Lue keskustelun säännöt.
Jääkö ainoa lapsi jostain paitsi?
17.08.2017 |
Olen 5-vuotiaan lapsen yksinhuoltaja. Alan tulla koko ajan varmemmaksi siitä, etten halua enää miestä vaivoikseni ainakaan ennen kuin lapsi on teini/aikuinen, ja siten toinen lapsikin jäänee tekemättä. Toisaalta en ole varma tekisinkö toista lasta vaikka olisi se mieskin, sillä kaiken aloittaminen alusta tuntuu ylipäätään kovin raskaalta.
En ole erityisen äidillinen ja nautin äitiydestä sitä enemmän, mitä isommaksi lapsi kasvaa. Pidän rauhasta ja hiljaisuudesta ja siististä kodista. Yhden lapsen kanssa on mukavan seesteistä. Rahatkin riittää mukavasti, yhdelle voi tarjota enemmän.
Mietin silti, jääkö lapsi jostain paitsi? Olen itse kolmilapsisesta perheestä ja vaikka en ole erityisen läheisissä väleissä siskojeni kanssa, olen silti onnellinen heidän olemassaolostaan. He tuovat elämää mukanaan ja heistä on seuraa. On mukavaa, kun ollaan koko porukka yhdessä. Kaikesta tuollaisesta lapseni jäisi paitsi, koska olemme aina vain kahdestaan.
Pelkään, että lapseni lapsuus on tylsä ja yksinäinen, kun niitä kavereita ei ole omasta takaa eikä asuinalueellakaan juuri ole kavereita. Toki varmaan kun kouluun menee aikanaan ja alkaa liikkua itsenäisesti, on enemmän seuraakin.
Miten te, jotka olette ainoita lapsia, koitte lapsuutenne? Oliko kotona tylsää ja yksinäistä? En osaa yhtään samaistua, koska itselläni oli käytännössä aina leikkiseuraa. Omaa lasta kun katson, niin hän leikkii kotona joko yksin tai minun kanssani. Kadehdin hiukan niitä, joilla lapset ovat keskenään ja keksivät kaikenmaailman leikkejä.
Kommentit (54)
Vierailija kirjoitti:
Niin en tiedä. Oma lapseni on myös isätön, isänsä kuoli ennen kuin lapseni syntyi. Hän on sanonut, että on varmasti helpompi olla aina ollut isätön, kuin menettää se isä, joka joskus on ollut olemassa. Että vaikea kaivata, jotain mitä ei ole kokenut.
Sama juttu varmaan sisarusten kanssa.
Luulen että lapsesi on sanonut noin sinua lohduttaakseen. Lapset on uskomattoman lojaaleja.
Isättömät lapset kaipaa paljonkin isähahmoa elämäänsä ja/tai haluaa palavasti tietää kuka se biologinen isä on ja kaiken siitä millainen hän on/oli. Äiti ja isä on osa minuutta, joten tarve ja kiinnostus on aivan luonnollinen. Kovin kielteinen tai välinpitämätön suhtautuminen kielii minusta jostain muusta kuin asian hyväksymisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jää paitsi paljosta. Sisarukset kinastelevat, ottavat mittaa toisistaan ja rakastavat myös. Kavereiden kanssa ei ole samanlaista.
Siinä vaiheessa se tuntuu kun kaveripiiri on kadonnut ja vanhemmat kuolleet ja tajuat olevasi täysin yksin tässä maailmassa, sen jälkeen ei oikein millään ole mitään väliä, muuta kun odottaa omaa poismenoa.
Vierailija kirjoitti:
Jää paitsi paljosta. Sisarukset kinastelevat, ottavat mittaa toisistaan ja rakastavat myös. Kavereiden kanssa ei ole samanlaista.
Mutta miten sitä osaa kaivata, jos ei ole sitä kokenut?
Vierailija kirjoitti:
Jää paitsi paljosta. Sisarukset kinastelevat, ottavat mittaa toisistaan ja rakastavat myös. Kavereiden kanssa ei ole samanlaista.
Sisarukset ovat ikuisia kunnes kuolema erottaa, mutta kaverit ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko lapsella kavereita tai samanikäisiä serkkuja? Onko päiväkodissa ja harrastaako jotain vai jumittaako mamman kanssa kotona 24/7? Elämä voi olla ja onkin mukavaa ilman sisaruksiakin. Varsinkin kun ei ole mitään takeita että sisarukset tulisi toimeen keskenään. Voi olla pelkkää tappalua ja kadehtimista.
Ja tuskin voit alkaa seurustelemaan jonkun miehen kanssa vain uuden lapsen takia ja ei niitä lapsia tehdä sisaruksille vaan itsellä pitää olla halu monen lapsen äidiksi.
Mulla on kaksi veljeä ja yksi sisko. Meillä on hyvät välit keskenämme ja nyt kun vanhemmat ovat kuolleet, on mukavaa, että on olemassa sisarukset ja heidän lapset. Mulla ei ole lapsia. Olen 40+.
Silloin kun vanhemmat alkoivat sairastelemaan, oli helpotus kun pystyttiin sopimaan miten vuorotellen hoidetaan asiat, samoin hautajaiset. Oli helpotus, etten ollut yksin.
Mutta ei tuota tarvitse surra etukäteen, kun lapsi on pieni. Eiköhän ne asiat kuitenkin lutviudu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jää paitsi paljosta. Sisarukset kinastelevat, ottavat mittaa toisistaan ja rakastavat myös. Kavereiden kanssa ei ole samanlaista.
Mutta miten sitä osaa kaivata, jos ei ole sitä kokenut?
Kyllähän sen näkee toisissa perheissä. Itse ainakin näin / nään.
Kyllähän ihmiset etsii rakkauttakin, vaikka eivät olisi sitä vielä kokeneet.
Eiköhän nämä ole aika perustavanlaatuisia haluja ja vaistoja mitä ihmisellä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin en tiedä. Oma lapseni on myös isätön, isänsä kuoli ennen kuin lapseni syntyi. Hän on sanonut, että on varmasti helpompi olla aina ollut isätön, kuin menettää se isä, joka joskus on ollut olemassa. Että vaikea kaivata, jotain mitä ei ole kokenut.
Sama juttu varmaan sisarusten kanssa.
Luulen että lapsesi on sanonut noin sinua lohduttaakseen. Lapset on uskomattoman lojaaleja.
Isättömät lapset kaipaa paljonkin isähahmoa elämäänsä ja/tai haluaa palavasti tietää kuka se biologinen isä on ja kaiken siitä millainen hän on/oli. Äiti ja isä on osa minuutta, joten tarve ja kiinnostus on aivan luonnollinen. Kovin kielteinen tai välinpitämätön suhtautuminen kielii minusta jostain muusta kuin asian hyväksymisestä.
Luule vaan :) On ollut isähahmo elämässään niin pitkään, kun kykenee muistamaan. Ja lapseni ei valehtele, mitä nyt tietysti on täällä vaikea kenenkään uskoa. joskus melkein toivon, että olisipa nyt vähän kaunistellut asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai jos ei ole sisaruksia niin vanhana istuu vaan kotona ja odottaa että kuolema korjaa? Älä puhu paskaa 24.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jää paitsi paljosta. Sisarukset kinastelevat, ottavat mittaa toisistaan ja rakastavat myös. Kavereiden kanssa ei ole samanlaista.
Mutta miten sitä osaa kaivata, jos ei ole sitä kokenut?
Kyllähän sen näkee toisissa perheissä. Itse ainakin näin / nään.
Kyllähän ihmiset etsii rakkauttakin, vaikka eivät olisi sitä vielä kokeneet.
Eiköhän nämä ole aika perustavanlaatuisia haluja ja vaistoja mitä ihmisellä on.
Ja minä taa en ole kaivannut sisaruksia, joten siksi taas ymmärrän häntä hyvinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia eivätkä kaipaa tai halua samoja asioita. Jos elämästä "puuttuu" jotain niin toisille se on ongelma ja toisille taas ei.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia eivätkä kaipaa tai halua samoja asioita. Jos elämästä "puuttuu" jotain niin toisille se on ongelma ja toisille taas ei.
Tämä on kyllä täysin totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun sää kuolet niin vain yksi on sua saattamassa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin en tiedä. Oma lapseni on myös isätön, isänsä kuoli ennen kuin lapseni syntyi. Hän on sanonut, että on varmasti helpompi olla aina ollut isätön, kuin menettää se isä, joka joskus on ollut olemassa. Että vaikea kaivata, jotain mitä ei ole kokenut.
Sama juttu varmaan sisarusten kanssa.
Luulen että lapsesi on sanonut noin sinua lohduttaakseen. Lapset on uskomattoman lojaaleja.
Isättömät lapset kaipaa paljonkin isähahmoa elämäänsä ja/tai haluaa palavasti tietää kuka se biologinen isä on ja kaiken siitä millainen hän on/oli. Äiti ja isä on osa minuutta, joten tarve ja kiinnostus on aivan luonnollinen. Kovin kielteinen tai välinpitämätön suhtautuminen kielii minusta jostain muusta kuin asian hyväksymisestä.
Luule vaan :) On ollut isähahmo elämässään niin pitkään, kun kykenee muistamaan. Ja lapseni ei valehtele, mitä nyt tietysti on täällä vaikea kenenkään uskoa. joskus melkein toivon, että olisipa nyt vähän kaunistellut asiaa.
Kyllä jokainen lapsi jollain tasolla kaipaa isäänsä. Mutta luule sinä toisin.
Varmuudella voi sanoa, että menettää sisarusten väliset jatkuvat tappelut ja perintöriidat sitten joskus.
Nuorempana tyttö välillä kaipaili sisarusta ja haaveili itsekin kahdesta lapsesta. Mutta nyt teininä on hoksannut, että rahat riittää paremmin kun on vain yksi lapsi. Ja on itsekin kallistunut sille kannalle, että yksi lapsi riittää.
Introverttejä ollaan koko perhe ja meille tämä yksilapsisuus on toiminut hyvin. Lapsen bestis on toimittanut hyvin sellaisen lainasisaruksen virkaa ja on meille melkein kuin perheenjäsen. Ekaluokkalaisista ovat pitäneet tiiviisti yhtä eivätkä koskaan ole riidelleet. Minusta tuollainen läheinen ystävä, joka on samalla aaltopituudella, on paljon arvokkaampi asia kuin joku sisarus jonka kanssa ei tule edes toimeen.
On hyvä että lapsella on isähahmo, mutta biologisen isän kohdalle ei saisi jättää aukkoa! Kysymykset voi nousta pintaa pitkin elämää ja vielä pitkällä aikuisuudessa. Puolet lapsesta on isästä joten asiaa ei tule vähätellä. Lapsen sulkeutuminen asiasta ei ole kovin hyvä merkki.
Noista asioista kannattaisi oikeasti ottaa selvää eikä kieltää tosiasioita. Sillä tekee vain hallaa omalle lapselleen :/
En koe jääneeni mistään paitsi. Toki välillä oli tylsää ja pienempänä ajattelin, että olisipa kiva, jos kotona olisi leikkikaveri heti saatavilla, mutta en toisaalta olisi silloinkaan jaksanut varsinkaan pikkusisarusta jatkuvasti. Mutta leikin ja viihdyin myös yksin, jo koulun alkaessa kun kavereita tuli päivähoitoon ja eskariin verrattuna enemmän, pyysin vanhempia sanomaan etten muka nyt voi lähteä leikkimään, koska kaipasin omaa rauhaa. Meillä oli koira, josta oli paljon seuraa pienempänä koulupäivän jälkeen ja opin sitä kautta myös vastuunkantoa muistakin kuin itsestäni. En myöskään ole ollut ikinä mikään jyrääjä, vaikka ei olekaan kokemusta sisarusten kanssa riitelemisestä lelujen jakamiseen tai muuhun vastaavaan liittyen. Lapsena annoin muiden valita lelut ensin ja joskus hävisin tahallani lautapelin, kun tiesin sen merkkaavan kaverille enemmän, ja minulle pelkkä pelaaminen oli jo tosi kivaa.
Sisaruksia en enää osaa edes kuvitella elämääni, vanhempien kanssa ollaan hiouduttu tiiviiksi porukaksi, vaikka eri maissa asutaankin nykyään ja minulla on oma elämäni ja heillä omansa. Meillä on hyvät ja läheiset välit, omat insidejuttumme jne. En oikeastaan edes vanhempieni ikääntymisen takiakaan haluaisi sisaruksia, rankkaa voi toki tulla jos toinen/molemmat sairastuvat esimerkiksi muistisairauteen, mutta uskon selviäväni heidän kanssaan. Perinnön suuruutta en ole edes ajatellut, mutta toki on mukava tietää, että jos elän pitempään kuin he, ei tarvitse mitään perintöriitoja setviä, yksinään kun on hankalaa riidellä.
Jos miesystävän kanssa päädymme hankkimaan lapsen, yksi on meistä molemmista riittävä määrä. Pystymme silloin panostamaan lapseen rahallisesti sekä tunnetasolla mahdollisimman hyvin.
Mietin samoja kuin ap. Meillä on nyt yksi lapsi, vähän alle 3-vuotias tyttö. Aikaisemmin (vähän aikaa sitten) vielä ajattelin, että kyllä se toinen tehdään vaikka viimeistään kun esikoinen on 4-vuotias. Nyt olen huomannut, että ei helkkari en mä jaksakkaan sitä vauvavaihetta enään.. Ainut asia miksi osittain haluaisin toisen lapsen on se, että esikoinen saisi sisaruksen, muuten ei houkuta yhtään käydä läpi niitä vauva-ajan juttuja.
Joo. Ei sisaruskateutta, ei tappeluita, ei tarvitse taistella vanhempien huomiosta.. pelkkiä hyviä puolia. ;)