Rintamäkeläiset-sarja

Koomista kyllä, mutta mulle vaan Tenho Sauren on todella vahvasti leimautunut Reinikaiseksi joten on vaikea nähdä häntä Rintamäkeläisissä täysin toisenlaisessa roolissa. Reinikaisen puheessa ei vaan kuulu Herran Rauhaa, mutta muuten hahmosta paistaa kyllä Reinikainen läpi vaikka tämä hahmo tulikin vasta myöhemmin. "Juu sano, "Paas keittäen kahvia". Siinä muutama. Tuntuu, että taisi Tenho oikeastikin näin puhua. Niin sydämestä nuo repliikit tulee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole katsonut, olen 70-luvun lapsi. Luin tuon lehtijutun. Meinaatko että kannattaisi katsoa kuitenkin?

Ite olen kans 70-lukulainen ja todellakin katsoin jo pienenä.

Ihmettelin itse hieman että kuinka 70-luvun lapsi olisi voinut välttyä RM:ltä.tullut uusintoinakin monta kertaa...

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa tuo naisten systemaattinen vähättely ja akattelu. Noinhan miehet naisista puhuivat kun olin lapsi 70-luvulla, ja jotkut valitettavasti vieläkin. Ja toi ketjupolttaminen, yök.

Omasta lapsuudestani/ nuoruudestani tuttua esim. tuo sarjassakin esiintyvä tupakointi. Silloin tupakoitiin joka paikassa, sairaalassakin hoitaja toi petipotilaalle tuhkakupin yöpöydälle!

Mä olen noin puolessa välissä tätä sarjaa. Nyt on kivempi, kun ei ole enää mustavalkoisina; värit tekee niin paljon lisää tunnelmaan eläytymiselle. Pientä miinusta näissä värillisissä jaksoissa on kuitenkin tarinankerronnan kannalta. Tapahtumat keskittyvät liiaksi vanhan polven tapahtumiin kun nuoriso on muuttanut maalta kaupunkiin. Kiinnostavin hahmo, eli avioton tytärkin on häippäissyt ties minne. Sukupolvien välistä kuilua ja draamaa olisi kivempi seurata, nyt jännitettä haetaan enemmän sukupuolien välisistä asetelmista, uskonnosta sekä politiikasta. En ymmärrä, miksi tämä nuori polvi lähes täysin käsikirjoitettiin pois sarjasta. Ilmeisesti ainakin loppujaksoissa nuorempi tyttäristä näyttäytyy jälleen?

Sinänsä kyllä kuitenkin edelleen tykkään Rintamäkeläisistä vaikka uudemmissa jaksoissa ei niin paljoa tapahdukaan. Poliittiset keskustelut ovat kohtuullisen mielenkiintoisia ja  etenkin pienviljelijän taloudellisen ahdingon ja epävarman tulevaisuuden kuvaaminen. Samoin kiehtovaa on se, miten vähän on sodasta ja miten sota on muistoina ja traumoina edelleen läsnä. Miesten kipuilu siitä, että nuori polvi lähtee kaupunkiin ammattikursseille ja tehtaisiin töihin, eivätkä jatka isän ja äidin kovalla työllä perustamaa kituuttavaa pientilaa, on jotenkin tosi liikuttavaa. Ihan kyyneleet nousi silmiin, kun Rintamäen Antti uhosi, että kyllä joskus tulevaisuudessa omin käsin lypsäviä pientilallisia vielä arvostetaan. Pientilallisilla on käsinkoskelteltava tunne siitä, ettei kovasta raadannasta ja niukkuudesta jäänyt käteen oikeastaan juuri mitään. Ei rahaa, ei turvattua elintasoa, ei arvostusta. Tilasta toivottiin elantoa myös jälkipolville, mutta tilalle jääminen ei tietenkään kelvannut nuorille.

44 jatkaa vielä. Kiehtovaa on seurata myös aviopuolisoiden välistä dialogia. Siitä puuttuu kaikki lämpö, arvostus, rakkaus välittäminen. Tulee tunne, että tuollaisten ihmisten kasvattamat lapsetkin ovat enemmän tai vähemmän tunnekylmiä. Toisaalta pienissä hetkissä tapahtuu jotain liikuttavaa. Esim. kun Leena on joutunut lehmän murjomaksi ja makaa sairaalassa, ei Antti moneen päivään mene sairaalaan katsomaan. Ei varmaan uskalla, on kai säikähtänyt. Kun lopulta menee, ihmettelee sairaanhoitajakin että kas kummaa, vihdoin Rintamäen Leenalla käy vieraita. Sairaanhoitajat puhuvat keskenänsä, miten kiitollinen ja vähään tyytyväinen potilas Leena on. Säälivät Leenaa, että tämä saa ainoastaan sairaalapotilaana vähän levähtää.

Antti tulee sairaalaan kukkakaupan kautta, ojentaa kukkapaketin "tossa olis vähän rehuja" tyyliin. Vaatimaton kiltti Leena toppuuttelee, ettei hänelle olisi pitänyt tuoda mitään. Rahantuhlausta ostaa kukkia, eihän hän mittään tarvitse. Kukkapuketista aukeaa säälittävä tulppaani tai kaksi, ihan nuupahtanut ja varresta katkennutkin. Antti sählää laittaessaan "rehua" ruukkuun. Antista näkee, että on säikähtänyt sitä kun Leena joutui onnettomuuteen (olisi voinut käydä tosi pahasti) mutta ei yhtään osaa puhua Leenalle, töksäyttelee vaan epämääräisesti. Leena toistelee, ettei hänestä mitään  väliä, ei hän halua olla vaivaksi. Leena epäilee myös, onko Antti suuttunut hänelle kun joutuu olemaan sairaalassa eikä talon töissä. 

Lisäksi akoittelu on jännä ilmiö. Yhdessä jaksossa Veikko ja Antti tekevät Honkosilla keittiöremonttia ja purkavat Helmin vanhoja kaappeja. He tyhjentävät keittiön alakaappeja ja ylimielisesti nauravat sieltä löytyville "akkojen romuille", kuten siivoustavaroille ja räteille. Toisaalta miehet vähän säikähtävät kun onnistuvat samalla rikkomaan astioita ja lopulta Veikko joutuu lupaamaan Helmille, että ostaa rikotun tilalle uuden kahvikaatimen. Kun vanha keittiön alakaappi on siirretty pois paikoiltaan Veikko pyytää Helmin katsomaan kaapin taustalla ollutta seinää; "tuus kattoon ny miten paikkas on likaiset ollu täällä kaapin takana, kato ny miten saastaset sun paikkas on". Ihan kuin seinään pultatun kaapin taustaa olisikaan mahdollista siivota. Mutta Veikko nyt haluaa ilkkua ihan periaatteesta. Muuten Veikon suhtautuminen naisiin ei ole ihan niin törkeää kuin Antin.  Voi osin johtua siitä, että Helmi on Leenaa paljon topakampi nainen. Lisäksi Veikolla ja Helmillä suhde lähti aikanaan käyntiin ihan kunnon rakkaussuhteesta, kun taas Antti ja Leena ovat pakkoliitossa vahingon vuoksi.  

Flunssan kourissa nostalgiseksi heittäytynyt kommenttien 44 ja 45  kirjottaja jatkaa vielä:

Rintamäkeläisten katsominen on ajankuvana ihan mahtavaa. Päähenkilöt, sarjan aikaan 5-kymppiset ovat isovanhempieni kanssa samaa ikäluokkaa ja heidän lapsensa, 70-luvulla 20-30 vuotiaat taas omien vanhempieni ikäluokkaa. Itse olen syntynyt vuonna 80 kaupungissa, mutta isovanhempani ovat Rintamäkien ja Honkosten tapaan olleet syrjäseutujen köyhiä pienviljelijöitä, ja heidän lapsensa eli vanhempani eivät enää jatkaneet tilaa vaan muutivat kaupunkiin töihin 70-luvulla. Siten tarttumapinnassa on paljon tuttua.

Sarjaa katsomalla olen pystynyt ymmärtämään paremmin sekä omia isovanhempiani mutta etenkin vanhempiani. Isäni koti oli kovin köyhä pienviljelijätalous, jossa ei ollut 70-luvulla sisävessaa eikä juoksevaa vettä. Sähkötkin tuli todella myöhään ja sähkön käyttöä säännösteltiin tiukasti koska oli kallista. Pyykinpesukoneesta yms. ylellisyyksistä ei edes haaveiltu. Elämä oli niukkaa kädestä suuhun elämistä ja pitkiä päiviä käsilypsyllä koneistamattomassa navetassa.  Äitini on kertonut omasta lapsuudestaan, että muistaa jatkuvan tupakankäryn, naisten vähättelyn ja akoittelun, nuoriin naisiin kohdistuneen seksuaalisen häirinnän, miesten ryyppäämisen ja pelon siitä kun tuli riitoja ja sanaharkkaa humalaisten miesten kesken. Äiti muistaa ahdistavana myös sen kun humalaiset miehet puhuivat isoon ääneen sotajuttuja. Lisäksi äiti on kuvannut sitä henkistä ilmapiiriä, mikä näkyy Rintamäkeläisissä. Myönteisiä tunteita ei osoiteta, välittämistä ei ilmaista, vaikeista asioista ei keskustella. Avioparit ovat olosuhteiden pakosta ajautuneet yhteen.

Ennen Rintamäkeläisten katsomista en oikein ymmärtänyt niin hyvin, mistä vanhempani olivat kertoneet. Rintamäkien kautta näen sen maailman elävänä mielessäni. On helpompi antaa omille vanhemmille anteeksi heidän puutteellisuutensa kun voi omin silmin katsoa sitä maailmaa, jossa he joutuivat elämään nuoruutensa. Samoin nyt ymmärrän myös sen tietyn etäisyyden, mikä minulla oli lapsena nyt jo edesmenneiden isovanhempieni kanssa. Heille olin "kaupunkilaiskakara", josta ei sen kummemmin piitattu. Heidän näkövinkkelistään vanhempani olivat varmaankin kaupunkiin muuttamalla hylänneet heidät, pettäneet heidän arvonsa ja elämäntyönsä, joten minäkin kuuluin samaan kaupunkilaisten takinkääntäjäsakkiin.

Olen katsonut vasta kuusi jaksoa. Alusta saakka olen ihmetellyt sitä, miten ikävällä tavalla perheenjäsenet puhuvat toisilleen. Negatiivisesti, vähätellen, piikitellen. Nykyään vanhemmille opetetaan oikeanlaista vuorovaikutusta lapsen kanssa ja muistutellaan, miten vuorovaikutuksen ongelmat voivat vaikuttaa haitallisesti lapsen kehitykseen. Nykyajan kasvatus- ja parisuhdeoppien näkökulmasta tuo Rintamäkeläisten keskinäinen kanssakäyminen on ollut kammottavaa, itseänikin se ahdistaa. Ehkä osittain siksi, että koen, että minullekin on puhuttu kotona tuohon sävyyn, etenkin isäni. Toisaalta tämä sarja opettaa, että tapa kommunikoida siirtyy sukupolvelta toiselle. Se ei johdu minusta, vaan omien vanhempieni ja heidän vanhempansa kotona on ollut samanlaista.

Vierailija kirjoitti:

Flunssan kourissa nostalgiseksi heittäytynyt kommenttien 44 ja 45  kirjottaja jatkaa vielä:

Rintamäkeläisten katsominen on ajankuvana ihan mahtavaa. Päähenkilöt, sarjan aikaan 5-kymppiset ovat isovanhempieni kanssa samaa ikäluokkaa ja heidän lapsensa, 70-luvulla 20-30 vuotiaat taas omien vanhempieni ikäluokkaa. Itse olen syntynyt vuonna 80 kaupungissa, mutta isovanhempani ovat Rintamäkien ja Honkosten tapaan olleet syrjäseutujen köyhiä pienviljelijöitä, ja heidän lapsensa eli vanhempani eivät enää jatkaneet tilaa vaan muutivat kaupunkiin töihin 70-luvulla. Siten tarttumapinnassa on paljon tuttua.

Sarjaa katsomalla olen pystynyt ymmärtämään paremmin sekä omia isovanhempiani mutta etenkin vanhempiani. Isäni koti oli kovin köyhä pienviljelijätalous, jossa ei ollut 70-luvulla sisävessaa eikä juoksevaa vettä. Sähkötkin tuli todella myöhään ja sähkön käyttöä säännösteltiin tiukasti koska oli kallista. Pyykinpesukoneesta yms. ylellisyyksistä ei edes haaveiltu. Elämä oli niukkaa kädestä suuhun elämistä ja pitkiä päiviä käsilypsyllä koneistamattomassa navetassa.  Äitini on kertonut omasta lapsuudestaan, että muistaa jatkuvan tupakankäryn, naisten vähättelyn ja akoittelun, nuoriin naisiin kohdistuneen seksuaalisen häirinnän, miesten ryyppäämisen ja pelon siitä kun tuli riitoja ja sanaharkkaa humalaisten miesten kesken. Äiti muistaa ahdistavana myös sen kun humalaiset miehet puhuivat isoon ääneen sotajuttuja. Lisäksi äiti on kuvannut sitä henkistä ilmapiiriä, mikä näkyy Rintamäkeläisissä. Myönteisiä tunteita ei osoiteta, välittämistä ei ilmaista, vaikeista asioista ei keskustella. Avioparit ovat olosuhteiden pakosta ajautuneet yhteen.

Ennen Rintamäkeläisten katsomista en oikein ymmärtänyt niin hyvin, mistä vanhempani olivat kertoneet. Rintamäkien kautta näen sen maailman elävänä mielessäni. On helpompi antaa omille vanhemmille anteeksi heidän puutteellisuutensa kun voi omin silmin katsoa sitä maailmaa, jossa he joutuivat elämään nuoruutensa. Samoin nyt ymmärrän myös sen tietyn etäisyyden, mikä minulla oli lapsena nyt jo edesmenneiden isovanhempieni kanssa. Heille olin "kaupunkilaiskakara", josta ei sen kummemmin piitattu. Heidän näkövinkkelistään vanhempani olivat varmaankin kaupunkiin muuttamalla hylänneet heidät, pettäneet heidän arvonsa ja elämäntyönsä, joten minäkin kuuluin samaan kaupunkilaisten takinkääntäjäsakkiin.

Tosi hyvää analyysiä. Mutta miksi köyhän kodin on täytynyt olla myös tunneköyhä? Eiväthän kannustavat sanat ja ystävällisyys maksa mitään. Te jotka olette katsoneet sarjaa pidempään, muuttuvatko tai syvenevätkö hahmot sarjan edetessä? Ihan kuudennen jakson lopussa on kohtaus, jossa Antti Rintamäki tulee sairaalaan katsomaan vaimoaan, tuopa jopa pari kärsinyttä tulppaania. Pariskunnan keskustelusta on havaittavissa paikoin jopa häivähdys lämpöä. Anttikin myöntää, että on varmaankin ollut vaikea puoliso. Surullinen olo kyllä tulee, kun katselee heitä.

Jaksossa 26 Antti ihmettelee miksei Veikko ole ottanut Helmin palkkarahoja talteen. Asiallista. :)

Aina kun tää tunnari alkaa soimaan, mietin että sen on pakko olla vitsi..

Leena Rintamäki on ällöttävä marttyyri jota ystävä Helmi yrittää ravistella. Helmi on paljon suorempi, Leena vittuilee joka välissä minkä itsesääliltään ehtii. Rakastan sarjaa mut että osaa ketuttaa tuollaiset naiset että miehet; nimipari on ihan syvältä, Honkoset taas ihania. Myös poliittisesti Veikko on paljon humaanimpi kuin äkkiväärä Antti.

Sarja aiheuttaa päänsäryn tuon jatkuvan sisällä tupakoinnin takia.

Ja sitten me keitetään taas kahveet!

Katson taas tätä sarjaa areenasta vaikka olen sen nähnyt ennenkin. Olen syntynyt itse 90-luvulla ja tuo aika on näin ollen sellaista jota itse en ole kokenut. Omat isovanhempanikin ovat nuorempia kuin sarjan päähenkilöt. Jotenkin kaikki neljä päähenkilöä ovat omalla tavallaan sympaattisia. Jopa Antti Rintamäki. 

 

Vaikka Antti onkin äkkipikainen ja kiivas sanoissaan niin en näe häntä pahana henkilönä. Antti kuitenkin kaikesta huolimatta kovasti välittää Leenasta vaikka ei sitä juurikaan osaa osoittaa. Sarjassa on tästä useita viitteitä. Myös Leenan aviottomasta tyttärestä Antti välittää ja tämän puolia pitää.