Olen ikuisesti ulkopuolinen erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa

Tuo voi johtua ulkopuolisuuden tunnelukosta.

Luultavasti näillä muilla on helpompi olla muiden kanssa, ei tarvitse "hävetä" itseään kun sinä olet niin rauhallinen ja asiallinen. Heille tulee varautuneempi olo kanssasi. Olen itse hölösuu, mutta erään kaltaisesi työkaverin kanssa tulee jännittyneempi olo. Hän tuntuu nimenomaan liian järkevältä sellaiseen turhanpäiväiseen höpinään mitä itse taas tykkään harrastaa.

Numero 22, osuit naulan kantaan. Juuri noin se on. Kuvittele miten hulluttelu ja höpöttäminen tulee sinulta luonnostaan. Samalla tavalla rauhallisuus ja asiallisuus tulee minulta, en pysty muuttamaan omaa olemustani.

Ap

Minä saan usein kuulla kuinka älykäs olen, kuinka taitava ja ihana ihminen jne. Silti kukaan ei halua olla kanssani kaikesta väitetystä ihanuudestani huolimatta. Jokin minussa saa ilmeisesti toiset tuntemaan, että kanssani ei voi olla vapaasti ja rennosti. 

Minäkin olen juuri tuollainen. Tylsä ja rauhallinen. Olen joskus koittanut olla kunnon räpätäti ja se on ollut todella väsyttävää. En jaksa kovin kauaa vetää tuota roolia, joten totuus paljastuu muille aika äkkiä. Siitä olen kiitollinen, että olen löytänyt samankaltaisen ystävän. Olemme molemmat hiljaisia, vähän tylsiä pohdiskelijoita ja viihdymme toistemme seurassa. En siis ole totaalisen yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Numero 22, osuit naulan kantaan. Juuri noin se on. Kuvittele miten hulluttelu ja höpöttäminen tulee sinulta luonnostaan. Samalla tavalla rauhallisuus ja asiallisuus tulee minulta, en pysty muuttamaan omaa olemustani.

Ap

Siitä vaan tulee itseään vahvistava kierre. Kun tietää, että suurin osa ihmisistä välttelee omaa seuraa, niin alkaa itsekin vältellä muiden seuraa, ettei aiheuttaisi heillekin kiusallisia tilanteita. Jotkut harvinaiset hölösuut osaavat ja pystyvät kuitenkin olemaan hiljaisenkin seurassa luontevasti ja saamaan tilanteesta vapautuneemman. Arvostan heitä.

Jos et ole varsinaisesti ujo tai sosiaalisesti kömpelö, pystyt juttelemaan tarvittaessa jne. niin ehkä vaan annat sellaisen kuvan että viihdyt hyvin yksin etkä kaipaa seuraa.

No tässä muutama vinkki, joista itsekin alan vasta päästä jyvälle:

- anna itsestäsi tarpeeksi, jotta muut voivat muodostaa sinusta kokonaisen persoonan. Olet ehkä järkeillyt asian niin, että "töissä ollaan töissä, eikä kaikkea edes kannata paljastaa, ettei sitten perästä kuulu ja ammatillinen imago kärsi." No totuus nyt kuitenkin käytännössä on, että saadakseen sisäpiirin syvempää tuttavuutta, täytyy antaa itsestään.

- älä punnitse sanomisiasi liikaa, ole spontaanimpi. Jos harkitset ja muotoilet liikaa, aiheet vain valuvat ohitsesi. Reagoi. Ylläty. Kysy. Sano mielipiteesi. Kerro kokemuksesi. Ole ärsyttävä, jos tilanne niin sallii. Ihmiset haluavat särmää, diplomaatille on paikkansa, mutta hänestä on vaikea saada otetta.

- ymmärrä, että vika ei ehkä ole sinussa. Pelissä on myös paljon sattumaa. Oletko tahtomattasi jumiutunut tiettyyn rooliin, kenties muiden ennakkoluulojen pohjalta tai olosuhteiden pakosta (esim olit nuori harjoittelija aloittaessasi työn)? Aloita puhtaalta pöydältä jossakin muualla. Ehkä kukaan työkavereistasi ei vain ole lähelläkään samaa aaltopituutta, mutta naapurifirmassa jonkun kanssa synkkaisi heti.

Vierailija kirjoitti:

Nämä on asioita joissa vielä ei osata auttaa koska ei tiedetä tarpeeksi. Jokin on mennyt pieleen tai poikkeavasti lapsuudessa. Aikuinen ei voi muuttaa itseään paitsi parantavien kokemusten kautta ja niitähän ei enää aikuisena voi saada.

Jos kotona on pidetty yllä lähinnä pintapuolista keskustelua jo pienestä pitäen eikä ole opetettu kuitenkaan lapselle small talkia niin miten voinedes odottaa, että sellaisesta ihmisestä kasvaisi karsimaattinen massojen villitsijä?

Ainakaan minun lapsuudenkodissani ei ikinä puhuttu mistään syvällisesti ja maailmalle lähtiessänikään en osannut heittäytyä ihmisten kanssa syvällisiin keskusteluihin koska en ollut oppinut sellaiseen. Toki hallitsin peruskohteliaisuudet mutta niissä fraaseissahan ei vaihdeta mitään todellista informaatiota. Eli hyvää vastaan kuuluvan vaikka pää olisi hajoamassa kivusta ja rahat olisivat vähissä.

Olen kokenut samaa Ap:n kanssa. Etenkin nuorempana olin ujompi. Aikuistuttuani olen rohkaistunut, sosiaalistunut ja tullut avoimemmaksi ilmaisemaan itseäni, ja lisäksi itsetuntoni on vahvistunut ja luulen, että se näkyy positiivisesti ulospäin. Paljon auttoi se, että löysin ja sain oman henkisiä ystäviä keiden seurassa uskalsin olla puhelias ja sain tuntea olevani toisille tärkeä. Tällä uudella itsetunnolla uskalsin uusissa tilanteissa olla puhelias ja avoin.

Silti edelleen on joskus tilanteita missä jään ulkopuoliseksi, ja huomaan, että muut ovat keskenään läheisempiä kuin minun kanssani. Vaikka tulen hyvin juttuun kaikkien ihmisten kanssa ja huomaan, että minun kanssani jopa on mukava jutella, niin silti en ole se ketä pyydetään kaveriksi lenkille, kaupungille tms. Enää tämä ei samalla tavalla häiritse kuin nuorempana, koska olen asian kanssa sinut ja minulla on kuitenkin muutama oma ystävä, joita tavata myös kahden kesken.

Oletko ap tutustunut psykologiaan? Millainen lapsuuden perheesi oli? Minua kiinnosti nuorempana valtavasti psykologia ja sieltä kyllä löytyi vastaus hyvin moneen asiaan. Se millainen asema lapsena on omassa perheessä, sellainen on hyvin usein aikuisena omissa sosiaalisissa ympyröissä. Ja itse olin näkymätön lapsi vanhemmilleni, he eivät välittäneet tutustua lapsiinsa vaan hoitivat vaan pakolliset, ruoka ja vaateasiat. Tämän on äitini jopa myöntänyt. Ei kuulema ollut resursseja, ja ymmärrän sikäli että hänellä oli tosi kylmä lapsuus itsellään (samoin isälläni mikä varmisti, ettei lämpöä herunut kummaltakaan vanhemmalta).

Suomessa on paljon vastaavia tarinoita kuin itselläni. Lukekaapa Martti Paloheimon kirja Kotivammaisuuden synty. Meillä ei ollut alkoholia tai muuta näkyvää ongelmaa perheessä, mutta kaikki kärsivät kun vanhemmat eivä omilta haavoiltaan osanneet eivätkä jaksaneet kohdata omia lapsiaan..tosi surullista. Itseäni auttoi valtavasti asioiden tiedostaminen ja se onkin välttämätöntä ettei siirrä ikävää perintöä omille lapsilleen. Itse olen omille lapsilleni alusta asti näyttänyt tunteeni, puhunut niistä ja koska olen tiennyt miten lapsi kaipaa tunneyhteyttä vamhempaansa, olen sen pyrkinyt luomaan. Ja ihmeellistä on se, että sukupolvien ajan jatkuneen ikävän ketjun voi oikeasti katkaista. Omat lapseni saavat perheessämme näkyä ja kuulua ja heitä rakastetaan ja se näytetään. Siksipä he varmaankin ovat kavereiden keskellä ja koulussa iloisia, avoimia ja sosiaalisia ja saavat helposti kavereita. Ja mitä enemmän aikaa viettää omien lasten kanssa, sitä enemmän heihin kiintyy ja heitä ei osaa jättää yksin. Luulen että oma äitini ja isäni myös, ihan alusta lähtien suhtautuivat lapsiin ja jopa vauvoihin etäisesti ja se edesauttoi välttelevän kiintymyssuhteen syntyä. On tutkittu, että masentununeen äidin ja vauvan suhdetta voi parantaa kun äidille kädestä pitäen näytetään ja opetetaan miten hoivata vauvaa hellästi, miten jutella ja hymyillä. Ensin se voi tuntua epäluontevalta, mutta muuttuu pian luontevaksi koska saadessaan vastakaikua vauvalta, äiti kiintyy lapseen enemmän ja alkaa omasta halustaan helliä vauvaansa. Aika loogista.

Toki kaikkiin tämä teoriani ei sovi. Joskus yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen on muitakin syitä ja onhan osa ihmisluonteista vaan tykätympiä kuin toiset. Mutta veikkaan silti, että osalla ihmisistä ulkopuolisuuden kokemuksella on pitkä historia, lähtien varhaisista vuosista ja jopa sukupolvien takaa. Ihmiseen jää jälki siitä miten häntä kohdellaan ensimmäiset vuodet ja sen muut vaistoavat.

Kannattaa lukea myös Kimmo Takasen Tunnelukko -kirja sekä jatko-osa Tunne lukkosi - Vapaudu tunteiden vallasta.

Vierailija kirjoitti:

Munkin on pakko myöntää, että töissä on niin rankkaa että en vaan jaksa viettää taukojani ihmisten kanssa, jotka vapaamatkustaa sen sosiaalisen tilanteen. Oikeastaan en ihan yleisesti tykkää siitä. Ja voisin väittää että ei moni muukaan. Tuntuu tympeältä olla joku "viihdyttäjä" ja pitää "huolta" kysymyksin, joita en jaksaisi koko ajan kysyä, että se toinen olisi siinä tilanteessa jotenkin mukana.

Kieltämättä ollaan samassa veneessä siinä mielessä, että mullakin on rankkaa ja mäkään en jaksa olla sellaisen ihmisen kanssa väkisin, joka kokee mut ongelmana. Ymmärrän, että on olemassa aika härskejäkin vaitonaisia ihmisiä, mutta mä en todellakaan pidä muita ihmisiä minään sirkuspelleinä. Siinä on kaksi vaihtoehtoa: joko mä arvostan niitä ihmisiä / sitä jutun tasoa niin paljon, että kissa vie kielen ja mulla ei oo lisättävää, tai sitten yksinkertaisesti kamppailen omien ongelmieni kanssa ja mietin kuumeisesti, miten saisin itsestäni enempi irti. Siitä on kuule viihde ja nauru kaukana.

Vierailija kirjoitti:

Jos olet mies, niin mitään ei ole tehtävissä. Valitan.

Jos olet nainen, niin pukeudu hitusen seksikkäämmin ja hakeudu miesten seuraan. En tarkoita, että pitää antaa seksiä tai mitään, mutta vähänkään haluttavan näköinen nainen ei jää yksin herraseurassa.

Mutta jos paikalla on muita, avoimempia naisia, niin se oli siinä sitten. Pelastavat prinssit on harvinaisempia kuin luuletkaan.

Kyse ei ole pelkästä puhumisesta. Jotkut jättäytyvät ryhmässä aina sivummalle, katselevat muualle, pitävät ihmisiin suurempaa etäisyyttä kuin toiset. Tuo elekieli ei rohkaise lähestymään, vaan se kertoo, että muiden seura ei kiinnosta ja että tämä tyyppi haluaisi mieluummin olla toisaalla.

Tuo elekielen tulkintahan ei välttämättä pidä paikkansa. Mutta noin sen valtaosa ihmisistä tulkitsee. Minulla on tuollainen sivuun jättäytyvä tuttu, joka kuitenkin sanoo, että tuntee yleensä aina olonsa ulkopuoliseksi. Hän itse jättäytyy niin kauas ja ulkopuolelle, ettei hänelle edes voi puhua niin kauas. Mutta silti hän kokee, että muut jättävät hänet ulkopuolelle.

Itselläni paljon samankaltaisia kokemuksia. Tunnen olevani jotenkin ulkopuolinen useimmissa tilanteissa, vaikka minua kohtaan ihan ystävällisiä ollaankin. Omaksi onnekseni näistä porukoista on silloin tällöin löytynyt joku kaltaiseni, jonka kanssa olen sitten lähentynyt.

Vierailija kirjoitti:

Munkin on pakko myöntää, että töissä on niin rankkaa että en vaan jaksa viettää taukojani ihmisten kanssa, jotka vapaamatkustaa sen sosiaalisen tilanteen. Oikeastaan en ihan yleisesti tykkää siitä. Ja voisin väittää että ei moni muukaan. Tuntuu tympeältä olla joku "viihdyttäjä" ja pitää "huolta" kysymyksin, joita en jaksaisi koko ajan kysyä, että se toinen olisi siinä tilanteessa jotenkin mukana.

Mulla on töissä niin rankkaa, että haluan tosiaankin viettää taukoni jonkun hiljaisen ja rauhallisen seurassa, jonka kanssa voi olla vaikka puhumatta mitään ja olla vaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole pelkästä puhumisesta. Jotkut jättäytyvät ryhmässä aina sivummalle, katselevat muualle, pitävät ihmisiin suurempaa etäisyyttä kuin toiset. Tuo elekieli ei rohkaise lähestymään, vaan se kertoo, että muiden seura ei kiinnosta ja että tämä tyyppi haluaisi mieluummin olla toisaalla.

Tuo elekielen tulkintahan ei välttämättä pidä paikkansa. Mutta noin sen valtaosa ihmisistä tulkitsee. Minulla on tuollainen sivuun jättäytyvä tuttu, joka kuitenkin sanoo, että tuntee yleensä aina olonsa ulkopuoliseksi. Hän itse jättäytyy niin kauas ja ulkopuolelle, ettei hänelle edes voi puhua niin kauas. Mutta silti hän kokee, että muut jättävät hänet ulkopuolelle.

Minulla voi olla vähän tätä vikaa, ehkä pitkään jatkuneen koulukiusaamisen johdosta. Olen kuitenkin mielestäni saapusalla ja läsnä, kun katson puhujia silmiin ja reagoin juttuihin, vaikken varsinaisesti puhuisikaan mitään. Minusta on mukavampi kuunnella muiden ajatuksia silloin kun minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa, enkä jaksa kommentoida mitään turhanpäiväistä jolla ei ole merkitystä keskustelulle.

Ihan kuin itse kirjoittamaani aloittajalta. Teininä ajattelin että olen ainut tälläinen.. viallinen. Kaikki ystävystyivät heti lukioon siirtyessä ja minä roikuin mukana. Kaks ystävää löytyy onneksi, mutta koen usein itseni yksinäiseksi.

Uusissa ihmiskontakteissa punnitsen aina mitä sanon ja miten sanon. Ärsyttää kun en voi vaan sanoa heti.

Olen kyllä perehtynyt psykologiaan. Uskon että syy on lapsuudenperhettä enemmän perusluonteessa joka on varautunut. Olen ollut sellainen lapsesta saakka. Välillä tämä asia ei vaivaa lainkaan ja sitten se ahdistava olo taas hiipii että miksi olen näin tylsä ja mitäänsanomaton persoona.

Ap

Nostanpa keskustelua, löytyykö lisää kokemuksia? Sama ulkopuolisuuden tunne vaivaa edelleen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ja nyt kolmekymppisenä kipuilen asiaa. Siinä mielessä olen onnellisessa tilanteessa että en ole koskaan ollut varsinaisesti kiusattu tai syrjitty, enkä usko muiden inhoavan minua. Ulkopuoliseksi jään silti aina. En ole ikinä ollut sosiaalinen ja hauska muiden naurattaja. Sen sijaan olen hiljainen, rauhallinen, järkevä, tylsä ja asiallinen. Tai näin oletan muiden minut näkevän. Asia on sinänsä itselleni ok, enkä haluaisi muuttaa persoonaani ja introverttina en jaksaisikaan muiden jatkuvaa seuraa.

Silti tämä asia vaivaa. Kouluajoilta lähtien ja nyt työelämässä aina huomaan, miten muut tutustuu toisiinsa ja jään ulkopuolelle. Olen ollut 3v nykyisessä työpaikassa. Tulen muiden kanssa toimeen ja juttelen niitä näitä, mutta siihen se jää ja muut klikkiytyvät keskenään ja käyvät tauoilla yhdessä. Se siinä onkin, tulen kyllä muiden kanssa toimeen mutta ikinä tutustuminen ei etene syvemmälle tasolle. Tätä on vaikea selittää sellaiselle joka ei ole asiaa kokenut.

Nyt moni kysyy että uhriutanko itseäni, olenko itse ollut aktiivinen ja pyytänyt muita syömään ja aloittanut keskusteluja. Olen kyllä ja muut pyytäessä lähtevätkin seuraksi. Aina se silti jää siihen yhteen kertaan jos en itse tee aloitetta ja nämä ihmiset löytävät jonkun toisen jonka kanssa kaverustuvat paremmin. Niin se on vaan aina mennyt ja jään miettimään mikä ominaisuus se itsessäni on, että sama kaava on toistunut teinistä lähtien.

Kuulostaa tutulta.