellisten avoerot taas näkyvät tilastoissa, kun tarkastellaan perhetyyppejä. Tästä ehkä saa sen kuvan, että perheelliset eroavat koko ajan. Mutta ainakin ympärilläni 20-40 ikävuosien välillä on ollut paljon perheettömienkin eroja, juuri niitä piiloon jääviä.

Ja miksi muuten perheellisten erot johtuisivat aina siitä syystä, että on saatu lapsia? Monet perheelliset itsekin tuntuvat unohtavan, että osataan sitä erota ilman lapsiakin.

Ja vielä. Ikävuosien 20-40 välillä ihminen muuttuu ihan tosi paljon. On aika vaikea arvioida 27-vuotiaana, että mihin suuntaan ja että muututaanko edes likimain samaan suuntaan. Toki mitä nuorempana mennään yhteen, sitä "riskaalimmat" muutosvuodet ollaan yhdessä. Toisaalta iskeehän niitä 50 villityksiä ja mitälie myöhemminkin.