Mun ihastukseni vihaa mua -- mikä mussa on vikana?!?

Valitse tällä kertaa MIESterapeutti/psykiatri. Muuten sama alkaa taas alusta. Tai ehkä tapauksesi jo tunnetaan ja naista sinulle ei enää osoiteta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos edes osa näistä jutuista pitää paikkansa, on pitkä terapia tarpeen. Kuulostaa vaikeasti epävakaalta ihmiseltä, terapeutilla on oltava tukevat jalat, lehmän hermot, joustavuutta ja empatiakykyä.

Jos täällä kirjoittelee joku hahmoa kehittelevä kirjailija, niin on sen verran kipeitä juttuja, että siinäkin tapauksessa hoitoon.

Valitettavasti nämä sepustukseni ovat totta. :( Tosin ketjun alkupäässä kuulostin ehkä turhan raivokkaalta (en oo sellainen yleensä), mutta itseinho ja katkeruus olivat todella tuskallisesti päällä. Menetin taannoin parhaan kaverini, kun hän ei enää kestänyt epätoivoani, onnetonta rakastumistani ja angstaamistani...hänkin vain suositteli terapiaa. Mutta kunnolliseen terapiaan pääsy on todella hankalaa ja siellä käyminen on hankalaa muuta elämää ajatellen. T. Ap

Tuollaiset "hankaluudet" ovat tekosyitä. Tarvitset kipeästi apua, koska ajatusmaailmasi on täysin vinoutunut. Todellista stalkkeriainesta, joka tuottaa tuskaa ja huolta paitsi itselleen myös läheisilleen. Herää jo!

Miesterapeutille meno olisi vain siirtymistä ojasta allikkoon. Ap:han on myöntänyt olevansa hetero (ja hänen aiemmat suhteensakin ovat olleet vain miessuhteita).

Jos ap näin käsittämättömästi lumoutui naispuolisesta psykiatrista, voi vain kuvitella, millaisia intohimoja miespsykiatri hänessä aiheuttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Voi hyvä luoja...ihan maanista obsessiota...mahtaa olla todella vaikea elämä. Pitkän terapian tarpeessa olet. Pystytkö käymään töissä?

Tämän lukeminen jysäyttää kyllä maan pinnalle. Luulin ahdistelleeni ihastustani mutta tästä tajuan että en ole. Kiitos vain tästä kyseenalaisesta keinosta tajuta se.

Keskittäisit energiasi itsesi hoitoon.

Hei, oikeasti en ole koskaan ahdistellut häntä. Nuo jutut ovat vain unelmissani. Livenä olen asiallinen, neutraali, etäinen ja kohtelias sekä hieman ujo. Olen kertonut, että olen ihastunut häneen, muttei muuta. Ja hän itse on ollut ihan rennosti. Ei hän varmaankaan edes arvaa, miltä musta ihan oikeasti tuntuu ja mitä mä hänestä ihan oikeasti ajattelen ja kuinka paljon häntä ajattelen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosirakkaus ei pakota. Kun oikeasti rakastat ja kunnioitat häntä, annat hänen mennä. Jos hän tulee luoksesi pakottamatta ja painostamatta, hienoa. Jos ei, voit mielessäsi toivoa (tai rukoilla, jos olet uskossa) hänelle kaikkea hyvää hänen elämäänsä ja toivoa hänelle parasta. Niin toimii oikea pyyteetön rakkaus.

Kiitos tästä viestistä. Nyt sen vihantunteen jälkeen mua vain itkettää. Noinhan se menee. Miksi se maailman ihanin olento ei välitä musta? Miksi? Mä rakastan häntä oikeasti. Hän oli mulle ihan tosi, tosi tärkeä. Mikä mussa on vikana? Ok, hän on varattu ja olimme sellaisissa rooleissa, että hän käytti aitä verukkeena sille, ettei "muka" saanut tutustua lähemmin.

Mutta olisi hän voinut tehdä poikkeuksen, jos olisi halunnut. Hän ei vain rakasta mua siis. :'( Mikä mua voisi auttaa.? Mulla on niin ikävä häntä muutenkin. En pysty elämään näin. Tää on tosi raskasta ja kuluttavaa... :'(

Voi ei, tästä viestistä viimeistään tunnistin, että naispuoliseen terapeuttiinsa maanisesti takertunut hullu taas virittelee uutta keskustelua samasta sairasta asetelmasta :(

Kuuluisit jonnekin suljetulle osastolle pakkohoitoon, ap, ihan oikeasti.

Ei, vaan sinne kuuluvat sellaiset, jotka sinne sen virallisen määritelmän mukaisesti kuuluvat. Itsehän meuhkaan vain netissä; livenä olen asiallinen ja rauhallinen sekä ystävällinen, hymyilevä, kohtelias.

Ja ainoa vihan kohteeni oikeasti olen minä itse. Vihaan itseäni siitä, etten ole rakkauden arvoinen sille ihastukselleni. Vihaan ulkonäköäni ja ominaisuuksiani ja mietin, mitä kaikkea pitäisi muuttaa. Ja välillä olen vain turtunut ja uupunut. Hoidan kaikki velvollisuudet hyvin, mutta oon ihan h-vetin rakastunut ja samanaikaisesti haavoitettu...siis sydämeni on särjetty.

Ilmeisesti et ole koskaan ollut rakastunut, kun et ymmärrä, miltä minusta tuntuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos edes osa näistä jutuista pitää paikkansa, on pitkä terapia tarpeen. Kuulostaa vaikeasti epävakaalta ihmiseltä, terapeutilla on oltava tukevat jalat, lehmän hermot, joustavuutta ja empatiakykyä.

Jos täällä kirjoittelee joku hahmoa kehittelevä kirjailija, niin on sen verran kipeitä juttuja, että siinäkin tapauksessa hoitoon.

Valitettavasti nämä sepustukseni ovat totta. :( Tosin ketjun alkupäässä kuulostin ehkä turhan raivokkaalta (en oo sellainen yleensä), mutta itseinho ja katkeruus olivat todella tuskallisesti päällä. Menetin taannoin parhaan kaverini, kun hän ei enää kestänyt epätoivoani, onnetonta rakastumistani ja angstaamistani...hänkin vain suositteli terapiaa. Mutta kunnolliseen terapiaan pääsy on todella hankalaa ja siellä käyminen on hankalaa muuta elämää ajatellen. T. Ap

Tuollaiset "hankaluudet" ovat tekosyitä. Tarvitset kipeästi apua, koska ajatusmaailmasi on täysin vinoutunut. Todellista stalkkeriainesta, joka tuottaa tuskaa ja huolta paitsi itselleen myös läheisilleen. Herää jo!

Miten niin vinoutunut? Perustelisitko? En ole stalkkeri missään tapauksessa, moraalini ei sallisi sellaista, enkä vajoaisi niin alas.

Uskallatko sanoa ääneen, että ihastumisesi ja rakastumisesi on vain kuvitelmaa? Jonka olet luonut, jotta kestäisit paremmin arkea ja menneitä pettymyksiä.

Uskallatko myöntää, että terapeutillasi ei ole mitään tunteita sinua kohtaan? Että olet hänelle pelkästään potilas? Että hänelle ei tulisi ikinä mieleenkään aloittaa suhdetta sinun kanssasi? Ei vaikka "Freudilla ja kumppaneilla" olisi tuollaisia suhteita ollutkin.

Pääset etenemään tilanteessasi vasta sitten, kun olet myöntänyt nuo asiat (itsellesi; täällä ei tarvitse tehdä mitään tunnustuksia).

Vierailija kirjoitti:

Ap, haluaisitko kertoa millä tavalla aiemmat (tai aiempi, jollei ole montaa) ihmissuhdetta ovat alkaneet? Oletko ns. tottunut saamaan  mitä haluat? Onko sinut hurmattu ja "viety jalat alta"? Vai onko ollut ihan normaali ihmissuhde, jossa ei ensin tunneta, tutustutaan vähitellen ja kaksi vapaata ihmistä alkaa seurustella molemminpuolisen ihastuksen myötä ja sitten siitä alkanut hyvä ihmissuhde? Vai onko jotain merkillisiä "tuo mun pitää saada hinnalla millä hyvänsä"-juttuja puolin tai toisin, joissa ei kunnioiteta toisen tilannetta vaan tosiaankin käydään päälle kuin höyryveturi. 

En ole tottunut saamaan, mitä haluan, vaan omalta puoleltani se on ollut aina hirveän vaivalloista jotenkin. Siis en voi olla oma itseni avoimesti, vaan pitää tsempata, muuttaa tyyliään, rampata kampaajalla. Olen oikeasti vähän sellainen poikamainen ja samanaikaisesti hippihenkinen luonnonlapsi, mutta pitää muuttaa itseään sellaiseksi tosi huolitelluksi, naiselliseksi ja treenatuksi silloin, kun on seurustelusuhde.

Itselläni on kolme seurustelua takana ja niistäkin se ensimmäinen oli seitsemän vuotta kestänyt tapailusuhde (!), joka päättyi siihen, kun kävi ilmi, että itseäni tuplasti vanhempi exäni pyörittikin useampaa naista samanaikaisesti. Kaikki kolme suhdettani ovat alkaneet nopeasti ja intohimoisesti ja kestäneet pitkään (vuosia). Tosin niissä avioliittoani lukuunottamatta se mies oli aina se vahvasti aloitteellinen osapuoli.

Jos normaali suhde tarkoittaa jotain rauhallista tutustumista, niin ei mulla sellaista ole ollut koskaan. Luulin, että sellainen valju meininki tarkoittaisi sitä, että se onkin sitten "vain" kaveruussuhdetta. Luulin, että rakkauteen kuuluu voimakas intohimoaspekti.

Ne tapaukset (2 kpl, eka teininä ja toinen nyt), joissa olen ollut itse tosi aktiivinen, ovat epäonnistuneet. Molemmissa tapauksissa se toinen osapuoli on hankalassa asemassa, varattu ja reilusti itseäni vanhempi. Ja siis sain puhtaasti pakit. :'( Sekä ne tuottivat mulle ihan hirvittävää tuskaa ja surua. Ja ne ovat myös elämäni ainoat pakit, jotka olen saanut.

T. Ap

Oon siis tehnyt kolme aloitetta elämäni aikana ja nyt saldona on pakit kahdessa niistä tapauksista. Eli onnistumisprosenttini on surkeat 33,3%. Ja se 33,3% oli ex-mieheni, joka osoittautui ihan kamalaksi tyypiksi. Ne kaksi mun suuntaan aloitteellisempaa olivatkin loppujen lopuksi paljon parempia kumppaneina. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Uskallatko sanoa ääneen, että ihastumisesi ja rakastumisesi on vain kuvitelmaa? Jonka olet luonut, jotta kestäisit paremmin arkea ja menneitä pettymyksiä.

Uskallatko myöntää, että terapeutillasi ei ole mitään tunteita sinua kohtaan? Että olet hänelle pelkästään potilas? Että hänelle ei tulisi ikinä mieleenkään aloittaa suhdetta sinun kanssasi? Ei vaikka "Freudilla ja kumppaneilla" olisi tuollaisia suhteita ollutkin.

Pääset etenemään tilanteessasi vasta sitten, kun olet myöntänyt nuo asiat (itsellesi; täällä ei tarvitse tehdä mitään tunnustuksia).

Mutta miksi ihmeessä hän flirttaili? I'm just wondering... Hän itse oli aloitteellinen, aktiivinen, flirttaileva. Oikeasti. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos edes osa näistä jutuista pitää paikkansa, on pitkä terapia tarpeen. Kuulostaa vaikeasti epävakaalta ihmiseltä, terapeutilla on oltava tukevat jalat, lehmän hermot, joustavuutta ja empatiakykyä.

Jos täällä kirjoittelee joku hahmoa kehittelevä kirjailija, niin on sen verran kipeitä juttuja, että siinäkin tapauksessa hoitoon.

Valitettavasti nämä sepustukseni ovat totta. :( Tosin ketjun alkupäässä kuulostin ehkä turhan raivokkaalta (en oo sellainen yleensä), mutta itseinho ja katkeruus olivat todella tuskallisesti päällä. Menetin taannoin parhaan kaverini, kun hän ei enää kestänyt epätoivoani, onnetonta rakastumistani ja angstaamistani...hänkin vain suositteli terapiaa. Mutta kunnolliseen terapiaan pääsy on todella hankalaa ja siellä käyminen on hankalaa muuta elämää ajatellen. T. Ap

Tuollaiset "hankaluudet" ovat tekosyitä. Tarvitset kipeästi apua, koska ajatusmaailmasi on täysin vinoutunut. Todellista stalkkeriainesta, joka tuottaa tuskaa ja huolta paitsi itselleen myös läheisilleen. Herää jo!

Miten niin vinoutunut? Perustelisitko? En ole stalkkeri missään tapauksessa, moraalini ei sallisi sellaista, enkä vajoaisi niin alas.

Ei ole tosiaan stalkkausta katsoa avointa Instagram-tiliä. Ne mun huikentelevaiset haaveiluni korvieni välissä eivät satuta ketään. Ja hän on aikuinen ihminen, jota kohtaan olen aina ollut asiallinen ja kohtelias.

Vierailija kirjoitti:

Uskallatko sanoa ääneen, että ihastumisesi ja rakastumisesi on vain kuvitelmaa? Jonka olet luonut, jotta kestäisit paremmin arkea ja menneitä pettymyksiä.

Uskallatko myöntää, että terapeutillasi ei ole mitään tunteita sinua kohtaan? Että olet hänelle pelkästään potilas? Että hänelle ei tulisi ikinä mieleenkään aloittaa suhdetta sinun kanssasi? Ei vaikka "Freudilla ja kumppaneilla" olisi tuollaisia suhteita ollutkin.

Pääset etenemään tilanteessasi vasta sitten, kun olet myöntänyt nuo asiat (itsellesi; täällä ei tarvitse tehdä mitään tunnustuksia).

Ja mistä tiedät, mitä hän haluaa? Ja jos hän vaikka haluaakin jonkun muun minun asemassani, mutta tässä tapauksessa ominaisuuteni eivät olleet ihan hänen makuunsa, mutta sen seuraavan tyypin ovatkin. Vai oletko hän? Kyllähän jokaiseen ammattikuntaan sisältyy henkilöitä, jotka eivät noudata niitä kirjoittamattomia ohjesääntöjä ja moraalisia ohjenuoria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskallatko sanoa ääneen, että ihastumisesi ja rakastumisesi on vain kuvitelmaa? Jonka olet luonut, jotta kestäisit paremmin arkea ja menneitä pettymyksiä.

Uskallatko myöntää, että terapeutillasi ei ole mitään tunteita sinua kohtaan? Että olet hänelle pelkästään potilas? Että hänelle ei tulisi ikinä mieleenkään aloittaa suhdetta sinun kanssasi? Ei vaikka "Freudilla ja kumppaneilla" olisi tuollaisia suhteita ollutkin.

Pääset etenemään tilanteessasi vasta sitten, kun olet myöntänyt nuo asiat (itsellesi; täällä ei tarvitse tehdä mitään tunnustuksia).

Mutta miksi ihmeessä hän flirttaili? I'm just wondering... Hän itse oli aloitteellinen, aktiivinen, flirttaileva. Oikeasti. :(

Lääkärisi ei flirttaillut eikä ollut aloitteellinen. Omassa päässäsi muutit hänen normaalin ystävällisyytensä joksikin muuksi. Tämänkin tiedät, jos vain uskallat olla itsellesi tarpeeksi rehellinen.

Ymmärrän kyllä, kuinka vaikeaa on päästää irti kuvitelmistaan. Arvaan, miltä sinusta tuntuu: jos minulla ei ole tätä ihastusta, minulla ei ole mitään.

Keittiöpsykologina arvaan, että tuo pohjautuu aikaisempiin kokemuksiisi ja pettymyksiisi ihan siitä alkaen, että äiti ei pitänyt koskaan sylissä.

Mutta suoraan sanottuna: olet jo liian vanha tuollaiseen teini-ihastukseen ja fanittamiseen. Olit liian vanha jo silloin yliopistossa, kun "rakastuit" siihen luennoitsijaan (auktoriteettiin, itseäsi vanhempaan ja viisaampaan ihmiseen, jota et tuntenut oikeasti lainkaan).

Etkö tunnista tätä kuviota itse? Etkö saanut tätä kaukoihailun kokemusta silloin varhaisnuoruudessa, johon tuollaiset kokemukset kuuluvat?

Pure nyt hammasta ja mene rohkeasti sisään omiin tunteisiisi. MIKSI ihastuit yli kaiken itseäsi huomattavasti vanhempaan naiseen ja haluat olla hänen sylissään? MIKSI uppoudut niin maanisesti tuohon ihastumiseen?

Muutama juttu tulee mieleen. Ap, sinä tiedät älytasolla jo joitain asioita todeksi: että kaipaat "rakkautesi" kohteelta samanlaista vastarakkautta mitä et ole saanut äidiltäsi. Yhdistät siis rakastumisen tunteen äitisuhteeseesi. Tiedostat, että molemmat "suuret rakkautesi" ovat olleet jonkinlaisia auktoriteettihahmoja, jotka ovat olleet sinulle turvallisia tunteiden kohdistamisen kohteita, koska ovat olleet asemissa missä oikean suhteen alkaminen on epätodennäköistä. Tiedostat myös, että muokkaat omaa identiteettiäsi rajuillakin tavoilla saavuttaaksesi kohteidesi rakkauden, muutat mm. poikamaista tyyliäsi naisellisemmaksi. Olet siis jo ongelmiesi äärellä, mutta et ole tunnetasolla vielä käsitellyt mitä tämä kaikki tarkoittaa.

Kysyn siis tätä: mihin sinussa näiden ihmisten tulisi rakastua? Jos identiteettisi on muuttuvainen, etkä elä omaa elämääsi onnellisena ja hyvinvoivana, mikä aspekti sinussa olisi se, mihin nämä ihmiset edes voisivat rakastua - paitsi jokin kulissi minkä heille tarjoilet? Rakkaus kahden ihmisen välillä syntyy ihailusta ja elämien ja arvojen yhteensopivuudesta. Jos sinulla ei ole suhteen ulkopuolella elämää eikä edes vakaata identiteettiä, kutsut elämääsi korkeintaan sinua sääliviä hoivaajia tai vaihtoehtoisesti haavoittuvuutesi tunnistavia hyväksikäyttäjiä, ja rakkaussuhteesi muuttuvat riippuvuussuhteiksi. Todellista kahden aikuisen välistä rakkautta ei voi olla suhteessa, mikä perustuu sääliin ja ripustautumiseen. Ainoa tapa millä saat toimivan parisuhteen elämääsi, on rakentaa itsellesi vahva identiteetti ja hyvinvoiva elämä. Sinun pitää ensin nauttia yksinolosta ja rakastaa itseäsi, jotta toinen voi täydentää elämääsi, ei täyttää sitä.

Vielä sellainen pointti, että on ihan yleistäkin että potilas ihastuu terapeuttiinsa projisoidessaan tähän positiivisia luonteenpiirteitä ja tunteita mitä vaille on jäänyt menneisyydessään, ja hyvä terapeutti voi käyttää tätä jopa hyväkseen hoidon aikana, tarkoituksena on saada potilas ennen pitkää suuntaamaan nuo samat rakkauden ja ihailun tunteet niiden oikeaan kohteeseen, eli potilaaseen itseensä. Kyse on siis nimenomaan siitä että potilas projisoi niitä hyviä piirteitä mitä ei itseensä pysty liittämään, terapeuttiinsa. Tai vaihtoehtoisesti näkee tämän äiti/isähahmona.  Googlaa lisää esim. hakusanoilla "therapy transference".

4/5

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskallatko sanoa ääneen, että ihastumisesi ja rakastumisesi on vain kuvitelmaa? Jonka olet luonut, jotta kestäisit paremmin arkea ja menneitä pettymyksiä.

Uskallatko myöntää, että terapeutillasi ei ole mitään tunteita sinua kohtaan? Että olet hänelle pelkästään potilas? Että hänelle ei tulisi ikinä mieleenkään aloittaa suhdetta sinun kanssasi? Ei vaikka "Freudilla ja kumppaneilla" olisi tuollaisia suhteita ollutkin.

Pääset etenemään tilanteessasi vasta sitten, kun olet myöntänyt nuo asiat (itsellesi; täällä ei tarvitse tehdä mitään tunnustuksia).

Mutta miksi ihmeessä hän flirttaili? I'm just wondering... Hän itse oli aloitteellinen, aktiivinen, flirttaileva. Oikeasti. :(

Lääkärisi ei flirttaillut eikä ollut aloitteellinen. Omassa päässäsi muutit hänen normaalin ystävällisyytensä joksikin muuksi. Tämänkin tiedät, jos vain uskallat olla itsellesi tarpeeksi rehellinen.

Ymmärrän kyllä, kuinka vaikeaa on päästää irti kuvitelmistaan. Arvaan, miltä sinusta tuntuu: jos minulla ei ole tätä ihastusta, minulla ei ole mitään.

Keittiöpsykologina arvaan, että tuo pohjautuu aikaisempiin kokemuksiisi ja pettymyksiisi ihan siitä alkaen, että äiti ei pitänyt koskaan sylissä.

Mutta suoraan sanottuna: olet jo liian vanha tuollaiseen teini-ihastukseen ja fanittamiseen. Olit liian vanha jo silloin yliopistossa, kun "rakastuit" siihen luennoitsijaan (auktoriteettiin, itseäsi vanhempaan ja viisaampaan ihmiseen, jota et tuntenut oikeasti lainkaan).

Etkö tunnista tätä kuviota itse? Etkö saanut tätä kaukoihailun kokemusta silloin varhaisnuoruudessa, johon tuollaiset kokemukset kuuluvat?

Pure nyt hammasta ja mene rohkeasti sisään omiin tunteisiisi. MIKSI ihastuit yli kaiken itseäsi huomattavasti vanhempaan naiseen ja haluat olla hänen sylissään? MIKSI uppoudut niin maanisesti tuohon ihastumiseen?

Tavallaan kaikki ihastuminen ja rakastuminen on jollain tasolla aina illuusiota ja kuvitelmaa. Teininä olin myös ihastunut joihinkin poptähtiin ja elokuvanäyttelijöihin; mitään oikeita seurusteluita ei ollut ja olin ikäistäni huomattavasti lapsellisemman oloinen emotionaalisesti, vaikka loistinkin kouluaineissa.

Mulle tuli siitä naisesta jotenkin turvallinen, onnellinen, tyytyväinen, "suojattu" olo. Tuntui siltä, että kaikki maailman murheet ja huolet jotenkin vaimentuivat pois ympäriltä, kun katselin häntä silmiin tai olin hänen lähellään.

Unohdin ne huoleni ja olin jotenkin yksinkertaisesti vain siinä hetkessä. Hän oli lämmin, lempeä, suloinen, rakastava. Hänen äänensä on tosi pehmeä ja lohduttava. Se kaikki oli kuin balsamia haavoilleni, joita purkautumaisillaan ollut avioliittoni oli aiheuttanut.

Jotenkin varmaan addiktoiduin siihen hyvänolontunteeseen, jonka hän aiheutti minussa. Hän vain tuntui niin täydellisen hyvältä, aivan kuin materialisoituneelta rakkaudelta, joka lämmitti minua ja suojasi kaikelta pahalta.

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Muutama juttu tulee mieleen. Ap, sinä tiedät älytasolla jo joitain asioita todeksi: että kaipaat "rakkautesi" kohteelta samanlaista vastarakkautta mitä et ole saanut äidiltäsi. Yhdistät siis rakastumisen tunteen äitisuhteeseesi. Tiedostat, että molemmat "suuret rakkautesi" ovat olleet jonkinlaisia auktoriteettihahmoja, jotka ovat olleet sinulle turvallisia tunteiden kohdistamisen kohteita, koska ovat olleet asemissa missä oikean suhteen alkaminen on epätodennäköistä. Tiedostat myös, että muokkaat omaa identiteettiäsi rajuillakin tavoilla saavuttaaksesi kohteidesi rakkauden, muutat mm. poikamaista tyyliäsi naisellisemmaksi. Olet siis jo ongelmiesi äärellä, mutta et ole tunnetasolla vielä käsitellyt mitä tämä kaikki tarkoittaa.

Kysyn siis tätä: mihin sinussa näiden ihmisten tulisi rakastua? Jos identiteettisi on muuttuvainen, etkä elä omaa elämääsi onnellisena ja hyvinvoivana, mikä aspekti sinussa olisi se, mihin nämä ihmiset edes voisivat rakastua - paitsi jokin kulissi minkä heille tarjoilet? Rakkaus kahden ihmisen välillä syntyy ihailusta ja elämien ja arvojen yhteensopivuudesta. Jos sinulla ei ole suhteen ulkopuolella elämää eikä edes vakaata identiteettiä, kutsut elämääsi korkeintaan sinua sääliviä hoivaajia tai vaihtoehtoisesti haavoittuvuutesi tunnistavia hyväksikäyttäjiä, ja rakkaussuhteesi muuttuvat riippuvuussuhteiksi. Todellista kahden aikuisen välistä rakkautta ei voi olla suhteessa, mikä perustuu sääliin ja ripustautumiseen. Ainoa tapa millä saat toimivan parisuhteen elämääsi, on rakentaa itsellesi vahva identiteetti ja hyvinvoiva elämä. Sinun pitää ensin nauttia yksinolosta ja rakastaa itseäsi, jotta toinen voi täydentää elämääsi, ei täyttää sitä.

Vielä sellainen pointti, että on ihan yleistäkin että potilas ihastuu terapeuttiinsa projisoidessaan tähän positiivisia luonteenpiirteitä ja tunteita mitä vaille on jäänyt menneisyydessään, ja hyvä terapeutti voi käyttää tätä jopa hyväkseen hoidon aikana, tarkoituksena on saada potilas ennen pitkää suuntaamaan nuo samat rakkauden ja ihailun tunteet niiden oikeaan kohteeseen, eli potilaaseen itseensä. Kyse on siis nimenomaan siitä että potilas projisoi niitä hyviä piirteitä mitä ei itseensä pysty liittämään, terapeuttiinsa. Tai vaihtoehtoisesti näkee tämän äiti/isähahmona.  Googlaa lisää esim. hakusanoilla "therapy transference".

Suuret kiitokset tästä viestistä. Tiedän sinänsä, että mun ihastumiseni heihin on ollut hyvin turvallisuushakuista. Ajattelin heistä molemmista siten, että "he ovat erityisiä ja he hyväksyvät minut tällaisena omana itsenäni", toisin kuin yleensä ihmiset.

Toki silti yritin tavoitella jotain omaa ihannekuvaani, mutta ajattelin, että mun ja heidän välillä oli joku sellainen yhteys, että he hyväksyisivat mut pyyteettömästi vähän niinkuin normaalitilanteessa äiti lapsensa (tosin oma äitini on jopa tunnustanut mulle, ettei kyennyt rakastamaan minua, kun olin lapsi).

Toki ihmisen identiteetti on aina hieman häilyvässä tilassa, mutta myönnän, että omassa tapauksessani se on jotenkin ontto ja hauras ja altis kolhuille pienimmistäkin vastoinkäymisistä tai muutoksista. Siksi mulla onkin niin turvaton ja levoton olo. Vaikka pinnallisesti elämäni näyttää vakaalta, se tuntuu silti päivittäiseltä eloonjäämiskamppailulta turhankin usein ja sitä se oli toki vieläkin pahemmin eroon päättyneessä avioliitossani.

Myönnän myös senkin, että projisoin runsaastikin piirteitä häneen ja samanaikaisesti pidän ideaaliäitihahmona sekä olen myös erittäin ihastunut häneen. Enhän minä kieltämättä häntä oikeasti tunne, vaan mulla on joitain hajanaisia rippeitä (hänen kommenttinsa, muistot hetkistä kun olen kohdannut hänet, tapansa ilmaista itseään, hänen ulkoiset ominaisuutensa ja tyylinsä jne.), joista olen rakentanut sen unelmieni rakkauden. Tosin tykkään kovasti niistä rippeistäkin...ne ovat aivan ihania ja mielestäni kauneimpia mitä voin ajatella edes...

Vierailija kirjoitti:

4/5

Tämä vain ei ole provo valitettavasti. Tottakai mieluummin olisin onnellisessa suhteessa kuin surisin ihmistä, jota en nähtävästi koskaan saa omaksi rakkaakseni.

Olen aloittajalle aiemminkin sanonut että se kuvitelma että  ulkonäkö pitää olla tietynlainen jne on hänellä pielessä, ei se auta jos persoonallisuus puuttuu kokonaan. Ap:lla ei ole mitään omaa juttua , ap vaan haluaa olla kameleontti  miellyyttääkseen kohdettaan. Se on niin  feikkiä että sen haistaa kilsan päähän.

Lopeta se muiden miellyttäminen. Sä set pidä  kaikista joten kaikkien ei  tartte pitää sinusta.Kaiva se oma persoonallisuutesi  esiin jostain ja lakkaa puunaamasta itsestäsi jotain mitä sinä et ole.

Vierailija kirjoitti:

Olen aloittajalle aiemminkin sanonut että se kuvitelma että  ulkonäkö pitää olla tietynlainen jne on hänellä pielessä, ei se auta jos persoonallisuus puuttuu kokonaan. Ap:lla ei ole mitään omaa juttua , ap vaan haluaa olla kameleontti  miellyyttääkseen kohdettaan. Se on niin  feikkiä että sen haistaa kilsan päähän.

Lopeta se muiden miellyttäminen. Sä set pidä  kaikista joten kaikkien ei  tartte pitää sinusta.Kaiva se oma persoonallisuutesi  esiin jostain ja lakkaa puunaamasta itsestäsi jotain mitä sinä et ole.

Haluan kuitenkin nostaa mahdollisuuksiani saada puoliso itselleni. Jos nyt vaan elelen normaalielämää omana itsenäni (en pidä baareista tai alkoholin liiallisesta käytöstä, en harrasta mitään kovin sosiaalista ja kaihdan ajatustakin Tinderistä ja nettideittailusta), niin tulen takuuvarmasti elelemään yksin lopun elämäni, ellei joku itse tekisi töissä, harrastuksissa, kirjastossa, yliopistolla jne. aloitetta, mikä on Suomessa erittäin epätodennäköistä, varsinkin jos en satsaa ulkoiseen olemukseeni pätkääkään.

Lisäksi on luonnollista alkaa puunata itseään, jos on ihastunut tai rakastunut. On mulla oma persoonallisuus, mutta pidän sen aika piilossa, sillä mulla on liian erikoisia vitsejä ja kiinnostuksenkohteita, joten olen opetellut peittelemään niitä. En halua vaikuttaa oudolta friikiltä, joten on turvallisempaa pysytellä vain hiljaa.

Kouluaikoina joskus ala-asteella olin pahasti koulukiusattu juuri siksi, kun olin liian avoimesti oma itseni ja mua kiinnosti just kaikki erikoiset jutut, mutta joistain bändeistä tai julkkiksista en tiennyt mitään, eikä mitkään pojatkaan kiinnostaneet pätkääkään. Olin tosi outo useimpien mielestä ja liian poikamainen tytöksi, liian lapsellinen ja liian viisasteleva "hikke", vaikka siis en juurikaan panostanut kouluun.