Lue keskustelun säännöt.
Jääkö ainoa lapsi jostain paitsi?
17.08.2017 |
Olen 5-vuotiaan lapsen yksinhuoltaja. Alan tulla koko ajan varmemmaksi siitä, etten halua enää miestä vaivoikseni ainakaan ennen kuin lapsi on teini/aikuinen, ja siten toinen lapsikin jäänee tekemättä. Toisaalta en ole varma tekisinkö toista lasta vaikka olisi se mieskin, sillä kaiken aloittaminen alusta tuntuu ylipäätään kovin raskaalta.
En ole erityisen äidillinen ja nautin äitiydestä sitä enemmän, mitä isommaksi lapsi kasvaa. Pidän rauhasta ja hiljaisuudesta ja siististä kodista. Yhden lapsen kanssa on mukavan seesteistä. Rahatkin riittää mukavasti, yhdelle voi tarjota enemmän.
Mietin silti, jääkö lapsi jostain paitsi? Olen itse kolmilapsisesta perheestä ja vaikka en ole erityisen läheisissä väleissä siskojeni kanssa, olen silti onnellinen heidän olemassaolostaan. He tuovat elämää mukanaan ja heistä on seuraa. On mukavaa, kun ollaan koko porukka yhdessä. Kaikesta tuollaisesta lapseni jäisi paitsi, koska olemme aina vain kahdestaan.
Pelkään, että lapseni lapsuus on tylsä ja yksinäinen, kun niitä kavereita ei ole omasta takaa eikä asuinalueellakaan juuri ole kavereita. Toki varmaan kun kouluun menee aikanaan ja alkaa liikkua itsenäisesti, on enemmän seuraakin.
Miten te, jotka olette ainoita lapsia, koitte lapsuutenne? Oliko kotona tylsää ja yksinäistä? En osaa yhtään samaistua, koska itselläni oli käytännössä aina leikkiseuraa. Omaa lasta kun katson, niin hän leikkii kotona joko yksin tai minun kanssani. Kadehdin hiukan niitä, joilla lapset ovat keskenään ja keksivät kaikenmaailman leikkejä.
Kommentit (54)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin en tiedä. Oma lapseni on myös isätön, isänsä kuoli ennen kuin lapseni syntyi. Hän on sanonut, että on varmasti helpompi olla aina ollut isätön, kuin menettää se isä, joka joskus on ollut olemassa. Että vaikea kaivata, jotain mitä ei ole kokenut.
Sama juttu varmaan sisarusten kanssa.
Luulen että lapsesi on sanonut noin sinua lohduttaakseen. Lapset on uskomattoman lojaaleja.
Isättömät lapset kaipaa paljonkin isähahmoa elämäänsä ja/tai haluaa palavasti tietää kuka se biologinen isä on ja kaiken siitä millainen hän on/oli. Äiti ja isä on osa minuutta, joten tarve ja kiinnostus on aivan luonnollinen. Kovin kielteinen tai välinpitämätön suhtautuminen kielii minusta jostain muusta kuin asian hyväksymisestä.
Luule vaan :) On ollut isähahmo elämässään niin pitkään, kun kykenee muistamaan. Ja lapseni ei valehtele, mitä nyt tietysti on täällä vaikea kenenkään uskoa. joskus melkein toivon, että olisipa nyt vähän kaunistellut asiaa.
Kyllä jokainen lapsi jollain tasolla kaipaa isäänsä. Mutta luule sinä toisin.
Tottakai varmasti niinkin, mutta se on eriasia kaivata jollain tasolla, kuin murehtia sitä. Ja toki hänellä on paljon tietoa isästään, hänestä on puhuttu paljon. Ja isänsä suku on todella tärkeä meille.Mutta hän on myös hyvin eläytyvä nuori mies ja nähnyt millaisen surun se on aiheuttanut, kun isä lähtee, eikä enää pidä yhteyttä (ystävällään).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kaipaa sisaruksia. Joskus lapsena sitä ajatteli että olisihan ne kivoja mutta ei näin aikuisena ole enää sellaisia ajatellut. Toki joudun tulevaisuudessa sitten huolehtimaan ikääntyvistä vanhemmista yksin mutta ei sekään isommin huoleta, asuvat ihan lähellä ja olen hoitoalan ihminen joten eiköhän siitä selviä. Ei tartte kenenkään kanssa tapella perinnöstäkään.
Tottakai jää jostain paitsi: siitä kokemuksesta, miltä tuntuu, kun on sisarus. Toisaalta myös sellaiset lapset, joilla on sisarus, jäävät vaille sitä kokemusta, miltä tuntuu olla isän ja äidinä ainoa huomion kohde. Elämä on hyvää kaikella tapaa. Turha murehtia, jääkö lapsi jotakin vaille ilman sisarusta.
Monet sanovat, että sisarukset eivät ole aikuisena läheisiä. Itse uskon, että tähän voi vanhempana jossakin määrin vaikuttaa pyrkimällä kasvattamaan perheestä tiiviin kokoonpanon, jolla on aina hauskaa yhdessä. Itse pyrin myös siihen, että sisarukset oppisivat arvostamaan toistensa erilaisuutta ja myös osoittamaan kiintymyksensä ja rakkautensa sanoin ja teoin toisilleen. Oma rauha pitää tietenkin olla, mutta iltaisin sanotaan hyvät yöt ja halataan sisarusta (paitsi jos ei halua). Kiva katsella, kun vielä yli 10-vuotiaat lapset halaavat toisiaan ja kertovat rakastavansa. Kohta teini-iän kynnyksellä se taitaa valitettavasti jäädä. AIkuisena toivon, että perheemme voisi kokoontoa silloin tällöin yhdessä syömään ja pitämään hauskaa. Lapset varmaan hajaantuvat eripuolille Suomea (ja maailmaa) opiskelemaan, mutta kiva olisi aina toisinaan pitää hauskaa ja kokoontua vaikka mökkilomaa viettämään tms. koko perheen kanssa. Poika- ja tyttöystävät ovat tietysti tervetulleita. Katsotaan, mihin elämä kuljettaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin että jää paitsi juuri niistä sisarusten välisistä jutuista. Itselläni on kaksi lasta pienellä ikäerolla ja kolmas iltatähti. Näistäkin jo nään, kuinka tämä nuorin ei koskaan saa sitä mitä noilla kahdella isommalla on keskenään.
Itse olen kolmilapsisesta perheestä se keskimmäinen ja minulla ei ole kumpaankaan sisarukseen sitä läheistä suhdetta mitä siskolla ja veljelläni, jotka ovat minua pari vuotta nuorempi ja vanhempi, on keskenään :(
keskimmäisen lapsen syndrooma
Vierailija kirjoitti:
Olen ainoa lapsi enkä koskaan kaivannut sisaruksia. Enkä kaipaa vieläkään :) En kokenut olevani mitenkään yksinäinen vaan enemminkin itsenäinen. Kavereita ja sukulaisia kumminkin riitti, joten yksin ei tarvinnut olla.
Nyt olen aikuisena huomannut, että olen hiukan kömpelö tilanteissa, joissa pitäisi olla ns. nokakkain jonkun kanssa. Vihaan kaikenlaisia konflikteja ihmisten välillä ja mieluummin vain häivyn kokonaan tilanteesta kuin että jäisin pitämään puoliani. Syyksi olen välillä miettinyt juuri sisarusten puutetta. Että olisiko sitä jollain tavalla sitkeämpi jos olisi ollut joku läheinen tappelupukari pienenä. Tiedä häntä.
No, minulla on kaksi siskoa, pienellä ikäerolla, ja vaikka heidän kanssaan tappelua ja riitelyä on riittänyt varsinkin lapsena mutta myös aikuisenakin, niin silti inhoan ja suorastaan pelkään konfliktitilanteita muiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on isosisko 5-vuotta vanhempi. Ollaan toistemme vastakohdat luonteiltamme. Aina ollaan oltu ihan eri elämäntilanteissa, paitsi nykyään meillä molemmilla on oma perhe ja lapsi/lapsia. Nähdään synttäreillä tai muissa juhlissa. Vaihdetaan välillä kuulumiset fb:ssä. Ei olla KOSKAAN käyty yhdessä esim syömässä, drinksuilla, leffassa.. Olishan se kivaa jos oltais samalla aaltopituudella ja voitais yökyläillä perheinemme toisillemme tai viettää iltaa. Mutta ei, niin ei tule koskaan tapahtumaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen ainoa lapsi enkä koskaan kaivannut sisaruksia. Enkä kaipaa vieläkään :) En kokenut olevani mitenkään yksinäinen vaan enemminkin itsenäinen. Kavereita ja sukulaisia kumminkin riitti, joten yksin ei tarvinnut olla.
Nyt olen aikuisena huomannut, että olen hiukan kömpelö tilanteissa, joissa pitäisi olla ns. nokakkain jonkun kanssa. Vihaan kaikenlaisia konflikteja ihmisten välillä ja mieluummin vain häivyn kokonaan tilanteesta kuin että jäisin pitämään puoliani. Syyksi olen välillä miettinyt juuri sisarusten puutetta. Että olisiko sitä jollain tavalla sitkeämpi jos olisi ollut joku läheinen tappelupukari pienenä. Tiedä häntä.
Tuohon vaikuttaa myös luonne. Tuo teoria on totta ja jos sulla olisi ollut sisarus jonka kanssa tapella ja opetella pitämään puoliasi niin siinä olisi käynyt niin että susta olisi tullut paljon kömpelömpi ja alistuvampi konfliktitilanteessa mikäli sisarus olisi "dominoiva" ja vahvaluonteisempi kuin sinä.
Sisarussuhteissa on monesti tietyt roolit, lähes aina niin että esikoinen määrää ja muut tottelee. Itse olen ihan liian kiltti ja aina tein kaiken mitä "rakkaat" sisarukset vaan kehtasi pyytää ja jos yritin pitää puoliani alkoi kauhea syyllistäminen ja liittoutuminen mua vastaan. En siis osaa sanoa kunnolla aikuisenakaan ei enkä pitää puoliani ilman että tulee huono omatunto. Toki jos olisit ollut vahvaluonteisempi ja dominoivampi kuin sun sisarukset niin sitten olisit konfliktitilanteessa todella vahvoilla, koska sellaiseen rooliin sosiaalisissa suhteissa olet tottunut jo lapsesta saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ainoat lapset jäävät jostain paitsi, kuten monilapsisen perheen lapsetkin jäävät paitsi jostain verrattuna ainoisiin lapsiin.
Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa.
Itse olen ainoa lapsi enkä koe jääneeni paitsi mistään. Kavereita oli lapsena, koen myös saaneeni paljon taloudellista tukea sekä huomiota, kun ketään ei ollut jakamassa sitä. Nyt aikuisena olisi kiva kun olisi sisaruksia, mutta toisaalta valtaosa tuntemistani ihmisistä ei juuri pidä sisaruksiinsa yhteyttä tai ole ollenkaan läheisiä. Joten en edelleenkään koe jääväni mistään paitsi, sisaruus kun ei ole ystävyyden tae.
Vierailija kirjoitti:
Olen ainoa lapsi enkä koskaan kaivannut sisaruksia. Enkä kaipaa vieläkään :) En kokenut olevani mitenkään yksinäinen vaan enemminkin itsenäinen. Kavereita ja sukulaisia kumminkin riitti, joten yksin ei tarvinnut olla.
Nyt olen aikuisena huomannut, että olen hiukan kömpelö tilanteissa, joissa pitäisi olla ns. nokakkain jonkun kanssa. Vihaan kaikenlaisia konflikteja ihmisten välillä ja mieluummin vain häivyn kokonaan tilanteesta kuin että jäisin pitämään puoliani. Syyksi olen välillä miettinyt juuri sisarusten puutetta. Että olisiko sitä jollain tavalla sitkeämpi jos olisi ollut joku läheinen tappelupukari pienenä. Tiedä häntä.
Mulla on kolme sisarusta. Lähinnä samanikäisen kanssa tappelin koko lapsuuteni. Ja juuri siksi kartan konflikteja kuin ruttoa. Eli ei ihan suoraviivaisia nämäkään jutut. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ainoa lapsi enkä koskaan kaivannut sisaruksia. Enkä kaipaa vieläkään :) En kokenut olevani mitenkään yksinäinen vaan enemminkin itsenäinen. Kavereita ja sukulaisia kumminkin riitti, joten yksin ei tarvinnut olla.
Nyt olen aikuisena huomannut, että olen hiukan kömpelö tilanteissa, joissa pitäisi olla ns. nokakkain jonkun kanssa. Vihaan kaikenlaisia konflikteja ihmisten välillä ja mieluummin vain häivyn kokonaan tilanteesta kuin että jäisin pitämään puoliani. Syyksi olen välillä miettinyt juuri sisarusten puutetta. Että olisiko sitä jollain tavalla sitkeämpi jos olisi ollut joku läheinen tappelupukari pienenä. Tiedä häntä.
Luonnekysymys! Olen ainoa lapsi ja pidän kyllä puoleni enkä välttele konflikteja. Olen muutenkin temperamenttinen.
Olen itse ainoa lapsi ja joudun kyllä sanomaan, että vaikka lapsuuteni oli turvallinen ja kaikin puolin hyvä, olin usein yksinäinen ja etenkin jouluina ja muina pyhinä olin kateellinen kavereilleni joilla oli perheessä enemmän lapsia. Kesien lomamatkat ja mökkireissut vietin kaikki ilman ikäistäni seuraa. Kavereita oli kyllä paljon, mutta eihän se ole sama asia kuin sisarus. Nyt nelikymppisenä huomaan entistä enemmän kaipaavani sisaruksia, kun vanhempani ikääntyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omasta puolestani voin sanoa, ettei jää. Minulla on sisaruksia (nuorempia) joista toinen päätti valehdella mun tekevän asioita mitä en ole tehnyt (koska huomasi että mulle pidetään enemmän kuria (mm lyömällä) ne sai myös kaiken mitä halusi ja minä en mitään. Toivon usein etten olisi saanut sisaruksia, ennen heitä olin se joka sai lähes kaiken eikä kukaan lyönyt.
Muutamista aikuisista kavereistani, jotka ovat äitinsä kanssa kasvaneita ainoita lapsia, näkee sen kyllä.
Tietynlainen itsekkyys paistaa läpi.
Monissa tilanteissa huomaa, ettei heillä ole samanlaista kykyä asettua toisen asemaan, kuin monilla muilla, jotka ovat sisarustensa ja molempien vanhempien kanssa varttuneet.
Mutta voihan tuon nykyaikana nähdä myös hyvänä asiana.
Olen ainoa lapsi enkä koskaan kaivannut sisaruksia. Enkä kaipaa vieläkään :) En kokenut olevani mitenkään yksinäinen vaan enemminkin itsenäinen. Kavereita ja sukulaisia kumminkin riitti, joten yksin ei tarvinnut olla.
Nyt olen aikuisena huomannut, että olen hiukan kömpelö tilanteissa, joissa pitäisi olla ns. nokakkain jonkun kanssa. Vihaan kaikenlaisia konflikteja ihmisten välillä ja mieluummin vain häivyn kokonaan tilanteesta kuin että jäisin pitämään puoliani. Syyksi olen välillä miettinyt juuri sisarusten puutetta. Että olisiko sitä jollain tavalla sitkeämpi jos olisi ollut joku läheinen tappelupukari pienenä. Tiedä häntä.