Lue keskustelun säännöt.
Ystävättäreni kuoli - puoliso vain ilkeilee
23.08.2017 |
Viikko on mennyt kohta sumussa, en saa nukutuksi neljää tuntia pidempään eikä arjen asioihin ole oikein keskittymiskykyä. Menetin itselleni rakkaan ihmisen, todella läheisen ystävän. Olen tuntenut hänet yli 25 vuotta, puolisoni on ollut elämässäni 10 vuotta. Hän on myös tavannut ystävättäreni muutaman kerran.
Olen ihan nätisti sanonut puolisolleni, että en nyt ehkä ole ihan tilanteen tasalla kaikissa arjen asioissa (perheen arjen pyörittäminen, vastuu lapsista on pääasiallisesti vastuullani), koska suren ja ajatukseni on tulevissa hautajaisissa. Jouduin siirtämään muutamia sovittuja lasten lääkäriaikoja ja järjestämään hoitajan lapsille pariksi päiväksi, jotta pääsen hautajaisiin. Hautajaiset ovat sen verran kaukana, että joudun lähtemään jo edellisenä päivänä.
Tilanne on muutenkin haastava, sen lisäksi puolisoni on ottanut ilkeilijän roolin. Tarpeettomia ikäviä kommentteja, syyllistämistä, naljailua. Aivan kuin olisin tekemisissä ihan vieraan ihmisen kanssa, käytös ei ole todellakaan hänelle tyypillistä. Nytkin töistä tultuaan hän ensimmäisenä haukkui minut, koska olin unohtanut lapsen soittoläksyn harjoittelun. Sen jälkeen hän marssi keittiöön ja sivuutti laittamani päivällisen ja alkoi kokata itselleen toista ruokaa (olin tehnyt kanaparmesanrisottoa), aivan kuin mielenosoituksena. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan aiemmin.
Hohhoijaa. Avauduinpahan nyt tänne. "Jätä se sika" -kommentit eivät oikein toimi tässä yhteydessä, onko muilla vastaavia kokemuksia? Mikähän tuota kumppania oikein riepoo, eikö hän kestä surua?
Kommentit (62)
Etsin ymmärrystä ja kaipaan ystävää olen tehnyt sitä monta päivää- tie ajatuksiin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kyllä vähän outoa, jos aikuinen ihminen ei kykene hoitamaan arkirutiineja ja pyörittämään lapsiperheen elämää myös surun keskellä. Ei suru invalidisoi normaalia ihmistä.[/
Kirjoitin tuon keskustelun aloituksen. Kyllä minä edelleen hoidan kaikki arkirutiinit ja pyöritän arjen. En ole invalidisoitunut, tuppaan vain unohtelemaan asioita. Kukin meistä suree tavallaan. Enemmän ihmettelisin, jos suru ei tuntuisi tai näkyisi missään.
Aloitukseni pointti oli, että puolisoni ei oikein vaikuta empatiakykyiseltä.
Ja muuten, kyllä suru voi ainakin lamaannuttaa ihan normaalinkin ihmisen.Kyllä tosiaankin voi lamaannuttaa! Kukaan ei tiedä etukäteen miten reagoi. Ja mitä sitten vaikka suru jopa invalidisoisi joksikin aikaa. Ja "normaalia ihmistä". Onko jotenkin moraalitonta olla ei-normaali? Jokainen on sellainen kuin on. - Miehesi ei varmaan ymmärrä surusi voimakkuutta, on ehkä myös mustasukkainen.
Eivätkö lapsesi ole puolisosi lapsia, kun sinun vastuullasi niin täysin ovat, että joudut hankkimaan ulkopuolisen hoitajan hautajaisiin päästäksesi? Onko tämä ensimmäinen kerta parisuhteenne aikana, kun jonkinlainen kriisi kohtaa perhettänne tai toista teistä?
Täytyy sanoa, että puolisosi käytös tuntuu kamalalta, mutta ehkä tilanne on hänellekin uusi ja pelottava, eikä siksi hallitse käytöstään. Joskus sitä ihminen reagoi tavalla, jota ei jälkeen itsekään pysty käsittämään. Minusta avainasemassa on se, kuinka puolisosi suhtautuu asiaan ja omiin reaktioihinsa sitten kun pahin kriisi on ohi. Toki voisi kuvitella, että aikuinen ihminen kykenisi kriisin päällä ollessakin tajuta, mikä on normaalia käytöstä surevaa kohtaan ja mikä ei. Kehotan sinua keskustelemaan asiasta puolisosi kanssa nyt, ja vielä uudestaan kun hautajaiset on ohi ja pahin vaihe surussa helpottanut. Kysy vaikka, että kohtelisiko hän surevaa ystäväänsä yhtä ilkeästi kuin sinua. Toivoisiko hän saavansa osakseen ilkeilyä läheisiltään tilanteessa, jossa joku hänelle läheinen ihminen on kuollut?
Voisitko saada lohtua joltakulta toiselta ihmiseltä, että jaksaisit itse paremmin tämän vaikean ajan, kun puolisosta ei näemmä ainakaan avuksi ole yhtään? Millaiset välit sinulla on vanhempiisi tai sisaruksiisi? Voisitko päästä lasten kanssa pariksi yöksi jonnekin läheisen luokse, että saisit edes vähän olla ympäristössä, jossa ei sentään tarvitse pelätä toisen loukkaavia kommentteja vaan saa surra rauhassa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kyllä vähän outoa, jos aikuinen ihminen ei kykene hoitamaan arkirutiineja ja pyörittämään lapsiperheen elämää myös surun keskellä. Ei suru invalidisoi normaalia ihmistä.
Eikä varsinkaan jos vain joku vanha tuttava on kuollut. Lähiomainen olisi eri asia.
Ehkä sinulle ystävät ovat merkitykseltään lähinnä tuttavan asemassa, mutta monelle muulle ystävät ovat hyvin tärkeitä ja rakkaita. Joillekin jopa rakkaampia kuin joku lähiomaisista. Toisin kuin ystäviään, lähiomaisia ihminen ei valitse itse. Tästä syystä kaikkien suhde lähiomaisiinsa ei välttämättä ole lainkaan ruusuinen ja rakkauden täyteinen. Tällaisissa tilanteissa ystävä voi hyvin olla läheisempi kuin lähiomainen. En lähtisi yhtään vähättelemään sitä tuskaa ja surua, kun menettää ystävänsä sen enempää kuin vähättelisin lähiomaisenkaan kuolemasta aiheutuvaa surua.
Hmmm. Miten miehesi suhtautuu ylipäätään tilanteisiin, joissa hänen pitäisi lohduttaa ja olla kuuntelevana osapuolena?
Jos esimerkiksi lapsi itkee jotakin murhetta, loukkaa itsensä tms., miten mies reagoi?
Mun mies nimittäin saattaa ärähtää, jos toinen loukkaa itsensä. Tai on muuten murheita. Hän on kasvanut lapsuutensa aika tunnekylmässä kodissa, jossa on pyritty kaikki mielipahat aina RATKAISEMAAN vips naps sivuun sen sijaan, että tunnustettaisiin, että nyt on paha mieli, sen saa surra lävitse ja oltaisiin myötäelävänä läsnä. Yrittämättä mitenkään mestaroida surua nopeammin pois.
Minustakin sinun kannattaisi ihan suoraan sanoa miehelle, että hänen käyttäytymisensä on tylyä ja se loukkaa sinua syvästi. Että elämässä tulee vanhetessa yhä enemmän vastaan tällaisia tilanteita, etkä halua elää niitä lävitse sellaisen ihmisen kanssa, joka tylyttää, ilkeilee eikö ymmärrä empatiasta mitääm.
Että nyt hänen on syytä vähän kasvaa ihmisenä tuossa suhteessa, tuollaista ei kukaan jaksa. Tuskinpa hänkään vastaavassa tilanteessa haluaisi kuulla sinulta äksyilyä.
Ps. Sivuasia, mutta miksi lapset ja koti ovat täysin vastuullasi, oletko kotirouva/perhevapaalla tms? Ei kuulu asiaan, mutta kun osa tässä ketjussa pitää työnjakoanne merkkinä siitä, että olet miehen "nyrkin ja hellan välissä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa 😢
Tällaisissa tilanteissa todellinen luonne punnitaan. Miehesi luonne vaikuttaa melko huonolta.
Toivon että osaat jotenkin kovettaa itseäsi tuolta käytökseltä. Jos ero ei ole mahdollinen. Kuinka voit enää koskaan luottaa mieheen tuon jälkeen?
Mun exästä tuli myös todella, todella mulkku silloin kun isäni kuoli. Se oli aivan kamalaa.
Ihmettelen tuota miksi tarvitset lastenhoitajaa, eikö mies hoida?
Vierailija kirjoitti:
Kuuntele Arja Saijonmaan Mistä tunnet sä ystävän. Valitettavasti vasta murheet ja vaikeudet paljastavat ihmisen oikean luonteen. Ihminen voi olla mitä miellyttävin kumppani niin kauan kuin ei ole surua sairautta tai puutetta ja silti paljastua kovaksi ja kylmäksi tosi paikan tullen.
Ei kaikille ole annettu tukea itsellekään kun kasvoivat, mutta mitäpä sä yksinkertainen ilkeä ihminen siitä ymmärtäisit, syyttelet muita vaan kun et itse saa tukea!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä sankari suuttui, kun en halunnut harrastaa seksiä kolme päivää läheisen isoäitini kuolemasta. "Kauanko sä oikein meinaat vollottaa?", kuului äkäinen kysymys.
Vierailija kirjoitti:
Meillä sankari suuttui, kun en halunnut harrastaa seksiä kolme päivää läheisen isoäitini kuolemasta. "Kauanko sä oikein meinaat vollottaa?", kuului äkäinen kysymys.
Kutsut sankariksi ja jatkoit suhdetta? Miksi et pidä itseäsi arvossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä sankari suuttui, kun en halunnut harrastaa seksiä kolme päivää läheisen isoäitini kuolemasta. "Kauanko sä oikein meinaat vollottaa?", kuului äkäinen kysymys.
Kutsut sankariksi ja jatkoit suhdetta? Miksi et pidä itseäsi arvossa?
Kutsuin sarkastisesti ja lopetin kyllä suhteenkin hiukan myöhemmin juuri miehen itsekkyyden ja empatiakyvyttömyyden takia.
Vaikka pyörität arkea niin olet silti vaan puolitehoinen. Miehesi taas ei viitsinottaa vastuuta kotitöistä niin sitä ärsyttää sun suru.
Huomasin itsessäni noita piirteitä, kun miehen äiti kuoli. Eivät olleetbedes läheisiä koska mies asunut lastenkodissa.
Toljottava ukkonsohvalla ärsytti, kun omat kädet oli täynnä työtä ja lapset oli pieniä.
Nyt lapset teinejä ja jossain vaiheessa rakas äitini kuolee, hänellä alzheimer.
Toivon ettei se tapahdu vielä pitkään aikaan että teinit ehtii kasvaa aikuisiksi.
Jotenkin tuntuu että kaikki ylimääräinen on liikaa lapsiperheessä. En kuitenkaan vittuillut miehelleni mutta aikaa h änen tukemiseen ei ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taitaa olla juuri niitä miehiä jotka jättää vaimonsa tämän sairastuessa vakavasti. Kumppani kelpaa vain myötämäessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kyllä vähän outoa, jos aikuinen ihminen ei kykene hoitamaan arkirutiineja ja pyörittämään lapsiperheen elämää myös surun keskellä. Ei suru invalidisoi normaalia ihmistä.
Eikä varsinkaan jos vain joku vanha tuttava on kuollut. Lähiomainen olisi eri asia.
Kyllä minä olen surrut läheisen ystävän kuolemaa enemmän kuin kenenkään lähiomaisen. Ystävät ovat aina olleet ne kaikkein läheisimmät, joille on voinut vapaasti kertoa ilot ja surut. Lähiomaisten kanssa hyvin muodolliset välit ...
Kyllä tähänkin pätee jssap.
Jos jätkä ei osaa suhtautua suruun, niin potku persiille.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kyllä vähän outoa, jos aikuinen ihminen ei kykene hoitamaan arkirutiineja ja pyörittämään lapsiperheen elämää myös surun keskellä. Ei suru invalidisoi normaalia ihmistä.
Huoh, idiootti 🙄 Eihän se suru ole aloittajaa invalidisoinut, jos hän on vain jonkun asian ihan ymmärrettävästi unohtanut. Ennemmin tuossa voisi syyttävällä sormella osoittaa miestä, mikä hänessä on niin invalidia ettei häneltä onnistu tuo arkielämässä avuksi oleminen.
Vierailija kirjoitti:
"Jätä se sika" -kommentit eivät oikein toimi tässä yhteydessä, onko muilla vastaavia kokemuksia? Mikähän tuota kumppania oikein riepoo, eikö hän kestä surua?
Pöh. JSSAP toimii aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuuntele Arja Saijonmaan Mistä tunnet sä ystävän. Valitettavasti vasta murheet ja vaikeudet paljastavat ihmisen oikean luonteen. Ihminen voi olla mitä miellyttävin kumppani niin kauan kuin ei ole surua sairautta tai puutetta ja silti paljastua kovaksi ja kylmäksi tosi paikan tullen.
Ei kaikille ole annettu tukea itsellekään kun kasvoivat, mutta mitäpä sä yksinkertainen ilkeä ihminen siitä ymmärtäisit, syyttelet muita vaan kun et itse saa tukea!
En mielestäni ottanut tuossa mitään kantaa siihen, mistä kylmyys voisi johtua. Osalla se varmaan kumpuaakin siitä, että ei ole saanut mallia, miten ollaan toisen tukena. Monessa perheessä halveksitaan heikkoutta, ja se näkyy sitten lasten tulevissa parisuhteissa. Ei kuitenkaan mielestäni silti ole ilkeää toivoa ja etsiä mieluummin tervettä ja empaattista kumppania kuin vaurioitunutta tai muuten tunnekylmää.
Minulla ei kyllä ole mitään sellaista syytä syytellä ketään, että itse en saisi tukea puolisoltani. Onneksi asia on ihan päinvastoin, ja eniten olen oppinut omaa miestäni arvostamaan juuri vaikeuksien keskellä. Hän on aina ollut tukenani.
Kuuntele Arja Saijonmaan Mistä tunnet sä ystävän. Valitettavasti vasta murheet ja vaikeudet paljastavat ihmisen oikean luonteen. Ihminen voi olla mitä miellyttävin kumppani niin kauan kuin ei ole surua sairautta tai puutetta ja silti paljastua kovaksi ja kylmäksi tosi paikan tullen.