No kiva. Mulla on aikuinen sisko. Sain tietää eilen.

Ota asia rikkautena. Et ole sinut joka on saanut noin sisaruksen. Mieti asiaa, koe normaalia uteliaisuutta. Haluatko tavata siskosi. Voiko siitä kenties syntyä sisaruus. Isäsi on elänyt niin kuin on, et voi sille mitään.

Neuvostoaikana jokainen nainen oli valmis tekemään ihan mitä vaan jotta olisi päässyt pois, länsimaahan. Naiselle helpointa oli tulla raskaaksi ja toivoa että mies veisi mukanaan. Ei ne aina tienneet että kotona on vaimo.

Vierailija kirjoitti:

Niin, selvittämättömät asiat jäävät helposti kummittelemaan.

Todellakin! Mielestäni jokaisella on oikeus tietää sukulaisistaan. Vain itsekäs vanhempi jättää kertomatta aikuiselle lapselleen tai vain vihjaisee tunnepäissään kertomatta enempää asiallisesti.

Kieltämättä isäsi seikkailut Virossa on hänen oma asiansa, mutta se että siitä seikkailusta jäi elävä muisto eli lapsi, muuttaa mielestäni kuviota toiseksi. Isäsi on kantanut tunnollaan vuosia tietoa lapsesta, mutta rohkaistui vasta nyt kertomaan sen sinulle. Sinuna minä arvostaisin isää, että hän lopulta kertoi mieltään painaneen asian. Eikö ole hienoa saada sisko! Kunpa isäsi muistaisi vähän tarkemmin lapsen äidin tiedot, niin voisit etsiä siskosi käsiisi. Niin minä ainakin tekisin. Vähilläkin tiedoilla voi hyvällä onnella noin pienistä maasta löytää henkilön. Älä tuhlaa energiaasi kiukkuamiseen, vaan iloitse uutisesta. Se ei ole sinulta pois.

Minä sain selville vasta kuusikymppisenä, että minulla on kaksi, mahdollisesti kolme sisarusta, kun lopulta aloin perata taustaani. Voin sanoa, että yhdennellätoista hetkellä rohkaistuin kyselemään sukulaisilta, tiesivätkö he jotain isästäni. Kävi sitten vähitellen ilmi, että minä yksin olin se tietämätön, sillä sukulaisten lisäksi sen tiesivät monet ulkopuolisetkin, nimittäin isäni harrastuskaverit. Minun saadessa alkuni molemmat vanhempani asuivat vielä samalla paikkakunnalla, samoin isäni äiti kuolemaansa asti. Olen harmitellut pitkään sitä salamyhkäisyyttä, joka lapsuudessani ympäröi useita aviottomia lapsia.

Mietin aikani, riittääkö minulle pelkkä nimi, vai haluanko tietää enemmän. Keskustelin asiasta ystävieni kanssa ja he kaikki kannustivat minua ottamaan selvää. Kanavat tunsin, sillä olen harrastanut vuosituhannen vaihteesta lähtien sukututkimusta. Aluksi tuntui, ettei löydy kerrassaan mitään, mutta sitten selvisi, että sukunimioli ollut hieman erilainen kuin sukulaisteni muistama. Kun nimi oli oikein, niin niin sain tiedot ns. paluupostissa. Selvisi mm. että isä oli ollut kahdesti aviossa, ensin lapsettomassa liitossa ja sitten vanhoilla päivillä itseään selvästi nuoremman naisen kanssa. He olivat saaneet kaksi lasta, jotka ovat niin nuoria, että voisivat olla melkein lapsenlapsiani. Kolmannesta sisaruksesta ei ole tietoja. Toisen noista nuorista sisaruksista olen kerran tavannut. Olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni kaivannut omaikäistä sisarusta, joten hieman olin pettynyt, kun selvisi, miten nuoria nämä ovat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän on isäsi asia, ei kuulu sulle lainkaan. Ihan joutavia murehdit.

Oiskin isä pitänyt asiansa omanaan. Mä en olisi halunnut tietää. On aika vaikeeta olla ajattelematta asiaa. Pystyisitkö itse ihan oikeasti vaan olkaa kohauttamaan samassa tilanteessa?

Pitäisin asiaa kiehtovana, enkä ahdistavana.