Miten, jotkut ihmiset, joilla on hyvä työ, parisuhde ja terveys ahdistuu niin paljon, että joutuvat lääkitykselle?

No yhdellä kaverilla oli vähän tollainen kuvio. Sit paljastui, että sillähän on ollut loverboy 7v ajan. Kauheen rankkaa se kaksoiselämän ylläpito kieltämättä onkin.

Toinen kaveri kans alkoi tos muutama vuosi sitten valitella ahdistusta ja masennusta. Mieskin on ihan perseestä. No sitten paljastui myös, että sillä on ollut rakastaja jo monta vuotta.

Tosi monen arkinen ahdistus tulee jostain sellaisesta hankalasta valinnasta, mitä pitää salailla. Toki varmaan niissä suhteissa on ollut pielessä asioita, esim. "mies oli töissä kun itse hoidin vauvaa kotona, miehen olisi pitänyt olla auttamassa ja minua niin masensi" ja varmaan ei aina ole feng shuit kohdanneet ja chakrat on olleet päin persettä. Ja muutenkin hankalaa kun kumppanin palkka kelpais mut penis ja habitus ei.

Minä jouduin lääkitykselle, kun se parisuhde oli kaikkea muuta kuin rakkautta. Koska ei sitä pikkuhitleriä ulospäin näytetty, minä se olin vain omituinen kun jätin ihanan miehen.

No omasta kokemuksesta voin sanoa, että kaikki on nykyään tosi hyvin - ihana puoliso, hyvä työ ja taloudellisesti vakaa elämä mutta silti ahdistaa. Ahdistus johtuu lapseen traumoista joiden takia olen yliherkkä stressille ja masennun helposti. Katastrofiajattelu on yleistä, eli esim. pelkään että jonkun pienen mokan takia voin saada potkut töistä, sitten meneekin kämppä alta jne. epärealistista. 

Ahdistus johtuu omista ajattelumalleista, ei niinkään siitä millaiselta oma elämä ulospäin näyttää (eri asia toki jos joutuu taistelemaan saadakseen lapsille ruokaa pöytään työttömyyden tms. takia), tunnen useita ihmisiä jotka elää ulospäin köyhempää ja epävarmempaa elämää kuin minä mutta ovat paremmassa tasapainossa henkisesti. 

Minulla on kaikki hyvin. 

Ei rahahuolia, ei tarvitse käydä töissä. Kaunis tilava koti hyvällä alueella ja fyysinen terveys kunnossa. Olen kouluttautunut ja työelämässä aiemmin hyvin menestynyt. Ikää noin 40. Minulla on hyvä parisuhde sekä paljon ystäviä. 

Minulla on siis kaikki hyvin. Paitsi että olen myös keskivaikeasti masentunut, ahdistunut ja sosiaalisesti eristäytynyt. Syy: Traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Minut löysi mies joka poimi pois siitä paskasta. Olen onnellinen hänen kanssaan, mutta tuo onni ei valitettavasti minua korjaa tai yksinään kannattele. Pelkotilat, unettomuus sekä masennus ovat pitäneet minut poissa työelämästä jo yli 5 vuoden ajan. Saan erittäin hyvää hoitoa, yksityisellä puolella käyn, maksamme kaiken itse. Enkä siltikään saa itseäni nopeasti ylös tästä. Ja miksi pääsisinkään, kyseessähän on fyysisestikin aivojen kehittyminen eri lailla kuin turvallisen lapsuuden viettäneillä. Mantelitumake ja hippokampus puuhaavat omiaan. Aivojen ja kehon opettaminen siihen ettei ole enää hätää vie aikansa. Minulla alkoi traumojen näkyminen takaumina vasta vuosien päästä, tai niin ainakin ensin luulin. Myöhemmin ymmärsin että toimintani ja valintani ovat olleet jo aiemmin traumojen ohjaamaa, en vain erottanut sitä.

Tuolla joku ilmoitti aiemmissa viesteissä (45) ettei masennus ole sairaus , tähän kyllä toivoisin vähän enemmän perusteita kuin jonkun kepeän kommentin keskusteluissa. Masennuksen on todettu aiheuttavan muutoksia aivoissa, se on tautiluokituksessa mukana ja oikeuttaa palkalliseen sairaslomaan. Mikä taho on todennut ettei se ole virallisesti sairaus?

Toinen kommentoija jolla oli kovasti ongelmia ollut elämässä mutta porskuttanut vain eteenpäin, hänen kannattaisi ehkä tutkia Tunnelukkoja, sen tyyppistä tekstiä oli että aika selvää oli minullekin ettei tämä ihminen ihan terve ole. Nämä vahvuuteen sairastuneet ovat yksi rasittavimmista ihmistyypeistä, jopa tietämättömät on helpompia tapauksia. Tietämättömät sentään kuuntelevat joskus, vahvuuteen sairastuneet porskuttavat toisten yli, eivätkä näe että ihmisillä on erilaisia selviytymiskeinoja, eikä se hänen ole "välttämättä" se paras. 

Minulla ei ole parisuhdetta ja terveyskin vähän siinä ja tässä, joten en kuulu otsikon ihmisiin, mutta onko jotenkin kunniakkaampaa, etten syö lääkkeitä, vaikka ongelmani invalidisoivat minut rajoitettuun elinpiiriin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhat traumat, huono lapsuus, koulukiusaamisen jättämät jäljet, ryyppäävä äiti/isä tai molemmat, narsistinen tai persoonallisuushäiriöinen vanhempi, välinpitämättömät/muuten vain kaltoinkohtelevat vanhemmat, vanhempien kuolema, ei ole vanhempia tai toista vanhempaa, pahoinpitely, raiskaus, joku on yrittänyt joskus tappaa sut, hyväksikäyttö, joku itsemurhan tehnyt läheinen tai sitä yrittänyt, jollekin läheiselle tapahtuneet pahat asiat, joku vanha onnettomuus...

Kuinka pitkälle haluat mun jatkavan listaa?

Sitten voi olla myös ihan fyysisestä terveydentilasta johtuvia syitä/sairauksia, joiden yhtenä oireena on ahdistuneisuus ja masennus.

Onko paha jos mulla on kaikki noi pahaa onnettomuutta ja vanhempien kuolemaa lukuunottamatta?

Käy sääliks sua :/

Semmoiset joilla vastoinkäymisiä on ollut, harvoin kaipaavat sääliä, vaan sitä että kohdellaan tasaveroisena ihmisenä ja kerrotaan että kyllä se siitä, elämä jatkuu.

Anteeksi, raiskaajani unohti kysyä meneekö parisuhteessa hyvin ja olenko työsuhteessa. T. se jolla on kaikki ulkopuolisen silmin hyvin

Tämä keskustelu on ymmärretty ihan väärin. Täällä kokemuksiaan jakavat ihmiset, joilla on lapsuuden traumoja tai aikuisuuden traumoja, joista ei ole kerrottu muille ja joilla kaikilla on täydelliset "kulissit". Keskustelun aloituksessa tarkoitettiin kuitenkin niitä, joilla mitään traumoja ei ole, joilla menee ihan kivasti, mutta silti ahdistaa. Sellaisia yleisesti tyytymättömiä ja ehkä jopa laiskanpuoleisia ihmisiä.

Minulla oli hyvä työ, hyvä parisuhde, omistusasunto ja kaksi ihanaa lasta.

Sairastuin yleistyneeseen ahdistushäiriöön stressaavassa elämätilanteessa. Työ oli todella stressaavaa ja lapset pieniä, mutta en olisi varmaankaan sairastunut, ellei taustalla olisi traumaattista lapsuutta. Skitsofreenikkoäitini yritti mm. tapaa minut leipäveitsellä, koska luuli minua paholaiseksi.

Stressi ja unenpuute nosti pintaan traumaattiset kokemukset, jotka purkautuivat ahdistuksena.

Kyllä jokaisella normaalilla uhmisellä tulee sellainen vaihe helposti vastaan elämässään.

Ympäristön vaatimukset ja paineet pitempään jatkuessaan saa kenen tahansa voimat uupumaan.

Siihen kun tulee sopivaan väliin jokin kovempi paikka niin homma on siinä.

Mun hyvässä työssä on todella vaikea esimies, ja jaksaminen kovilla. Mun hyvin tienaava seurallinen mies on kotona juopottelija ja ilkeä. Mun fiksua kohteliasta lasta kiusataan koulussa.

Kaunis talo ja uusi auto ei siinä enää ole kuin näytelmän kulissi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta samallailla voi olla hyvin traumaattinen lapsuus, kuolleita läheisiä jne. sillä yksineläjälläkin. Hänellä ei vain ole sitä perhettä tai kumppania siinä vierellä jakamassa elämää ja ainakin fyysisesti olemassa läsnä, vaan joutuu nämäkin asiat käymään läpi yksin.

Esim. itse olen välillä ajatellut, että jos saisin jonkunsorttisen infraktin tai aivoverenvuodon tms. kuinkahan kauan viruisin ennekuin kukaan löytää. Ja apu ei välttämättä enää ehdi, tai ainakin ei riittävän ajoissa.

Ne, joilla on se kumppani, niin ainakin senverran hän osaa, että hälyttää apua, vaikka sitten olisi miten kehno muuten. Tuohan sekin tieto rauhaa ja turvallisuudentunnetta, ei ainakaan ahdista. Moneen muuhunkin arkiasiaan myös.

Eli yksineläjällä on paljon enemmän ahdistuksenaiheita arjessaan kuin parisuhteessaeläjällä.

Sillätavoin voisi ajatella, että he voisivat paljonkin paremmin kuin yksinäiset.

Siis kyllähän parisuhteessa elävät voivatkin tilastollisesti paremmin kuin yksineläjät...?

Tilastot nyt on tilastoja. Parisuhde voi olla helvetti ja parisuhteessa voi olla yhtenäisempi kuin sinkkuna.

Itse asiassa se meni muistaakseni niin, että naisen onnellisuutta parisuhde vähentää, miehen taas lisää...

Onnellisimpia ovat siis lapsettomat sinkkunaiset, onnettomimpia eronneet miehet. Noin karkeasti.

Minä elin tuollaista elämää vuosia. Kaikki oli hyvin, oli hyvä mies, hyvä työpaikka, hyvät ystävät ja tukiverkosto muutenkin, hyvä terveys ja hyvä ulkonäkö. Ja silti olin niin pohjattoman onneton. Mikään noista ei tehnyt minua onnelliseksi, enkä tiennyt miksi.

Lopulta jätin kaiken.

Kokeilin ihan toisenlaista elämää hetken ja ahdistus helpotti. Nykyään minulla on lapsi ja elämän elämää joka ennen ahdisti ja olen onnellinen :) elämälläni on suunta ja tarkoitus.

"Jos et ole elämässäsi kokenut masennusta, et ole elänyt."

Hep! Mun mies on tuollainen. Ahdistushäiriö puhkesi suuren elämänmuutoksen myötä ja kroonistui. Kroonistumiseen ei ole mitään selvää syytä, mies kyllä osasi hakea heti apua ja sai sitä. Nyt kyse on siitä että aivojen kemiallinen tasapaino on järkkynyt pysyvästi. Siitä että miehellä menee nykyään elämässä paremmin, on rutinoitunut työhönsä yms. ei enää ole parantavaa vaikutusta. Toki sen verran elämänolot vaikuttavat että keskusteluapua ei ole tarvinnut, ei ole ollut paniikkikohtauksia eikä lääkityksiä ole tarvinnut säätää moneen vuoteen. Tilanne on siis tasainen ja hyvä. Lääkkeet täytyy silti syödä ja diagnoosi on voimassa. Oireilu palaisi jos lääkkeet lopettaisi tai jos elämäntilanne muuttuisi yhtäkkiä huonommaksi.

Olen viestin 49 kirjoittaja, ihmettelen kuinka paljon kritiikkiä viestini sai täällä aikaan... tulee sellainen mielikuva, että oma selviytymiseni on jotenkin väärin. No, olisiko minun vaan pitänyt heti alkuunsa lyödä hanskat tiskiin, alkaa valittaminen ja vaatia pillerit? Vuosia lääkkeitä käyttäneenä edessä olisi ollut zombiemainen elämä tunne-elämältään latistuneena, aivokemia vinksallaan, lopulta pahimmillaan laitoksessa muiden kustantamana.

Viesti oli tarkoitettu kannustuksena: ihminen on yllättävän vahva ja selviää halutessaan vaikka elämä välillä heittelisikin, voimavarat löytyvät jokaisen omasta sisimmästä. Jos minä kerta selvisin, niin selviytyvät sitä muutkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta samallailla voi olla hyvin traumaattinen lapsuus, kuolleita läheisiä jne. sillä yksineläjälläkin. Hänellä ei vain ole sitä perhettä tai kumppania siinä vierellä jakamassa elämää ja ainakin fyysisesti olemassa läsnä, vaan joutuu nämäkin asiat käymään läpi yksin.

Esim. itse olen välillä ajatellut, että jos saisin jonkunsorttisen infraktin tai aivoverenvuodon tms. kuinkahan kauan viruisin ennekuin kukaan löytää. Ja apu ei välttämättä enää ehdi, tai ainakin ei riittävän ajoissa.

Ne, joilla on se kumppani, niin ainakin senverran hän osaa, että hälyttää apua, vaikka sitten olisi miten kehno muuten. Tuohan sekin tieto rauhaa ja turvallisuudentunnetta, ei ainakaan ahdista. Moneen muuhunkin arkiasiaan myös.

Eli yksineläjällä on paljon enemmän ahdistuksenaiheita arjessaan kuin parisuhteessaeläjällä.

Sillätavoin voisi ajatella, että he voisivat paljonkin paremmin kuin yksinäiset.

Siis kyllähän parisuhteessa elävät voivatkin tilastollisesti paremmin kuin yksineläjät...?

Tilastot nyt on tilastoja. Parisuhde voi olla helvetti ja parisuhteessa voi olla yhtenäisempi kuin sinkkuna.

Totta kai, mutta keskimäärin todennäköisempää on olla onnellinen jos on suhteessa.

Varmasti joku tämän on jo kuuden sivun aikana ehtinyt sanoa, mutta täydellisten kulissien ylläpito vaatii paljon energiaa. Hyvä ja hyväpalkkainen työ vaatii yleensä paljon aikaa. Hyvä parisuhde- ja perhe-elämä vaatii yleensä paljon aikaa. Terveyden ja kunnon ylläpitäminen vaatii aikaa. Jos suorittaa näitä kaikkia niin vähemmästäkin ahdistuu. Jos kaikki tulee luonnostaan niin mikäs siinä, mutta aina on myös niitä, jotka haluavat ja tekevät enemmän kuin mihin omat energiat riittäisivät.

Vierailija kirjoitti:

Olen viestin 49 kirjoittaja, ihmettelen kuinka paljon kritiikkiä viestini sai täällä aikaan... tulee sellainen mielikuva, että oma selviytymiseni on jotenkin väärin. No, olisiko minun vaan pitänyt heti alkuunsa lyödä hanskat tiskiin, alkaa valittaminen ja vaatia pillerit? Vuosia lääkkeitä käyttäneenä edessä olisi ollut zombiemainen elämä tunne-elämältään latistuneena, aivokemia vinksallaan, lopulta pahimmillaan laitoksessa muiden kustantamana.

Viesti oli tarkoitettu kannustuksena: ihminen on yllättävän vahva ja selviää halutessaan vaikka elämä välillä heittelisikin, voimavarat löytyvät jokaisen omasta sisimmästä. Jos minä kerta selvisin, niin selviytyvät sitä muutkin.

Hienoa että selvisit. Nyt voisit sitten määräilyn ja ylemmyydentunnon sijaan suhtautua empatialla heihin jotka eivät ole selvinneet. Jokaiselle annetaan erilaiset eväät selvitä, on seikkoja joihin voi vaikuttaa ja seikkoja joihin ei voi. Ihan turha  huudella että koska minäkin niin miksi ei muut? Siksi, että muut eivät ole eläneet sinun elämääsi sinuna. Siksi. Toivottavasti et ole hoitoalalla...