Yh-äidit, oletteko huomanneet että suhde toimisi paremmin lapsettomien vai sellaisten miesten kanssa joilla on myös lapsia?

Oma vähäinen kokemus kertoo että ehdottomasti lapsettomien kanssa on helpompaa. Vain minulla on se exä ja yksi lapsi, joiden aikataulut vaikuttaa elämään. Vielä kun lapsen isä tekee epäsäännöllistä työtä, niin tapaamiset eli minun vapaat ovat vaihtelevina aikoina.

En voi kuvitella kuinka vaikeaa olisi jos toisella olisi small säätäminen. Siihen vielä lasten sairastelut niin olisiko sitä yhteistä aikaa ikinä?

Vierailija kirjoitti:

Oma vähäinen kokemus kertoo että ehdottomasti lapsettomien kanssa on helpompaa. Vain minulla on se exä ja yksi lapsi, joiden aikataulut vaikuttaa elämään. Vielä kun lapsen isä tekee epäsäännöllistä työtä, niin tapaamiset eli minun vapaat ovat vaihtelevina aikoina.

En voi kuvitella kuinka vaikeaa olisi jos toisella olisi *small säätäminen. Siihen vielä lasten sairastelut niin olisiko sitä yhteistä aikaa ikinä?

*sama

Samat ajatukset kuin edellisellä. Todella suuri rakkausrakkaus pitäisi olla kyseessä, että lähtisin mihinkään mun lapset - sun lapset, mun ex - sun ex, exän nyxä, nyxän lapset, exän ja exän nyxän lapset -kuvioihin...

Eka vastaaja lisää senkin että en vaan voi kuvitella eläväni enemmän kuin yhden lapsen kanssa. Tämä ajatus oli jo ennen eroa. Ei siis liity siihen että ne olisi ns. vieraita lapsia; kyllähän heihin voi tutustua ja kiintyä. Se vaan on se este, etten halua kotiini mitään eri-ikäisten lasten hulinaa. Ja kotikin pitäisi olla sitten iso ja miettiä että miten ne sun ja lapset pääsee kouluun/toiselle vanhemnalle/harrastuksiin.. Ei. Joko olen lapsen kanssa kaksin tai sitten mieluiten olisi joku miesystävä lisäksi.

Minulla on vain yksi mieskokemus oman avioeroni jälkeen. Hänen kanssaan olen nykyää naimisissa. Meillä molemmilla on omia lapsia, mutta ei yhteisiä.

Olen sitä mieltä, että se, että molemmilla on omia lapsia, helpottaa toisen tilanteen ymmärtämistä. Ei tule mustasukkaisuutta tms. Ymmärtää, miksi toinen toimii kuin toimii.

Ei meillä mitään säätämisiä ole eksien kanssa. On selkeät vaihtoaikataulut ja niillä mennään mennään. Kaikki viemiset ja koulut on selkeästi sovittu, niin ei niihin enää tarvitse sen jälkeen palata.

Ja tietysti asunnon pitää olla tarpeeksi iso, jotta jokaisella on oma soppi, johon pääsee rauhaan. Mutta niin sen tarvii olla silloinkin, vaikka miehellä ei olisi lapsia. Hänen on päästävä myös rauhaan.

Kaikki toimii paremmin samassa tilanteessa olevien kanssa.

Ohis: muistinpa taas, miksi olin ennemmin vuosia sinkku kuin uusperhekuvioissa.

vela

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vain yksi mieskokemus oman avioeroni jälkeen. Hänen kanssaan olen nykyää naimisissa. Meillä molemmilla on omia lapsia, mutta ei yhteisiä.

Olen sitä mieltä, että se, että molemmilla on omia lapsia, helpottaa toisen tilanteen ymmärtämistä. Ei tule mustasukkaisuutta tms. Ymmärtää, miksi toinen toimii kuin toimii.

Ei meillä mitään säätämisiä ole eksien kanssa. On selkeät vaihtoaikataulut ja niillä mennään mennään. Kaikki viemiset ja koulut on selkeästi sovittu, niin ei niihin enää tarvitse sen jälkeen palata.

Ja tietysti asunnon pitää olla tarpeeksi iso, jotta jokaisella on oma soppi, johon pääsee rauhaan. Mutta niin sen tarvii olla silloinkin, vaikka miehellä ei olisi lapsia. Hänen on päästävä myös rauhaan.

Mä menen vielä askelta pidemmälle, ja sanon että en pelkästään halua olla suhteessa vain lapsettoman miehen kanssa, vaan haluan myöskin asua eri katon alla niin kauan, kun lapseni asuvat (vuoroviikoin) kotona. Molemmilla on oma asunto, omat jutut, oma elämä. Ja joka toinen viikko mahdollisimman paljon laadukasta parisuhdeaikaa vain aikuisten kesken. Toimii meille täydellisesti, on toiminut jo kaksi vuotta ja uskon, että toimii vielä monta tulevaakin vuotta.

Yksi kokemus vain isästä. Oltiin tavattu kaksi kertaa kun tämä halusi jo että tapaan hänen lapsensa ja mennään kaikki yhdessä jonnekin perhelomalle. Ei.

Tietysti isistä löyty erillaisia kuten myös äideistä, en nyt tuomitsisi kaikkia yhden yli innokkaan perusteella.

En sinkkuna etsinyt mitään tiettyä mutta koska itse olin aika nuori oli huomattavasti enemmän niitä lapsettomia miehiä liikkeellä.

Niiden kanssa myös ongelmia kun milloin joku luuli että hänen pitää alkaa isäksi ja oli myös sellainen joka ei pystynyt nukkumaan samassa asunnossa lapsen kanssa.

Nyt vanhempana olen miettinyt etten ikinä olisi pystynyt äitipuoleksi toisen lapsille, en usko että osaisin välittää samoin kuin omasta. Mutta en tiedä, en ole kokeillut. Kivaan en halkaisija mitään koska toiseen rakastuessa on helppo unohtaa ne "haittaavat" tekijät.

Ei minulla kestäisi paukut uusperhekuvioihin. Minulla on kaksi ala-kouluikäistä lasta. En usko että osaisin ja kykenisin olemaan tasavertainen ns. vieraille lapsille jotka ovat kasvaneet erilaisilla säännöillä ja tavoilla toisaalla. Olisin varmaan todella surkea äitipuoli.

Olen sinkku mutta kriteerit miehelle ovat että hänen lastensa täytyy olla jo lentäneet pesästä jolloin en joutuisi äitipuoli-rooliin vaan voisin olla neutraalimmin kaveriaikuinen tai sitten miehen on hyvä olla lapseton. Kuulostaa varmaan hirveän itsekkäältä ja ehkä onkin sitä, mutta haluan elää mahdollisimman hyvälaatuista elämää ilman tämän suurempia stressitekijöitä. Lisäksi pidän kyllä hirveän suurena kynnyksenä ottaa ketään uutta ihmistä tähän minun ja lasteni elämään, joten voi olla että parisuhdeasiat saavat odottaa vielä noin kymmenisen vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vain yksi mieskokemus oman avioeroni jälkeen. Hänen kanssaan olen nykyää naimisissa. Meillä molemmilla on omia lapsia, mutta ei yhteisiä.

Olen sitä mieltä, että se, että molemmilla on omia lapsia, helpottaa toisen tilanteen ymmärtämistä. Ei tule mustasukkaisuutta tms. Ymmärtää, miksi toinen toimii kuin toimii.

Ei meillä mitään säätämisiä ole eksien kanssa. On selkeät vaihtoaikataulut ja niillä mennään mennään. Kaikki viemiset ja koulut on selkeästi sovittu, niin ei niihin enää tarvitse sen jälkeen palata.

Ja tietysti asunnon pitää olla tarpeeksi iso, jotta jokaisella on oma soppi, johon pääsee rauhaan. Mutta niin sen tarvii olla silloinkin, vaikka miehellä ei olisi lapsia. Hänen on päästävä myös rauhaan.

Mä menen vielä askelta pidemmälle, ja sanon että en pelkästään halua olla suhteessa vain lapsettoman miehen kanssa, vaan haluan myöskin asua eri katon alla niin kauan, kun lapseni asuvat (vuoroviikoin) kotona. Molemmilla on oma asunto, omat jutut, oma elämä. Ja joka toinen viikko mahdollisimman paljon laadukasta parisuhdeaikaa vain aikuisten kesken. Toimii meille täydellisesti, on toiminut jo kaksi vuotta ja uskon, että toimii vielä monta tulevaakin vuotta.

Meilläkin oli noin pari ensimmäistä vuotta. Oli loistosysteemi. Sitten aloimme kaivata enemmän. Halusimme olla enemmän "me".

Menimme naimisiin, ja asuimme erillämme. Sitten yksi päivä löysimme sellaisen asunnon, jossa on jokaiselle se oma soppi ja oma tila. Tämä tilan tarve on uusperheessä todella merkityksellistä. Kukaan ei saa olla toisen tiellä.

Meillä ei ole ollut mitään uusperheongelmia. Minulla on teesit siihen , miksi ei ole, mutta av:lla saan aina alapeukkuja, kun niistä kerron. Yksi teeseistä on, että riittävästi tilaa ja omaa rauhaa. Jokaisella on oma man cave.

Olen eron jälkeen seurustellut vain kahden lapsettoman miehen kanssa, ja yhden lapsellisen, jonka kanssa olen edelleen yhdessä. Lapsettomien kanssa oli sinänsä helpompaa, koska ei tarvinnut säätää kuin minun lapseni asiat, mutta jotenkin he eivät silti vain mitenkään ymmärtäneet sitä vanhemmuutta kuin päällisin puolin, mikä itetiysti on ymmärrettävää.

Tämän lapsellisen kanssa ongelmia aiheuttaa lähinnä lasten äiti, joka ei vain osaa elää sitä omaa elämäänsä ja nauttia siitä, vaan lonkeroita yritetään ujuttaa myös meille, ja kontrolloida meidän elämämme hänen mielensä mukaiseksi. Lapset ovat onneksi ihania :)

Miehen kommentti tähän vaikka ei kysyttykään ;)

Erosin n 45 vuotiaana ja tästä liitosta oli hedelmänä pari lasta joille sovittiin yhteishuoltajuus.

Jossain vaiheessa hakeuduin taas parisuhdemarkkinoille ja yksi uuden kumppanin kriteereistä tai ainakin toiveista oli se että hänellä on oma lapsi/lapsia (ei tosin kovin pieniä koska omanikaan eivät olleet ja hiekkalaatikon reunalla on tullut jo istuttua omienkin lasten kanssa ihan riittävästi).

Perusteluna se että omalta osalta jälkeläiset on jo tehty  (mm vasektomia pitää siitä huolen) joten uusi kumppani ei niitä kanssani saisi. Uskon myös että jos kumppanilla ei ole omia lapsia hänen on ehkä vaikeaa tajuta sitä asiaa että asetan lapseni kuitenkin parisuhteen edelle jos tiukka paikka tulee.

  Ihana kumppani löytyikin ja hänellä on suht saman ikäiset lapset omieni kanssa. Lapset tulevat mainiosti toimeen keskenään.  Suurperhettä ei ole perustettu vaan asustellaan molemmat pääasiallisesti omissa osoitteissa. Toistaiseksi.

Oma kokemus.

Päädyin lapsettomana aikanaan äitipuoleksi. Totta että minun kanssa ei tarvinnut säätää eksien kanssa. Mutta en myöskään vielä nuorena lapsettomana ymmärtänyt, miksi aina jäin kakkoseksi, miksi kanssani ei keskusteltu, mikä oli miehen eksän rooli hänen elämässään.

Nykyään olen uudessa suhteessa yh:na miehen kanssa jolla on jo aikuiset lapset. Emme ole vielä muuttaneet yhteen. Minusta tämä on paljon parempi. Molemmat ymmärtävät mitä tarkoittaa että lapset menevät edelle, ja vaikka eksän kanssa ollaan yhteyksissä, ei haluttaisi olla jos voisi valita. Mutta vanhemman elämässä on paljon asioita joita ei voi valita.

Mulla on vain kanssa kokemuksia lapsettoman kanssa olemisesta ja elämä on kyllä näin helpompaa. Saadaan vähän yhteistäkin aikaa, kun minun lapset on poissa, enkä tähän tilanteeseen edes tekisi lisää. :)

Itse aloin lapsettomana suhteeseen miehen kanssa jolla oli pieni lapsi. Oli elämäni kamalinta aikaa olla "vain äitipuoli" ilman omia lapsia. Vihasin sitä säätämistä ja pysyin pois kotoa mahdollisimman paljon silloin kun lapsi oli miehellä/meillä.

No, jotenkin vaan silti päädyin naimisiin tämän miehen kanssa ja nyt meillä on kaksi yhteistäkin lasta. Oma olo on nyt parempi eikä säätäminen miehen lapsen suhteen niin haittaa. Jos ihan totta puhutaan niin nyt tunnen olevani vähintääkin tasavertainen miehen lapsen kanssa koska meillä on myös yhteisiä lapsia. En ole enää toissijainen.

Jos itse "pitäisi etsiä" yh:na uusi puoliso niin ottaisin miehen jolla on jo lapsia. Hän ymmärtäisi.

Ja jos itse olisin lapseton, en alkaisi enää uudestaan suhteeseen miehen kanssa jolla on lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vain yksi mieskokemus oman avioeroni jälkeen. Hänen kanssaan olen nykyää naimisissa. Meillä molemmilla on omia lapsia, mutta ei yhteisiä.

Olen sitä mieltä, että se, että molemmilla on omia lapsia, helpottaa toisen tilanteen ymmärtämistä. Ei tule mustasukkaisuutta tms. Ymmärtää, miksi toinen toimii kuin toimii.

Ei meillä mitään säätämisiä ole eksien kanssa. On selkeät vaihtoaikataulut ja niillä mennään mennään. Kaikki viemiset ja koulut on selkeästi sovittu, niin ei niihin enää tarvitse sen jälkeen palata.

Ja tietysti asunnon pitää olla tarpeeksi iso, jotta jokaisella on oma soppi, johon pääsee rauhaan. Mutta niin sen tarvii olla silloinkin, vaikka miehellä ei olisi lapsia. Hänen on päästävä myös rauhaan.

Teillä tämä toimii ja hyvä niin. Kaikkien ei vaan ole mahdollista tehdä tiukkoja vaihtoaikatauluja. Myös nuo koulujutut ym. ovat sellaisia, että joko on asuttava samalla asuinalueella tai järjestettävä kyytejä. Ei se uusi kumppani aina löydy kävelymatkan päästä.

Muihin kommentteihin vastaan sen verran, että moni vetoaa tuohon että vain lapsellinen mies ymmärtää yh:n elämää. Ei minun kokemukseni mukaan ole ollut mitään ongelmia lapsettomia miesten kanssa tässä asiassa. Ihmisestä se on enemmän kiinni. Meidän tapauksessa se on lapsen isä joka ei ymmärrä että usein täytyy elää lapsen ehdoilla.

Mietin myös (vähän huumorilla) että kuinka pirullista olisi tavata mies jolla on lapset parittomina viikkoina/viikonloppuina kun itsellä on parillisina. Koskaan ei voisi tavata kahden.

1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vain yksi mieskokemus oman avioeroni jälkeen. Hänen kanssaan olen nykyää naimisissa. Meillä molemmilla on omia lapsia, mutta ei yhteisiä.

Olen sitä mieltä, että se, että molemmilla on omia lapsia, helpottaa toisen tilanteen ymmärtämistä. Ei tule mustasukkaisuutta tms. Ymmärtää, miksi toinen toimii kuin toimii.

Ei meillä mitään säätämisiä ole eksien kanssa. On selkeät vaihtoaikataulut ja niillä mennään mennään. Kaikki viemiset ja koulut on selkeästi sovittu, niin ei niihin enää tarvitse sen jälkeen palata.

Ja tietysti asunnon pitää olla tarpeeksi iso, jotta jokaisella on oma soppi, johon pääsee rauhaan. Mutta niin sen tarvii olla silloinkin, vaikka miehellä ei olisi lapsia. Hänen on päästävä myös rauhaan.

Mä menen vielä askelta pidemmälle, ja sanon että en pelkästään halua olla suhteessa vain lapsettoman miehen kanssa, vaan haluan myöskin asua eri katon alla niin kauan, kun lapseni asuvat (vuoroviikoin) kotona. Molemmilla on oma asunto, omat jutut, oma elämä. Ja joka toinen viikko mahdollisimman paljon laadukasta parisuhdeaikaa vain aikuisten kesken. Toimii meille täydellisesti, on toiminut jo kaksi vuotta ja uskon, että toimii vielä monta tulevaakin vuotta.

Meilläkin oli noin pari ensimmäistä vuotta. Oli loistosysteemi. Sitten aloimme kaivata enemmän. Halusimme olla enemmän "me".

Menimme naimisiin, ja asuimme erillämme. Sitten yksi päivä löysimme sellaisen asunnon, jossa on jokaiselle se oma soppi ja oma tila. Tämä tilan tarve on uusperheessä todella merkityksellistä. Kukaan ei saa olla toisen tiellä.

Meillä ei ole ollut mitään uusperheongelmia. Minulla on teesit siihen , miksi ei ole, mutta av:lla saan aina alapeukkuja, kun niistä kerron. Yksi teeseistä on, että riittävästi tilaa ja omaa rauhaa. Jokaisella on oma man cave.

Minua kiinnostaisi sun resepti, jos mekin voitaisiin harkita yhdessä asumista

Terv se toinen erillään asuva

NnN kirjoitti:

Itse aloin lapsettomana suhteeseen miehen kanssa jolla oli pieni lapsi. Oli elämäni kamalinta aikaa olla "vain äitipuoli" ilman omia lapsia. Vihasin sitä säätämistä ja pysyin pois kotoa mahdollisimman paljon silloin kun lapsi oli miehellä/meillä.

No, jotenkin vaan silti päädyin naimisiin tämän miehen kanssa ja nyt meillä on kaksi yhteistäkin lasta. Oma olo on nyt parempi eikä säätäminen miehen lapsen suhteen niin haittaa. Jos ihan totta puhutaan niin nyt tunnen olevani vähintääkin tasavertainen miehen lapsen kanssa koska meillä on myös yhteisiä lapsia. En ole enää toissijainen.

Jos itse "pitäisi etsiä" yh:na uusi puoliso niin ottaisin miehen jolla on jo lapsia. Hän ymmärtäisi.

Ja jos itse olisin lapseton, en alkaisi enää uudestaan suhteeseen miehen kanssa jolla on lapsia.

Minäkään en enää lapsettomana ryhtyisi suhteeseen miehen kanssa jolla on jo alaikäisiä lapsia. Tämä kokemuksen äänellä.

Mä olen lievästi sanottuna aika itsenäinen ihminen ja tykkään omasta rauhasta. Mulla on yksi lapsi. Mä en myöskään halua saman katon alle miehen kanssa, oon kokeilkut aikoinani ja ei vaan oo mun juttu. Se, että mulla on lapsi ei vaikuta asiaan siinä mielessä, etten haluaisi muutenkaan asua mieheni kanssa.

Ollaan puhuttu, että joskus vuosien vuosien päästä ehkä, ja molemmulla olis imat huoneet yms..

Mutta helpompaa on lapsettoman miehen kans, jolla on myös oma elämä. Tapailin hetken miestä, joka olisi koko ajan halunnut olla siinä, tyyliin asua meillä. Lapseton oli, mutta tukahduin.

Sit yks lyhyt kokemus miehestä, jolla lapsia ja tykkäsi jopa olla niiden lastensa kanssa paljon. Se oli plussaa. Mutta heti kahden viikon tuntemisen jälkeen halusi jo molempien lasten kanssa lähteä mini reissuun ja ei käsittänyt lainkaan, kun selitin, että mun täytyy oikeesti tuntea mies kenet tuon lapseni elämään. Loukkaantui ja jankkasi samankaltaisia ehdotuksia päivittäin joten oli pakko antaa heipat.