Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mun ihastukseni vihaa mua -- mikä mussa on vikana?!?
13.08.2017 |
Olen taas vaihteeksi itsarin partaalla. Mutta siis varatulla ihastuksellani on vissiin kivaa puolisonsa ja kavereittensa kanssa ja itse voin nähdä häntä vasta pitkän ajan päästä. En jaksa enää elää.
Elämäni on täyttä painajaista ja h*lvettiä. Otin hänen vuokseen avioeron! Ja valitsin asuinpaikkani hänen vuokseen! Ja valitsin opiskelupaikkani hänen vuokseen! Ja oon tässä treenannut ja panostanut vuoden päivät ulkonäkööni hänen vuokseen! Sius näköjään ihan turhaan. Ja suunnittelin plastiikkakirurgille menemistä hänen vuokseen! Ja jäi kolmas lapsi saamatta hänen vuokseen!
Oon elänyt elämääni häntä ajatellen tässä vuoden päivät ja se ällötys vain hengailee omien tuttujensa parissa, eikä välitä musta lainkaan. Se pitää mua vain jonain narrina ja kuriositeettina. Olen todella, todella katkera. Tosi epäreilua. Siis mä ajattelen sitä melkein koko valveillaoloaikani ja piirtelen hänestä kuvia ja kirjoitan hänelle runoja, enkä pysty keskittymään mihinkään järkevään. En jaksa enää elää. Mitä mä teen?!? Elämä on ihan h-vetin epäreilua. Hajoan. :'(
Kommentit (82)
Siis *moraalini
Oon vähän silmät ristissä ja eilen itkin vuolaasti koko illan. On ihan kamalan paha olla.
T. Ap ja edellisen viestin kirjoittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on satavarmasti saman kahjon satuiluja kuin kivikissaäiti-tarinat.
Tiedän sen tyypin tylsine, outoine jorinoineen, enkä ole siis hän...todellakaan ja onneksi. :) Mä oon se, joka koki ihan järjetöntä nöyryytystä avioliitossaan ja erosi osin tämän ihkun leidin myötävaikutuksella...tosin se ihku leidi särki sydämeni ja jätti mut kuin "nallin kalliolle".
Varmaan käyttäydyin välillä tosi poukkoilevasti häntä kohtaan, kun siis en ihan oikeasti tiennyt, miten mun ois pitänyt toimia. Oon vähän huono tulkitsemaan ihmisten ajatuksia ja naisille on just tärkeää sensitiivisyys ja oon tosi huono sellaisessa, kun mulla on tosi huono itseluottamus -- tulkitsen asioita aika kaavamaisesti, kun mulla on "vammana" epävarmuus itsestäni ja siksi ne tulkinnat menevät aivan pieleen usein. :( Olen tosi katkera kyllä tästä kaikesta.
T. Ap
Etsi toinen terapeutti. Hoida elämäsi kuntoon vaikka veisi muutaman vuoden
Vierailija kirjoitti:
Etsi toinen terapeutti. Hoida elämäsi kuntoon vaikka veisi muutaman vuoden
Kiitos tästä viestistä. Olet ilmaissut asian ihanan tiivistetysti. Tulee sellainen olo, että ehkä mulla on jotain toivoa, jos vuodatuksestani tulee näin tiivistetty toteamus mieleen, jossa implikoidaan sitä, että elämäni vielä VOISI tulla kuntoon.
Fiilikseni on ollut sellainen, etten voi enää koskaan olla onnellinen ja tavallaan "kunnossa", vaan pakkien ja vihjailuiden myötä on käynyt selväksi, etten saa rakastani ikinä elämääni ja sen vuoksi elämäni tulee olemaan painajaista niin kauan kuin jaksan kitkutella elävien kirjoissa...ja siis että toivoa paremmasta ei ole koskaan... *huoh* :'(
Ap, haluaisitko kertoa millä tavalla aiemmat (tai aiempi, jollei ole montaa) ihmissuhdetta ovat alkaneet? Oletko ns. tottunut saamaan mitä haluat? Onko sinut hurmattu ja "viety jalat alta"? Vai onko ollut ihan normaali ihmissuhde, jossa ei ensin tunneta, tutustutaan vähitellen ja kaksi vapaata ihmistä alkaa seurustella molemminpuolisen ihastuksen myötä ja sitten siitä alkanut hyvä ihmissuhde? Vai onko jotain merkillisiä "tuo mun pitää saada hinnalla millä hyvänsä"-juttuja puolin tai toisin, joissa ei kunnioiteta toisen tilannetta vaan tosiaankin käydään päälle kuin höyryveturi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sisuunnun tästä ja muutan kaikki negatiiviset puoleni huomattavasti paremmiksi. Alan kuntoilla kuin joku testirobotti...juoksen niin kauan, että uupuneena kaadun maahan...rääkkään inhottavaa itseäni. Menen plastiikkakirurgille ja muutun vaikkapa sellaiseksi silikonibarbieksi, etten enää ikinä saa pakkeja. Teen tohtorintutkinnon, niin ei tarvitse kenenkään vinoilla henkisistä avuista (mahis hakea on niihin opintoihin, kun oon suorittanut opintoni hyvin arvosanoin aikoinaan). Ikinä. Olen niin katkera. Miksi mulla ei ole rakkautta elämässäni? Miksi mulle kävi näin? Ja kyllä, haluaisin vahvistaa uskonnollista puolta elämässäni myös, mutta pelottaa jotenkin. Haluaisin olla jossain rakastavassa ympäristössä tai yhteisössä. Mutta sellaista on vaikeaa löytää...
Ja se toinen puoleni mussa sanoo, että ois vain niin helppoa päästää itsensä näistä tuskista ja kuolla pois. En mä tavallaan jaksaisi enää. Haluaisin vain tyhjyyteen...leijumaan johonkin välitilaan ikuisiksi ajoiksi...painottomaksi...ilman muistia....vain kellumaan tästä ajasta jonnekin ikuisuuteen.
Sinulla oli parisuhde. Itse sen päätit lopettaa. Olisit kunnioittanut sitä.
Ikävä totuus on se, että etsit onnea väärästä paikasta. Onnellisuus on jokaisessa meissä, ei kukaan ulkopuolinen voi tehdä toista onnelliseksi. Sinä et ole vielä saavutttanut tilaa, jossa selvität mistä tyhjyyden tunne tulee. Jotain lapsuuden tunnelukkoja käsittelemättä, veikkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sisuunnun tästä ja muutan kaikki negatiiviset puoleni huomattavasti paremmiksi. Alan kuntoilla kuin joku testirobotti...juoksen niin kauan, että uupuneena kaadun maahan...rääkkään inhottavaa itseäni. Menen plastiikkakirurgille ja muutun vaikkapa sellaiseksi silikonibarbieksi, etten enää ikinä saa pakkeja. Teen tohtorintutkinnon, niin ei tarvitse kenenkään vinoilla henkisistä avuista (mahis hakea on niihin opintoihin, kun oon suorittanut opintoni hyvin arvosanoin aikoinaan). Ikinä. Olen niin katkera. Miksi mulla ei ole rakkautta elämässäni? Miksi mulle kävi näin? Ja kyllä, haluaisin vahvistaa uskonnollista puolta elämässäni myös, mutta pelottaa jotenkin. Haluaisin olla jossain rakastavassa ympäristössä tai yhteisössä. Mutta sellaista on vaikeaa löytää...
Ja se toinen puoleni mussa sanoo, että ois vain niin helppoa päästää itsensä näistä tuskista ja kuolla pois. En mä tavallaan jaksaisi enää. Haluaisin vain tyhjyyteen...leijumaan johonkin välitilaan ikuisiksi ajoiksi...painottomaksi...ilman muistia....vain kellumaan tästä ajasta jonnekin ikuisuuteen.
Sinulla oli parisuhde. Itse sen päätit lopettaa. Olisit kunnioittanut sitä.
Se oli hyvin onneton ja toimimaton parisuhde. Ja kohtasin jotain kauniimpaa ja upeampaa kuin koskaan aiemmin elämässäni. Mikään ei tuntunut enää miltään siihen ihanaan naiseen verrattuna.
Tuntuu kuin olisin kulkenut jossain aistirajoitekammiossa koko elämäni siihen saakka ja yhtäkkiä näin kaikki värit ja haistoin tuoksut ja tunsin pinnat käsilläni. Se nainen oli ne värit, ne tuoksut, ne kosketukset. Jotain ihanampaa mitä olin koskaan nähnyt, koskettanut, kokenut missään. Suorastaan humalluin siitä ihmisestä ja siitä olosta, jonka hän herätti minussa. Se oli kauneinta, suloisinta ja viettelevintä, mitä olen koskaan elämässäni kokenut. Siksi siis kaikki tää tunnemyrsky mulla. :'(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sisuunnun tästä ja muutan kaikki negatiiviset puoleni huomattavasti paremmiksi. Alan kuntoilla kuin joku testirobotti...juoksen niin kauan, että uupuneena kaadun maahan...rääkkään inhottavaa itseäni. Menen plastiikkakirurgille ja muutun vaikkapa sellaiseksi silikonibarbieksi, etten enää ikinä saa pakkeja. Teen tohtorintutkinnon, niin ei tarvitse kenenkään vinoilla henkisistä avuista (mahis hakea on niihin opintoihin, kun oon suorittanut opintoni hyvin arvosanoin aikoinaan). Ikinä. Olen niin katkera. Miksi mulla ei ole rakkautta elämässäni? Miksi mulle kävi näin? Ja kyllä, haluaisin vahvistaa uskonnollista puolta elämässäni myös, mutta pelottaa jotenkin. Haluaisin olla jossain rakastavassa ympäristössä tai yhteisössä. Mutta sellaista on vaikeaa löytää...
Ja se toinen puoleni mussa sanoo, että ois vain niin helppoa päästää itsensä näistä tuskista ja kuolla pois. En mä tavallaan jaksaisi enää. Haluaisin vain tyhjyyteen...leijumaan johonkin välitilaan ikuisiksi ajoiksi...painottomaksi...ilman muistia....vain kellumaan tästä ajasta jonnekin ikuisuuteen.
Sinulla oli parisuhde. Itse sen päätit lopettaa. Olisit kunnioittanut sitä.
Se oli hyvin onneton ja toimimaton parisuhde. Ja kohtasin jotain kauniimpaa ja upeampaa kuin koskaan aiemmin elämässäni. Mikään ei tuntunut enää miltään siihen ihanaan naiseen verrattuna.
Tuntuu kuin olisin kulkenut jossain aistirajoitekammiossa koko elämäni siihen saakka ja yhtäkkiä näin kaikki värit ja haistoin tuoksut ja tunsin pinnat käsilläni. Se nainen oli ne värit, ne tuoksut, ne kosketukset. Jotain ihanampaa mitä olin koskaan nähnyt, koskettanut, kokenut missään. Suorastaan humalluin siitä ihmisestä ja siitä olosta, jonka hän herätti minussa. Se oli kauneinta, suloisinta ja viettelevintä, mitä olen koskaan elämässäni kokenut. Siksi siis kaikki tää tunnemyrsky mulla. :'(
Oliskauheeta, jos joutuisi olemaan tuo naine.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sisuunnun tästä ja muutan kaikki negatiiviset puoleni huomattavasti paremmiksi. Alan kuntoilla kuin joku testirobotti...juoksen niin kauan, että uupuneena kaadun maahan...rääkkään inhottavaa itseäni. Menen plastiikkakirurgille ja muutun vaikkapa sellaiseksi silikonibarbieksi, etten enää ikinä saa pakkeja. Teen tohtorintutkinnon, niin ei tarvitse kenenkään vinoilla henkisistä avuista (mahis hakea on niihin opintoihin, kun oon suorittanut opintoni hyvin arvosanoin aikoinaan). Ikinä. Olen niin katkera. Miksi mulla ei ole rakkautta elämässäni? Miksi mulle kävi näin? Ja kyllä, haluaisin vahvistaa uskonnollista puolta elämässäni myös, mutta pelottaa jotenkin. Haluaisin olla jossain rakastavassa ympäristössä tai yhteisössä. Mutta sellaista on vaikeaa löytää...
Ja se toinen puoleni mussa sanoo, että ois vain niin helppoa päästää itsensä näistä tuskista ja kuolla pois. En mä tavallaan jaksaisi enää. Haluaisin vain tyhjyyteen...leijumaan johonkin välitilaan ikuisiksi ajoiksi...painottomaksi...ilman muistia....vain kellumaan tästä ajasta jonnekin ikuisuuteen.
Sinulla oli parisuhde. Itse sen päätit lopettaa. Olisit kunnioittanut sitä.
Se oli hyvin onneton ja toimimaton parisuhde. Ja kohtasin jotain kauniimpaa ja upeampaa kuin koskaan aiemmin elämässäni. Mikään ei tuntunut enää miltään siihen ihanaan naiseen verrattuna.
Tuntuu kuin olisin kulkenut jossain aistirajoitekammiossa koko elämäni siihen saakka ja yhtäkkiä näin kaikki värit ja haistoin tuoksut ja tunsin pinnat käsilläni. Se nainen oli ne värit, ne tuoksut, ne kosketukset. Jotain ihanampaa mitä olin koskaan nähnyt, koskettanut, kokenut missään. Suorastaan humalluin siitä ihmisestä ja siitä olosta, jonka hän herätti minussa. Se oli kauneinta, suloisinta ja viettelevintä, mitä olen koskaan elämässäni kokenut. Siksi siis kaikki tää tunnemyrsky mulla. :'(
Oliskauheeta, jos joutuisi olemaan tuo naine.
Niinkö? Kohtelin häntä ystävällisesti, lempeästi, muodollisestikin ja etäisesti. Peitin ihastumiseni häneen niin kauan kuin kykenin.
Olin aina raikas, siisteissä vaatteissa, hoikka, kevyesti treenattu, parhaimmillani, kohtelias. Vein hänelle lahjoja jne. ja yritin olla hauska ja rento (tosin söin eräitä reseptilääkkeitä aina ennen hänen näkemistään saavuttaakseni sen rentouden).
Kävin kosmetologilla ja kampaamossa sekä valkaisin hampaani (kuulostaa huvittavalta, tiedän), ennen kuin näin hänet. Halusin aina olla parhaimmillani, vaikka noh ainahan ihmisillä on tietenkin huonostinukuttuja öitä takana jne.
Mulla oli vastaava tilanne tosiaan 18-19-vuotiaana ja silloin nuo satsaukset olivat huomattavasti hankalampia kuin oli vain opiskelijabudjetti käytössä...ja sekin yritelmä silloin meni pieleen (sain pakit opettajaltani) ja silloin aikoinaan tuhosi elämäni lähes täysin moneksi vuodeksi.
Se, kun ekaa kertaa ihastuu konkreettisesti johonkin oikeaan ihmiseen (muuhun kuin julkkikseen ym. siis) ja yrittää ottaa kontaktia, tekee parhaansa ja saa pakit...se on lähes itsemurhan paikka. :'( Ja siis olin joskus sittemmin mallinakin, joten en ole susiruma. Mutta enpä kelvannut sille opettajalleni tai tälle yhdelle naiselle, joka oli vähän vastaavassa asemassa muhun. :'( Miksipä kelpaisin kenellekään muullekaan?
Jos edes osa näistä jutuista pitää paikkansa, on pitkä terapia tarpeen. Kuulostaa vaikeasti epävakaalta ihmiseltä, terapeutilla on oltava tukevat jalat, lehmän hermot, joustavuutta ja empatiakykyä.
Jos täällä kirjoittelee joku hahmoa kehittelevä kirjailija, niin on sen verran kipeitä juttuja, että siinäkin tapauksessa hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos edes osa näistä jutuista pitää paikkansa, on pitkä terapia tarpeen. Kuulostaa vaikeasti epävakaalta ihmiseltä, terapeutilla on oltava tukevat jalat, lehmän hermot, joustavuutta ja empatiakykyä.
Jos täällä kirjoittelee joku hahmoa kehittelevä kirjailija, niin on sen verran kipeitä juttuja, että siinäkin tapauksessa hoitoon.
Valitettavasti nämä sepustukseni ovat totta. :( Tosin ketjun alkupäässä kuulostin ehkä turhan raivokkaalta (en oo sellainen yleensä), mutta itseinho ja katkeruus olivat todella tuskallisesti päällä. Menetin taannoin parhaan kaverini, kun hän ei enää kestänyt epätoivoani, onnetonta rakastumistani ja angstaamistani...hänkin vain suositteli terapiaa. Mutta kunnolliseen terapiaan pääsy on todella hankalaa ja siellä käyminen on hankalaa muuta elämää ajatellen. T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sisuunnun tästä ja muutan kaikki negatiiviset puoleni huomattavasti paremmiksi. Alan kuntoilla kuin joku testirobotti...juoksen niin kauan, että uupuneena kaadun maahan...rääkkään inhottavaa itseäni. Menen plastiikkakirurgille ja muutun vaikkapa sellaiseksi silikonibarbieksi, etten enää ikinä saa pakkeja. Teen tohtorintutkinnon, niin ei tarvitse kenenkään vinoilla henkisistä avuista (mahis hakea on niihin opintoihin, kun oon suorittanut opintoni hyvin arvosanoin aikoinaan). Ikinä. Olen niin katkera. Miksi mulla ei ole rakkautta elämässäni? Miksi mulle kävi näin? Ja kyllä, haluaisin vahvistaa uskonnollista puolta elämässäni myös, mutta pelottaa jotenkin. Haluaisin olla jossain rakastavassa ympäristössä tai yhteisössä. Mutta sellaista on vaikeaa löytää...
Ja se toinen puoleni mussa sanoo, että ois vain niin helppoa päästää itsensä näistä tuskista ja kuolla pois. En mä tavallaan jaksaisi enää. Haluaisin vain tyhjyyteen...leijumaan johonkin välitilaan ikuisiksi ajoiksi...painottomaksi...ilman muistia....vain kellumaan tästä ajasta jonnekin ikuisuuteen.
Sinulla oli parisuhde. Itse sen päätit lopettaa. Olisit kunnioittanut sitä.
Se oli hyvin onneton ja toimimaton parisuhde. Ja kohtasin jotain kauniimpaa ja upeampaa kuin koskaan aiemmin elämässäni. Mikään ei tuntunut enää miltään siihen ihanaan naiseen verrattuna.
Tuntuu kuin olisin kulkenut jossain aistirajoitekammiossa koko elämäni siihen saakka ja yhtäkkiä näin kaikki värit ja haistoin tuoksut ja tunsin pinnat käsilläni. Se nainen oli ne värit, ne tuoksut, ne kosketukset. Jotain ihanampaa mitä olin koskaan nähnyt, koskettanut, kokenut missään. Suorastaan humalluin siitä ihmisestä ja siitä olosta, jonka hän herätti minussa. Se oli kauneinta, suloisinta ja viettelevintä, mitä olen koskaan elämässäni kokenut. Siksi siis kaikki tää tunnemyrsky mulla. :'(
Oliskauheeta, jos joutuisi olemaan tuo naine.
Niinkö? Kohtelin häntä ystävällisesti, lempeästi, muodollisestikin ja etäisesti. Peitin ihastumiseni häneen niin kauan kuin kykenin.
Olin aina raikas, siisteissä vaatteissa, hoikka, kevyesti treenattu, parhaimmillani, kohtelias. Vein hänelle lahjoja jne. ja yritin olla hauska ja rento (tosin söin eräitä reseptilääkkeitä aina ennen hänen näkemistään saavuttaakseni sen rentouden).
Kävin kosmetologilla ja kampaamossa sekä valkaisin hampaani (kuulostaa huvittavalta, tiedän), ennen kuin näin hänet. Halusin aina olla parhaimmillani, vaikka noh ainahan ihmisillä on tietenkin huonostinukuttuja öitä takana jne.
Mulla oli vastaava tilanne tosiaan 18-19-vuotiaana ja silloin nuo satsaukset olivat huomattavasti hankalampia kuin oli vain opiskelijabudjetti käytössä...ja sekin yritelmä silloin meni pieleen (sain pakit opettajaltani) ja silloin aikoinaan tuhosi elämäni lähes täysin moneksi vuodeksi.
Se, kun ekaa kertaa ihastuu konkreettisesti johonkin oikeaan ihmiseen (muuhun kuin julkkikseen ym. siis) ja yrittää ottaa kontaktia, tekee parhaansa ja saa pakit...se on lähes itsemurhan paikka. :'( Ja siis olin joskus sittemmin mallinakin, joten en ole susiruma. Mutta enpä kelvannut sille opettajalleni tai tälle yhdelle naiselle, joka oli vähän vastaavassa asemassa muhun. :'( Miksipä kelpaisin kenellekään muullekaan?
Yrität liikaa. Rakastatko aidosti itseäsi? Katsooko peilistä ihminen, jolle voi pyyteettömästi sanoa "rakastan sinua". Vai kelpaatko itsellesi vasta sitten kun kaikki luettelemasi on hoidettu? Haet aika paljon hyväksyntää muilta. Sitten kun se ei mene niinkuin haluat, on kaikki paskaa ja toisen vika. Näissä tilanteissa mä katsoa aina peiliin - vastaus löytyy sieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jollakin tasolla tietenkin tiedät, mistä on kysymys.
Ja sen tiedät erityisen hyvin, että psykiatrillesi ("suurelle rakkaudellesi") olet aina ollut, olet edelleen ja tulet aina olemaan yksiselitteisesti vain ja ainoastaan potilas. Vieläpä erittäin hankala potilas.
Mutta tekee ilmeisesti liian kipeää luopua harhoistaan? Et edes halua yrittää? Vai haluaisitko kuitenkin?
Voisit miettiä asiaa (vielä pienten) lastesi kannalta. Millaista heidän elämänsä on harhaisen äidin kanssa? Mitä he joutuvat kohtaamaan ja kokemaan? Millaisen äidin he haluaisivat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sisuunnun tästä ja muutan kaikki negatiiviset puoleni huomattavasti paremmiksi. Alan kuntoilla kuin joku testirobotti...juoksen niin kauan, että uupuneena kaadun maahan...rääkkään inhottavaa itseäni. Menen plastiikkakirurgille ja muutun vaikkapa sellaiseksi silikonibarbieksi, etten enää ikinä saa pakkeja. Teen tohtorintutkinnon, niin ei tarvitse kenenkään vinoilla henkisistä avuista (mahis hakea on niihin opintoihin, kun oon suorittanut opintoni hyvin arvosanoin aikoinaan). Ikinä. Olen niin katkera. Miksi mulla ei ole rakkautta elämässäni? Miksi mulle kävi näin? Ja kyllä, haluaisin vahvistaa uskonnollista puolta elämässäni myös, mutta pelottaa jotenkin. Haluaisin olla jossain rakastavassa ympäristössä tai yhteisössä. Mutta sellaista on vaikeaa löytää...
Ja se toinen puoleni mussa sanoo, että ois vain niin helppoa päästää itsensä näistä tuskista ja kuolla pois. En mä tavallaan jaksaisi enää. Haluaisin vain tyhjyyteen...leijumaan johonkin välitilaan ikuisiksi ajoiksi...painottomaksi...ilman muistia....vain kellumaan tästä ajasta jonnekin ikuisuuteen.
Sinulla oli parisuhde. Itse sen päätit lopettaa. Olisit kunnioittanut sitä.
Se oli hyvin onneton ja toimimaton parisuhde. Ja kohtasin jotain kauniimpaa ja upeampaa kuin koskaan aiemmin elämässäni. Mikään ei tuntunut enää miltään siihen ihanaan naiseen verrattuna.
Tuntuu kuin olisin kulkenut jossain aistirajoitekammiossa koko elämäni siihen saakka ja yhtäkkiä näin kaikki värit ja haistoin tuoksut ja tunsin pinnat käsilläni. Se nainen oli ne värit, ne tuoksut, ne kosketukset. Jotain ihanampaa mitä olin koskaan nähnyt, koskettanut, kokenut missään. Suorastaan humalluin siitä ihmisestä ja siitä olosta, jonka hän herätti minussa. Se oli kauneinta, suloisinta ja viettelevintä, mitä olen koskaan elämässäni kokenut. Siksi siis kaikki tää tunnemyrsky mulla. :'(
Oliskauheeta, jos joutuisi olemaan tuo naine.
Niinkö? Kohtelin häntä ystävällisesti, lempeästi, muodollisestikin ja etäisesti. Peitin ihastumiseni häneen niin kauan kuin kykenin.
Olin aina raikas, siisteissä vaatteissa, hoikka, kevyesti treenattu, parhaimmillani, kohtelias. Vein hänelle lahjoja jne. ja yritin olla hauska ja rento (tosin söin eräitä reseptilääkkeitä aina ennen hänen näkemistään saavuttaakseni sen rentouden).
Kävin kosmetologilla ja kampaamossa sekä valkaisin hampaani (kuulostaa huvittavalta, tiedän), ennen kuin näin hänet. Halusin aina olla parhaimmillani, vaikka noh ainahan ihmisillä on tietenkin huonostinukuttuja öitä takana jne.
Mulla oli vastaava tilanne tosiaan 18-19-vuotiaana ja silloin nuo satsaukset olivat huomattavasti hankalampia kuin oli vain opiskelijabudjetti käytössä...ja sekin yritelmä silloin meni pieleen (sain pakit opettajaltani) ja silloin aikoinaan tuhosi elämäni lähes täysin moneksi vuodeksi.
Se, kun ekaa kertaa ihastuu konkreettisesti johonkin oikeaan ihmiseen (muuhun kuin julkkikseen ym. siis) ja yrittää ottaa kontaktia, tekee parhaansa ja saa pakit...se on lähes itsemurhan paikka. :'( Ja siis olin joskus sittemmin mallinakin, joten en ole susiruma. Mutta enpä kelvannut sille opettajalleni tai tälle yhdelle naiselle, joka oli vähän vastaavassa asemassa muhun. :'( Miksipä kelpaisin kenellekään muullekaan?
Yrität liikaa. Rakastatko aidosti itseäsi? Katsooko peilistä ihminen, jolle voi pyyteettömästi sanoa "rakastan sinua". Vai kelpaatko itsellesi vasta sitten kun kaikki luettelemasi on hoidettu? Haet aika paljon hyväksyntää muilta. Sitten kun se ei mene niinkuin haluat, on kaikki paskaa ja toisen vika. Näissä tilanteissa mä katsoa aina peiliin - vastaus löytyy sieltä.
En mä muita syytä, vaan vihaan ja halveksin itseäni entistä enemmän. Sekä yritän muuttaa itseäni lisää. En minä rakasta itseäni; lähinnä halveksin ja kohtelen inhoten ja kylmästi, samoin kuin oma äitini kohteli minua ollessani pieni lapsi. Ei mun äitini pitänyt mua koskaan sylissä tai kertonut välittävänsä. En muista, että äitini olisi pitänyt mua KOSKAAN sylissä. Mun piti olla niin reipas ja iso ja "cool".
Ja mitä mä haluan siltä naiselta kaikkein eniten? Olla hänen sylissään ja vain katsella ja ihastella häntä...katsella silmiin ja hymyillä rakastavasti. Silitellä häntä. Kun siis oma äitini ei koskaan silittänyt; joskus tukisti kylläkin.
Mä tiedän itsekin, että haluan häneltä ja hänestä jotain sellaista, jota en ole koskaan saanut mistään... :'( Ei se ole pelkkää rakastumista...se on myös jotain trauman hoitamisen toivetta.
T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Jollakin tasolla tietenkin tiedät, mistä on kysymys.
Ja sen tiedät erityisen hyvin, että psykiatrillesi ("suurelle rakkaudellesi") olet aina ollut, olet edelleen ja tulet aina olemaan yksiselitteisesti vain ja ainoastaan potilas. Vieläpä erittäin hankala potilas.
Mutta tekee ilmeisesti liian kipeää luopua harhoistaan? Et edes halua yrittää? Vai haluaisitko kuitenkin?
Voisit miettiä asiaa (vielä pienten) lastesi kannalta. Millaista heidän elämänsä on harhaisen äidin kanssa? Mitä he joutuvat kohtaamaan ja kokemaan? Millaisen äidin he haluaisivat?
Kyllähän Freudilla ja kumppaneillakin oli suhteita potilaisiinsa. Ei se välttämättä ole oikeasti mikään este.
Kotioloissa olen normaali, lempeä ja pidän perusasiat kunnossa sekä tarjoan virikkeitä. Ei lapset tai sukulaiseni ym. tiedä tästä tilanteestani oikeasti mitään. En ole puhunut siitä heille koskaan. Hoidan velvollisuudet hyvin jne. Olen tietoinen siitä, mikä on pahaksi, joten osaan vältellä. Ainoa purkautumiskanavani on netti ja tätä kautta avaudun noista traumoistani...tai sitten jollekin ammattiauttajalle joskus jotain kautta.
En mä elä harhoissa, vaan ihan todellisuudessa. Mutta kaikki oma aikani (esim. ennen nukkumaanmenoa, herättyäni...joskus muulloinkin) meneekin sitten niiden haaveitteni ympärillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sisuunnun tästä ja muutan kaikki negatiiviset puoleni huomattavasti paremmiksi. Alan kuntoilla kuin joku testirobotti...juoksen niin kauan, että uupuneena kaadun maahan...rääkkään inhottavaa itseäni. Menen plastiikkakirurgille ja muutun vaikkapa sellaiseksi silikonibarbieksi, etten enää ikinä saa pakkeja. Teen tohtorintutkinnon, niin ei tarvitse kenenkään vinoilla henkisistä avuista (mahis hakea on niihin opintoihin, kun oon suorittanut opintoni hyvin arvosanoin aikoinaan). Ikinä. Olen niin katkera. Miksi mulla ei ole rakkautta elämässäni? Miksi mulle kävi näin? Ja kyllä, haluaisin vahvistaa uskonnollista puolta elämässäni myös, mutta pelottaa jotenkin. Haluaisin olla jossain rakastavassa ympäristössä tai yhteisössä. Mutta sellaista on vaikeaa löytää...
Ja se toinen puoleni mussa sanoo, että ois vain niin helppoa päästää itsensä näistä tuskista ja kuolla pois. En mä tavallaan jaksaisi enää. Haluaisin vain tyhjyyteen...leijumaan johonkin välitilaan ikuisiksi ajoiksi...painottomaksi...ilman muistia....vain kellumaan tästä ajasta jonnekin ikuisuuteen.
Sinulla oli parisuhde. Itse sen päätit lopettaa. Olisit kunnioittanut sitä.
Se oli hyvin onneton ja toimimaton parisuhde. Ja kohtasin jotain kauniimpaa ja upeampaa kuin koskaan aiemmin elämässäni. Mikään ei tuntunut enää miltään siihen ihanaan naiseen verrattuna.
Tuntuu kuin olisin kulkenut jossain aistirajoitekammiossa koko elämäni siihen saakka ja yhtäkkiä näin kaikki värit ja haistoin tuoksut ja tunsin pinnat käsilläni. Se nainen oli ne värit, ne tuoksut, ne kosketukset. Jotain ihanampaa mitä olin koskaan nähnyt, koskettanut, kokenut missään. Suorastaan humalluin siitä ihmisestä ja siitä olosta, jonka hän herätti minussa. Se oli kauneinta, suloisinta ja viettelevintä, mitä olen koskaan elämässäni kokenut. Siksi siis kaikki tää tunnemyrsky mulla. :'(
Oliskauheeta, jos joutuisi olemaan tuo naine.
Niinkö? Kohtelin häntä ystävällisesti, lempeästi, muodollisestikin ja etäisesti. Peitin ihastumiseni häneen niin kauan kuin kykenin.
Olin aina raikas, siisteissä vaatteissa, hoikka, kevyesti treenattu, parhaimmillani, kohtelias. Vein hänelle lahjoja jne. ja yritin olla hauska ja rento (tosin söin eräitä reseptilääkkeitä aina ennen hänen näkemistään saavuttaakseni sen rentouden).
Kävin kosmetologilla ja kampaamossa sekä valkaisin hampaani (kuulostaa huvittavalta, tiedän), ennen kuin näin hänet. Halusin aina olla parhaimmillani, vaikka noh ainahan ihmisillä on tietenkin huonostinukuttuja öitä takana jne.
Mulla oli vastaava tilanne tosiaan 18-19-vuotiaana ja silloin nuo satsaukset olivat huomattavasti hankalampia kuin oli vain opiskelijabudjetti käytössä...ja sekin yritelmä silloin meni pieleen (sain pakit opettajaltani) ja silloin aikoinaan tuhosi elämäni lähes täysin moneksi vuodeksi.
Se, kun ekaa kertaa ihastuu konkreettisesti johonkin oikeaan ihmiseen (muuhun kuin julkkikseen ym. siis) ja yrittää ottaa kontaktia, tekee parhaansa ja saa pakit...se on lähes itsemurhan paikka. :'( Ja siis olin joskus sittemmin mallinakin, joten en ole susiruma. Mutta enpä kelvannut sille opettajalleni tai tälle yhdelle naiselle, joka oli vähän vastaavassa asemassa muhun. :'( Miksipä kelpaisin kenellekään muullekaan?
Yrität liikaa. Rakastatko aidosti itseäsi? Katsooko peilistä ihminen, jolle voi pyyteettömästi sanoa "rakastan sinua". Vai kelpaatko itsellesi vasta sitten kun kaikki luettelemasi on hoidettu? Haet aika paljon hyväksyntää muilta. Sitten kun se ei mene niinkuin haluat, on kaikki paskaa ja toisen vika. Näissä tilanteissa mä katsoa aina peiliin - vastaus löytyy sieltä.
En mä muita syytä, vaan vihaan ja halveksin itseäni entistä enemmän. Sekä yritän muuttaa itseäni lisää. En minä rakasta itseäni; lähinnä halveksin ja kohtelen inhoten ja kylmästi, samoin kuin oma äitini kohteli minua ollessani pieni lapsi. Ei mun äitini pitänyt mua koskaan sylissä tai kertonut välittävänsä. En muista, että äitini olisi pitänyt mua KOSKAAN sylissä. Mun piti olla niin reipas ja iso ja "cool".
Ja mitä mä haluan siltä naiselta kaikkein eniten? Olla hänen sylissään ja vain katsella ja ihastella häntä...katsella silmiin ja hymyillä rakastavasti. Silitellä häntä. Kun siis oma äitini ei koskaan silittänyt; joskus tukisti kylläkin.
Mä tiedän itsekin, että haluan häneltä ja hänestä jotain sellaista, jota en ole koskaan saanut mistään... :'( Ei se ole pelkkää rakastumista...se on myös jotain trauman hoitamisen toivetta.
T. Ap
No niin tässähän tää tuli. Tunnelukkoja, pahoja sellaisia on sulla taustalla. Mä teen niin, että juttelen lapsuuden minälleni ja otan sitä kädestä kiinni,olen äiti omalle itselleni. Rakastan lapsuuden minää, tuota ihanaa ja suloista lasta joka ei äidinrakkautta saanut kokea. Halaan lujaa ja sanon "olet ihana ja rakastan sinua". Kokeile samaa, niin kauan kun et rakasta ja hyväksy itseäsi nämä ongelmat kulkee perässä.
Voi hyvä luoja...ihan maanista obsessiota...mahtaa olla todella vaikea elämä. Pitkän terapian tarpeessa olet. Pystytkö käymään töissä?
Tämän lukeminen jysäyttää kyllä maan pinnalle. Luulin ahdistelleeni ihastustani mutta tästä tajuan että en ole. Kiitos vain tästä kyseenalaisesta keinosta tajuta se.
Keskittäisit energiasi itsesi hoitoon.
Tätä on varmasti turha kirjoittaa, koska tiedät tämän jo itsekin. Mutta sanonpa silti:
Lääkärisi ei vihaa sinua, eikä rakastakaan. Hänellä ei ole mitään tunteita sinua kohtaan eikä ole koskaan ollutkaan. Hän harjoittaa ammattiaan eli yrittää parantaa sinut terapian avulla.
Sinä vain et uskalla päästää irti harhastasi, koska olet rakastunut rakastumisen tunteeseen. Mutta paranemisesi ei voi alkaa ennen kuin aloitat puhtaalta pöydältä. Unohda ihastumiset nyt heti ja ryhdy auttamaan lääkäriäsi miettimällä itse, kuinka voisit mennä eteenpäin.
Alue: Aihe vapaa
Oma moraalinen on sellainen kyllä, mutta ajattelin, että jospa hän on vaikkapa onnettomassa kulissiliitossa tms. Kaiken huipuksi epäilen, että hänellä on sivusuhde toiseen naispuoliseen henkilöön tälläkin hetkellä.
Sen vuoksi mun suruni onkin niin pohjaton. Kun siis itse epäröin ja pohdin moraalisia kysymyksiä ja silti hänelle kelpasikin hyvin joku muu nainen samanaikaisesti kun hän on naimisissa miehen kanssa. Eli siis se mun syyni suruun on totta.
Lisäksi mulla on tosi huijattu olo, sillä mielestäni hän provosoi mut tähän tilanteeseen. Hän itse aloitti sen flirttailun - aluksi siis en ollut hänestä kiinnostunut "siinä mielessä" ja ajattelin itsestäänselvästi, etten naimisissaolevana edes voi flirttailla muiden kanssa. Ja sitten seurasi kaikki muu ikävä mulle...olen täysin palasina tämän seurauksena ja hän itse nauttii elämästä...ehkä siinä sivussa lämpimikseen särkee muitakin sydämiä.