Mun ihastukseni vihaa mua -- mikä mussa on vikana?!?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama juttu tulee mieleen. Ap, sinä tiedät älytasolla jo joitain asioita todeksi: että kaipaat "rakkautesi" kohteelta samanlaista vastarakkautta mitä et ole saanut äidiltäsi. Yhdistät siis rakastumisen tunteen äitisuhteeseesi. Tiedostat, että molemmat "suuret rakkautesi" ovat olleet jonkinlaisia auktoriteettihahmoja, jotka ovat olleet sinulle turvallisia tunteiden kohdistamisen kohteita, koska ovat olleet asemissa missä oikean suhteen alkaminen on epätodennäköistä. Tiedostat myös, että muokkaat omaa identiteettiäsi rajuillakin tavoilla saavuttaaksesi kohteidesi rakkauden, muutat mm. poikamaista tyyliäsi naisellisemmaksi. Olet siis jo ongelmiesi äärellä, mutta et ole tunnetasolla vielä käsitellyt mitä tämä kaikki tarkoittaa.
Kysyn siis tätä: mihin sinussa näiden ihmisten tulisi rakastua? Jos identiteettisi on muuttuvainen, etkä elä omaa elämääsi onnellisena ja hyvinvoivana, mikä aspekti sinussa olisi se, mihin nämä ihmiset edes voisivat rakastua - paitsi jokin kulissi minkä heille tarjoilet? Rakkaus kahden ihmisen välillä syntyy ihailusta ja elämien ja arvojen yhteensopivuudesta. Jos sinulla ei ole suhteen ulkopuolella elämää eikä edes vakaata identiteettiä, kutsut elämääsi korkeintaan sinua sääliviä hoivaajia tai vaihtoehtoisesti haavoittuvuutesi tunnistavia hyväksikäyttäjiä, ja rakkaussuhteesi muuttuvat riippuvuussuhteiksi. Todellista kahden aikuisen välistä rakkautta ei voi olla suhteessa, mikä perustuu sääliin ja ripustautumiseen. Ainoa tapa millä saat toimivan parisuhteen elämääsi, on rakentaa itsellesi vahva identiteetti ja hyvinvoiva elämä. Sinun pitää ensin nauttia yksinolosta ja rakastaa itseäsi, jotta toinen voi täydentää elämääsi, ei täyttää sitä.
Vielä sellainen pointti, että on ihan yleistäkin että potilas ihastuu terapeuttiinsa projisoidessaan tähän positiivisia luonteenpiirteitä ja tunteita mitä vaille on jäänyt menneisyydessään, ja hyvä terapeutti voi käyttää tätä jopa hyväkseen hoidon aikana, tarkoituksena on saada potilas ennen pitkää suuntaamaan nuo samat rakkauden ja ihailun tunteet niiden oikeaan kohteeseen, eli potilaaseen itseensä. Kyse on siis nimenomaan siitä että potilas projisoi niitä hyviä piirteitä mitä ei itseensä pysty liittämään, terapeuttiinsa. Tai vaihtoehtoisesti näkee tämän äiti/isähahmona.  Googlaa lisää esim. hakusanoilla "therapy transference".

Toki silti yritin tavoitella jotain omaa ihannekuvaani, mutta ajattelin, että mun ja heidän välillä oli joku sellainen yhteys, että he hyväksyisivat mut pyyteettömästi vähän niinkuin normaalitilanteessa äiti lapsensa (tosin oma äitini on jopa tunnustanut mulle, ettei kyennyt rakastamaan minua, kun olin lapsi).

quote]

Se, ettei äitisi kyennyt rakastamaan sinua, on hänen omaa puutteellisuuttaan, eikä osoitus siitä, ettet sinä olisi rakastamisen arvoinen tai hyväksyttävissä. Se, että rakastut tavoittamattomiin ihmisiin ja sitä kautta etsit uusintaa tuosta lapsuuden torjutuksi tulemisen tunnekokemuksesta, on toistuva kuvio mitä kautta ilmeisesti prosessoit tuota traumaa ja omia puutteellisuuden tunteitasi. Ratkaisu ei kuitenkaan ole näissä ihmisissä, vaan omassa itsessäsi. Suuntaamalla tunteesi uusiksi ja uusiksi kohteisiin jotka eivät palauta niitä sinuun, et tule saavuttamaan sitä turvaa ja hyväksyntää mitä etsit, vaan jumitut niiden aiheuttamiin arvottomuuden tunteisiin. Siinä sivussa muu elämäsi menee ohitse; kaikki ne hyvät asiat ja turvan rakennuspalikat, mistä muiden elämä koostuu. Suuntaat energiasi vääriin kohteisiin, vain sinä itse ja lapsesi ansaitsevat kaiken tuon energian. 

On hyvä että olet jo terapiassa. Sinun pitää saada tunnekokemus siitä, että hallitset itse elämääsi ja tunteitasi. Muut ihmiset ovat vain ikään kuin elämäsi kehyksissä, sinä itse keskellä. Jos on toisin päin, et elä elämää itseäsi varten, vaan muita varten. Sillä tavalla et voi olla eheä etkä onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama juttu tulee mieleen. Ap, sinä tiedät älytasolla jo joitain asioita todeksi: että kaipaat "rakkautesi" kohteelta samanlaista vastarakkautta mitä et ole saanut äidiltäsi. Yhdistät siis rakastumisen tunteen äitisuhteeseesi. Tiedostat, että molemmat "suuret rakkautesi" ovat olleet jonkinlaisia auktoriteettihahmoja, jotka ovat olleet sinulle turvallisia tunteiden kohdistamisen kohteita, koska ovat olleet asemissa missä oikean suhteen alkaminen on epätodennäköistä. Tiedostat myös, että muokkaat omaa identiteettiäsi rajuillakin tavoilla saavuttaaksesi kohteidesi rakkauden, muutat mm. poikamaista tyyliäsi naisellisemmaksi. Olet siis jo ongelmiesi äärellä, mutta et ole tunnetasolla vielä käsitellyt mitä tämä kaikki tarkoittaa.Kysyn siis tätä: mihin sinussa näiden ihmisten tulisi rakastua? Jos identiteettisi on muuttuvainen, etkä elä omaa elämääsi onnellisena ja hyvinvoivana, mikä aspekti sinussa olisi se, mihin nämä ihmiset edes voisivat rakastua - paitsi jokin kulissi minkä heille tarjoilet? Rakkaus kahden ihmisen välillä syntyy ihailusta ja elämien ja arvojen yhteensopivuudesta. Jos sinulla ei ole suhteen ulkopuolella elämää eikä edes vakaata identiteettiä, kutsut elämääsi korkeintaan sinua sääliviä hoivaajia tai vaihtoehtoisesti haavoittuvuutesi tunnistavia hyväksikäyttäjiä, ja rakkaussuhteesi muuttuvat riippuvuussuhteiksi. Todellista kahden aikuisen välistä rakkautta ei voi olla suhteessa, mikä perustuu sääliin ja ripustautumiseen. Ainoa tapa millä saat toimivan parisuhteen elämääsi, on rakentaa itsellesi vahva identiteetti ja hyvinvoiva elämä. Sinun pitää ensin nauttia yksinolosta ja rakastaa itseäsi, jotta toinen voi täydentää elämääsi, ei täyttää sitä.Vielä sellainen pointti, että on ihan yleistäkin että potilas ihastuu terapeuttiinsa projisoidessaan tähän positiivisia luonteenpiirteitä ja tunteita mitä vaille on jäänyt menneisyydessään, ja hyvä terapeutti voi käyttää tätä jopa hyväkseen hoidon aikana, tarkoituksena on saada potilas ennen pitkää suuntaamaan nuo samat rakkauden ja ihailun tunteet niiden oikeaan kohteeseen, eli potilaaseen itseensä. Kyse on siis nimenomaan siitä että potilas projisoi niitä hyviä piirteitä mitä ei itseensä pysty liittämään, terapeuttiinsa. Tai vaihtoehtoisesti näkee tämän äiti/isähahmona.  Googlaa lisää esim. hakusanoilla "therapy transference".

Toki silti yritin tavoitella jotain omaa ihannekuvaani, mutta ajattelin, että mun ja heidän välillä oli joku sellainen yhteys, että he hyväksyisivat mut pyyteettömästi vähän niinkuin normaalitilanteessa äiti lapsensa (tosin oma äitini on jopa tunnustanut mulle, ettei kyennyt rakastamaan minua, kun olin lapsi).

quote]

Se, ettei äitisi kyennyt rakastamaan sinua, on hänen omaa puutteellisuuttaan, eikä osoitus siitä, ettet sinä olisi rakastamisen arvoinen tai hyväksyttävissä. Se, että rakastut tavoittamattomiin ihmisiin ja sitä kautta etsit uusintaa tuosta lapsuuden torjutuksi tulemisen tunnekokemuksesta, on toistuva kuvio mitä kautta ilmeisesti prosessoit tuota traumaa ja omia puutteellisuuden tunteitasi. Ratkaisu ei kuitenkaan ole näissä ihmisissä, vaan omassa itsessäsi. Suuntaamalla tunteesi uusiksi ja uusiksi kohteisiin jotka eivät palauta niitä sinuun, et tule saavuttamaan sitä turvaa ja hyväksyntää mitä etsit, vaan jumitut niiden aiheuttamiin arvottomuuden tunteisiin. Siinä sivussa muu elämäsi menee ohitse; kaikki ne hyvät asiat ja turvan rakennuspalikat, mistä muiden elämä koostuu. Suuntaat energiasi vääriin kohteisiin, vain sinä itse ja lapsesi ansaitsevat kaiken tuon energian. 

On hyvä että olet jo terapiassa. Sinun pitää saada tunnekokemus siitä, että hallitset itse elämääsi ja tunteitasi. Muut ihmiset ovat vain ikään kuin elämäsi kehyksissä, sinä itse keskellä. Jos on toisin päin, et elä elämää itseäsi varten, vaan muita varten. Sillä tavalla et voi olla eheä etkä onnellinen.

Erittäin viisaita, kauniita, lohduttavia sanoja. Suuret kiitokset. Kirjoittamasi kuulostaa kyllä erittäin todennäköiseltä mekanismilta tilanteessani. Se, miten ne vauriot saa sitten korjattua, onkin pidempi prosessi. Sinänsä jollain tasolla tiedän, että periaatteessa varmaankaan se äitini käytös ei aiheutunut minusta oikeasti, mutta se on jonnekin niin syvälle rakentunutta "tietoa", että sellaisesta on todella vaikeaa irroittautua.

Periaatteessahan aikuisiän ihmissuhteet voivat korjata lapsuuden aiheuttamia psyyken vaurioita ja olen ihan varma, että jos sellainen ihme tapahtuisi, että se ihastukseni yhtäkkiä yllättäen pitäisikin minusta jne. ja saisin viettää hänen kanssaan aikaa, niin vähitellen ne vanhat haavat alkaisivatkin umpeutua.

Toki on tavallaan epäreilua tällaisena psyyken osalta rikkinäisenä hakeutua jonkun turvallisen hahmon luokse paijattavaksi ja korjattavaksi, kun siis hänen pitäisi saada se sama huolenpito ja huomio aivan tasa-arvoisesti. Ja pelkään, etten osaisi rakastaa häntä riittävän hyvin ja siten, että hänkin olisi onnellinen.

Ap