Lue keskustelun säännöt.
Musiikkiopistossa opiskelusta tullut niin vakavaa, että ottaa päähän
11.08.2017 |
Opettajien suhtautuminen on, että soittaminen pitäisi ottaa niin helvetin vakavasti ja kyllähän meidän lapsi soittaa (ei ehkä aina jaksa harjoitella). Kuitenkin se on vain harrastus. Tuntuu eliitin harrastukselta, kun seuraa muita, mutta olemme sitä mieltä,että lapsi saa harrastaa niin kauan kuin haluaa. Ei tähtää miksikään ammattimuusikoksi. Onko tämä se yhä yleisempi asennevamma, että joka harrastus pitää ottaa huipputosissaan ja tähdätä huipulle!! Muuten ei kannata harrastaa ollenkaan!? Alkaa oikeasti vituttaa tämä ilmapiiri nykyään.
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Vaihtakaa kansalaisopistoon, jos asenne on tuo.
Vähän ohis, mutta harvoissa paikoissa on kansalaisopistolla/vapaaopistolla yhtä laajaa tarjontaa kuin musiikkiopistolla. Meillä ainakin kansalaisopisto järjestää vain pari kuoroa ja jonkun djembe-rumpukurssin sekä eläkeläisten musiikkipiirin ja yksinlaulutunteja (joihin paikat jaetaan arpomalla). Ei siis täällä ainakaan ole pianotunteja tai vastaavia edes ohjelmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse soitin musiikkiopistossa 10 vuotta, suoritin perustason ja sain sen päättötodistuksen. Ikinä ei tuntunut siltä, että minua olisi painostettu liikaa soittamiseen. Aloitin jo 7-vuotiaana, mutta minusta soittaminen oli aina hauskaa 😀 toki teoria-asiat olivat välillä melko haastavia tai kuivia, mutta mukavan ryhmän ansiosta sinnekin oli aina kivaa mennä. Olisin muuten jatkanut seuraavalle tasolle, mutta silloin minun olisi pitänyt alkaa käydä tunneilla monen kymmenen kilometrin päässä kaupungissa (perustason pystyi suorittamaan pikkupaikkakunnallamme). Ei musiikkiopisto kuitenkaan sovi kaikille lapsille, se vaatii tuollaisen luontaisen innostuksen, joka ei hyydy vaikka opiskeluun kuuluukin ne tylsemmätkin asiat, eikä vain soittaminen 😀
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opettajien suhtautuminen on, että soittaminen pitäisi ottaa niin helvetin vakavasti ja kyllähän meidän lapsi soittaa (ei ehkä aina jaksa harjoitella). Kuitenkin se on vain harrastus. Tuntuu eliitin harrastukselta, kun seuraa muita, mutta olemme sitä mieltä,että lapsi saa harrastaa niin kauan kuin haluaa. Ei tähtää miksikään ammattimuusikoksi. Onko tämä se yhä yleisempi asennevamma, että joka harrastus pitää ottaa huipputosissaan ja tähdätä huipulle!! Muuten ei kannata harrastaa ollenkaan!? Alkaa oikeasti vituttaa tämä ilmapiiri nykyään.
Miten niin siitä on tullut vakavaa? Ainahan se on ollut sitä. Musiikkiopistossa musiikkiopiston tavalla tai sieltä pois. Vanhempien asenne on tärkeä ja sinulla se on täysin väärä. Suosittelen, että lapsesi lopettaa soittamisen. Soittakoon jossain yksityisellä tai kansanopistossa.
Samaa mieltä. Musiikkiopistot on tarkoitettu vakavillee harrastajille ja ammattiin tähtääville. Siksi niitä tuetaan niin paljon. Esim. meillä kausimaksu kattaa 20 % kustannuksista, loput maksaa kunta. Jos perheen motivaatio ei riitä sitoutumaan musiikkiopistotason laajan oppimäärän suorittamiseen, muita mahdollisuuksia harrastaa musiikkia on yllin kyllin! KAnsanopistot, soittokunnat, yksityisopettajat jne. Tai ihan itsekseen :)
Yleensä lahjakkaalla lapsella on sisäinen palo tekemiseen. Eli motivaatiota ja harjoitteluintoa löytyy. Jos lapsi ei halua soittaa ei kukaan pysty väkisin pakottamaan.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kolme lasta käynyt musiikkiopiston. Kaksi heistä suoritti musiikkiopiston (ei siis pelkästään musiikkikoulun) päättötodistukset eli teki MOT-tutkinnot (entinen iso ykkönen) niin pääaineesta kuin vaadituista teorioista.
Oma kokemukseni on se, että jos ei tähtää ammattilaiseksi, niin 10-15 minuuttia harjoitttelua päivässä riittää hyvin ainakin koko alakouluajan, vaikka opettaja puhuisi mitä. Paljon tärkeämpää on se, että harjoittelua on joka päivä. Tällä tavalla harjoitellen omat lapseni edistyivät selvästi nopeammin kuin suurin osa muista samaa soitinta soittavista ikätovereista isohkossa pääkaupunkiseudun musiikkiopistossa.
Mutta kyllä minuakin ärsytti se, että aika nopeasti opistolla piti rampata kolme kertaa viikossa: yhtenä päivänä soittotunti, toisena teoria ja kolmantena orkesteri / kamarimusiikki. Hyvällä tuurilla kaksi näistä sai sovittua samalle päivälle, mutta läheskään aina se ei onnistunut.
Kuulostaa tutulle. Itse kävin musiikkiopistoa 10 vuotta, 1989-1999. Sinä aikana supritin musiikkikoulun, mutta en halunnut jatkaa pitemmälle, koska viimeiset viisi vuotta olin käynyt puhtaasti vanhempien pakottamana, enkä harjoitellut kotona yhtään. Sitä ennen harjoitteli joka päivä 30 min (vanhempien asettama aika), ja olin jatkuvasti puolikuollut väsymyksestä, kun siellä musiikkiopistolla piti rampata se 3 kertaa viikossa vielä koulun päälle. Orkesterinuotteja ei saanut kotiin, ja ne olivat törkeän vaikeita kappaleita, joissa mentiin teknisesti paljon pidemmälle kuin mihin oma opiskeluni oli edennyt. Sitäkään ei saanut lopettaa vaikka pyysin ja anelin. Lisäksi pakkoesiintymiset ihmiselle joka on pahasti esiintymiskammoinen... Sain lopulta lopettaa kun vanhempani kyllästyivät maksamaan harrastuksesta jonka eteen en tee mitään. Sen jälkeen en ole soittimeeni koskenut kertaakaan, eikä tee edes mieli. Tuo viiden vuoden pakkosoittaminen tappoi kiinnostukseni opetella soittamaan yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleensä lahjakkaalla lapsella on sisäinen palo tekemiseen. Eli motivaatiota ja harjoitteluintoa löytyy. Jos lapsi ei halua soittaa ei kukaan pysty väkisin pakottamaan.
Juttelin tästä kerran yhden lapseni soitonopettajan kanssa. Kysymyksessä on ammattilainen, joka on välissä ollut pitempään viransijaisena maamme ykkössinfoniaorkestereissa. Hän sanoi, että kun on jutellut asiasta muiden musiikin ammattilaisten kanssa, niin lähes kaikilla on ollut lapsuudessa välissä sellaisia kausia, jolloin olisi halunnut lopettaa eikä olisi viitsinyt harjoitella. Niistä on päästy yli, kun vanhemmat ovat kannustaneet ja välissä puoleksi pakottaneetkin. Näistä on kuitenkin lopulta tullut ammattilaisia ihan soittajan omasta tahdosta.
Enkä nyt tarkoita sitä, että lapsi pitäisi viedä soittotunnille, jos hänellä ei ole mitään omaa halua oppia soittamaan. Vaan sitä, että lahjakaskin (ja periaatteessa innokas) lapsi tarvitsee yleensä jossain vaiheessa vanhempien tukea ja patistelua.
Monilta nykylapsilta puuttuu kaikki kärsivällisyys kokonaan. Mutta esimerkiksi soittoharrastuksessa tai urheiluharrastuksessa joutuu välillä sietämään pientä epämukavuutta, saattaa tuntua esimerkiksi sille että kehitys junnaa paikallaan. Pitää vaan sitkeästi ja sinnikkäästi jatkaa harjoittelua. Kehitys tapahtuu monesti harppauksin ja välillä voi tulla takapakkiakin. Opettakaa lapsillenne sinnikkyyttä. Tämä aikakausi ei erityisemmin kannusta kohti pitkäjänteisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin nykyään??? Minä olen itse musiikkiopistossa käynyt pianotunneilla ja musiikinteoriassa 80-90-luvulla. Silloin ainakin oli hyvin tavoitteellista. Jos ei soittoläksyä osannut kunnolla, sai nuhteet. Musiikinteorian kokeet oli ihan painajaista. Yksi opettaja kertoi tulokset ääneen koko ryhmälle. Minä harjoittelin soittoläksyjä yleensä koko edellisen illan, ihan tuntikausia. Silti en kehittynyt muusikoksi. Minulta puuttuu sormista rentous, jota tarvitaan pehmeän musiikin tuottamiseen. Kuulen itse korvalla, miten jokin soitetaan oikein, mutta ei minun sormeni siihen kykene. Koska sain lahjaksi oman pianon, minua velvotettiin käymään soittotunneilla 14-vuotiaaksi asti.
Edellisenä iltana paniikkitreenaus ei kuulosta kovin hyvälle, neuvottiinko sinulle miten kannattaisi harjoitella? Se rentouskin tulee ihan vaan harjoittelemalla. Nykyään ei kai kuulutelka tuloksia yhtään missään ja hyvä niin.
Ei se rentous kaikille harjoittelemalla tule. Kun sormet on jäykät niin sormet on jäykät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kolme lasta käynyt musiikkiopiston. Kaksi heistä suoritti musiikkiopiston (ei siis pelkästään musiikkikoulun) päättötodistukset eli teki MOT-tutkinnot (entinen iso ykkönen) niin pääaineesta kuin vaadituista teorioista.
Oma kokemukseni on se, että jos ei tähtää ammattilaiseksi, niin 10-15 minuuttia harjoitttelua päivässä riittää hyvin ainakin koko alakouluajan, vaikka opettaja puhuisi mitä. Paljon tärkeämpää on se, että harjoittelua on joka päivä. Tällä tavalla harjoitellen omat lapseni edistyivät selvästi nopeammin kuin suurin osa muista samaa soitinta soittavista ikätovereista isohkossa pääkaupunkiseudun musiikkiopistossa.
Mutta kyllä minuakin ärsytti se, että aika nopeasti opistolla piti rampata kolme kertaa viikossa: yhtenä päivänä soittotunti, toisena teoria ja kolmantena orkesteri / kamarimusiikki. Hyvällä tuurilla kaksi näistä sai sovittua samalle päivälle, mutta läheskään aina se ei onnistunut.
Kuulostaa tutulle. Itse kävin musiikkiopistoa 10 vuotta, 1989-1999. Sinä aikana supritin musiikkikoulun, mutta en halunnut jatkaa pitemmälle, koska viimeiset viisi vuotta olin käynyt puhtaasti vanhempien pakottamana, enkä harjoitellut kotona yhtään. Sitä ennen harjoitteli joka päivä 30 min (vanhempien asettama aika), ja olin jatkuvasti puolikuollut väsymyksestä, kun siellä musiikkiopistolla piti rampata se 3 kertaa viikossa vielä koulun päälle. Orkesterinuotteja ei saanut kotiin, ja ne olivat törkeän vaikeita kappaleita, joissa mentiin teknisesti paljon pidemmälle kuin mihin oma opiskeluni oli edennyt. Sitäkään ei saanut lopettaa vaikka pyysin ja anelin. Lisäksi pakkoesiintymiset ihmiselle joka on pahasti esiintymiskammoinen... Sain lopulta lopettaa kun vanhempani kyllästyivät maksamaan harrastuksesta jonka eteen en tee mitään. Sen jälkeen en ole soittimeeni koskenut kertaakaan, eikä tee edes mieli. Tuo viiden vuoden pakkosoittaminen tappoi kiinnostukseni opetella soittamaan yhtään mitään.
Mutta tässähän syypäänä oli vanhemmat eikä musiikkiopisto...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä lahjakkaalla lapsella on sisäinen palo tekemiseen. Eli motivaatiota ja harjoitteluintoa löytyy. Jos lapsi ei halua soittaa ei kukaan pysty väkisin pakottamaan.
Juttelin tästä kerran yhden lapseni soitonopettajan kanssa. Kysymyksessä on ammattilainen, joka on välissä ollut pitempään viransijaisena maamme ykkössinfoniaorkestereissa. Hän sanoi, että kun on jutellut asiasta muiden musiikin ammattilaisten kanssa, niin lähes kaikilla on ollut lapsuudessa välissä sellaisia kausia, jolloin olisi halunnut lopettaa eikä olisi viitsinyt harjoitella. Niistä on päästy yli, kun vanhemmat ovat kannustaneet ja välissä puoleksi pakottaneetkin. Näistä on kuitenkin lopulta tullut ammattilaisia ihan soittajan omasta tahdosta.
Enkä nyt tarkoita sitä, että lapsi pitäisi viedä soittotunnille, jos hänellä ei ole mitään omaa halua oppia soittamaan. Vaan sitä, että lahjakaskin (ja periaatteessa innokas) lapsi tarvitsee yleensä jossain vaiheessa vanhempien tukea ja patistelua.
Mutta joskus sitä lastakin pitää kuunnella. Itse tiesin aina, etten halua soittaa ammatikseni. Halusin välivuoden, kun koin, että osaan riittävästi eikä ole mitään mielenkiintoa opetella lisää, ja TIESIN, että motivaatio löytyy taas, jos saan kerätä vähän aikaa voimia. Minua ei uskottu. En saanut välivuotta, vaan pakotettiin jatkamaan vielä useita vuosia. Niinkuin jo aiemmassa viestissä totesin, kun kerran lopetin (1999) soittamisen, en ole enää halunnut nähdäkään soitintani. Minä olin lahjakas, ja olin innokas. Olin vain väsynyt, kun vuosia jo olin rampannut opistolla suurimman osan illoistani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä lahjakkaalla lapsella on sisäinen palo tekemiseen. Eli motivaatiota ja harjoitteluintoa löytyy. Jos lapsi ei halua soittaa ei kukaan pysty väkisin pakottamaan.
Juttelin tästä kerran yhden lapseni soitonopettajan kanssa. Kysymyksessä on ammattilainen, joka on välissä ollut pitempään viransijaisena maamme ykkössinfoniaorkestereissa. Hän sanoi, että kun on jutellut asiasta muiden musiikin ammattilaisten kanssa, niin lähes kaikilla on ollut lapsuudessa välissä sellaisia kausia, jolloin olisi halunnut lopettaa eikä olisi viitsinyt harjoitella. Niistä on päästy yli, kun vanhemmat ovat kannustaneet ja välissä puoleksi pakottaneetkin. Näistä on kuitenkin lopulta tullut ammattilaisia ihan soittajan omasta tahdosta.
Enkä nyt tarkoita sitä, että lapsi pitäisi viedä soittotunnille, jos hänellä ei ole mitään omaa halua oppia soittamaan. Vaan sitä, että lahjakaskin (ja periaatteessa innokas) lapsi tarvitsee yleensä jossain vaiheessa vanhempien tukea ja patistelua.
Silti se sisäinen palo on ollut aivan lapsella itsellään. On minulla nyt aikuisena ammattilaisenakin välillä hetkiä kun soitto ei suju. Joskus on parempi laittaa viulu koteloon ja lähteä vaikka lenkille. Tai jos viulu ei suju siirtyä pianon taakse... Kuitenkin jaksoin lapsena sisukkaasti harjoitella kun halusin niin kovasti oppia, soittaminen tuntui vaan niin hyvältä. Yksi vuosi oli kun halusin oikeasti lopettaa. Silloin sovittiin että jatkan lukuvuoden loppuun, katsotaan silloin uudestaan tilannetta. Ja halusinkin jatkaa kunhan olin selvinnyt vaikeammasta tilanteesta ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä harjoittelin soittoläksyjä yleensä koko edellisen illan, ihan tuntikausia. Silti en kehittynyt muusikoksi..
Paljon paremmin olisit kehittynyt, jos olisit harjoitellut 10 minuuttia joka päivä. Säännöllisyys on paljon tärkeämpää kuin maratonharjoittelusessiot.
Sinä et ole tainnut harrastaa pianonsoittoa paria vuotta pidempään? Aluksi varmaan riittää nuo 10 minuutin harjoitukset, mutta kyllä ne läksyt vaan lisääntyy ja vaikeutuu. Jos opettelee vaikka Bachia, ja sen läksyn läpi soittaminen vie 9 minuuttia, väitän, että ainakin meillä "vähemmän lahjakkailla" tarvitaan enemmän kuin 5 soittokertaa. Jotain kohtaa voi joutua harjoittelemaan monta kertaa ennenkuin alkaa sujua. Jos on soittotunti vaikka 2 kertaa viikossa, ei ainakaan meidän musiikkiopistossa yhtä oppilasta kohden henk.koht. opetusta ollut kuin max. puoli tuntia, monesti samassa ryhmässä oli 3-4 soittajaa, joille yhteensä aikaa 90 min. (eli 2* 45 min.). Vuorotellen käytiin huoneessa yksilöopetuksessa. Lopuksi monesti kokoonnuttiin yhteen ja jokainen soitti oman kappaleensa muille. Se oli ihan kauheaa. Minulle otettiin myös kokonaisia yksityistunteja (45 min.). Niissä mukavaa oli edistyminen, ja opettaja ehti näyttää malliksi, miltä jonkin melodian pitäisi kuulostaa ja miten käden tai liikkua. Kotiharjoitukset oli kuitenkin minusta liian vaativia. Kaikessa soittamisessa se edistyminen tuntuu olevan ainoa seurattava asia, ei oppilaan hyvä mieli.
Musiikkiopiston tarkoitus on antaa valmiudet ammattiopintoihin. Että ei se nyt ihan pelkkä harrastuspaikka ole. Ne, jotka haluavat 'vain' harrastaa, menevät toisenlaisiin oppilaitoksiin, esim. kansalaisopistoon. Siellä saa soittaa eri musiikkityylejäkin vapaammin. Mus.opistossa on aika tiukka jako siihen klassiseen/popjazz/vapari. Olen tosin törmännyt vanhempiin, joiden mielestä musiikkiopisto on 'hienompi' paikka harrastaa kuin kansalaisopisto. Ja samoilla ihmisillä on usein väärä käsitys kansalaisopiston opettajien tasosta... Nimim. mus.maisteri, joka omasta tahdostaan opettaa kansalaisopistossa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kolme lasta käynyt musiikkiopiston. Kaksi heistä suoritti musiikkiopiston (ei siis pelkästään musiikkikoulun) päättötodistukset eli teki MOT-tutkinnot (entinen iso ykkönen) niin pääaineesta kuin vaadituista teorioista.
Oma kokemukseni on se, että jos ei tähtää ammattilaiseksi, niin 10-15 minuuttia harjoitttelua päivässä riittää hyvin ainakin koko alakouluajan, vaikka opettaja puhuisi mitä. Paljon tärkeämpää on se, että harjoittelua on joka päivä. Tällä tavalla harjoitellen omat lapseni edistyivät selvästi nopeammin kuin suurin osa muista samaa soitinta soittavista ikätovereista isohkossa pääkaupunkiseudun musiikkiopistossa.
Mutta kyllä minuakin ärsytti se, että aika nopeasti opistolla piti rampata kolme kertaa viikossa: yhtenä päivänä soittotunti, toisena teoria ja kolmantena orkesteri / kamarimusiikki. Hyvällä tuurilla kaksi näistä sai sovittua samalle päivälle, mutta läheskään aina se ei onnistunut.
Kuulostaa tutulle. Itse kävin musiikkiopistoa 10 vuotta, 1989-1999. Sinä aikana supritin musiikkikoulun, mutta en halunnut jatkaa pitemmälle, koska viimeiset viisi vuotta olin käynyt puhtaasti vanhempien pakottamana, enkä harjoitellut kotona yhtään. Sitä ennen harjoitteli joka päivä 30 min (vanhempien asettama aika), ja olin jatkuvasti puolikuollut väsymyksestä, kun siellä musiikkiopistolla piti rampata se 3 kertaa viikossa vielä koulun päälle. Orkesterinuotteja ei saanut kotiin, ja ne olivat törkeän vaikeita kappaleita, joissa mentiin teknisesti paljon pidemmälle kuin mihin oma opiskeluni oli edennyt. Sitäkään ei saanut lopettaa vaikka pyysin ja anelin. Lisäksi pakkoesiintymiset ihmiselle joka on pahasti esiintymiskammoinen... Sain lopulta lopettaa kun vanhempani kyllästyivät maksamaan harrastuksesta jonka eteen en tee mitään. Sen jälkeen en ole soittimeeni koskenut kertaakaan, eikä tee edes mieli. Tuo viiden vuoden pakkosoittaminen tappoi kiinnostukseni opetella soittamaan yhtään mitään.
Mutta tässähän syypäänä oli vanhemmat eikä musiikkiopisto...
Niin no, jos musiikkiopisto olisi antanut minun pysyä siinä pikkuorkesterissa jossa viihdyin ja pärjäsin, niin en olisi väsynyt niin täysin. Koska en kuitenkaan saanut siinä orkesterissa olla, vaan oli pakko mennä kaupunginorkesteriin, jolla oli harjoituksia 2 kertaa viikossa ja paljon esiintymisiä, niin ehkä tilanne olisi ollut eri. Opettajani opistossa oli se, joka ei antanut lopettaa orkesteria.
Vierailija kirjoitti:
Musiikkiopiston tarkoitus on antaa valmiudet ammattiopintoihin. Että ei se nyt ihan pelkkä harrastuspaikka ole. Ne, jotka haluavat 'vain' harrastaa, menevät toisenlaisiin oppilaitoksiin, esim. kansalaisopistoon. Siellä saa soittaa eri musiikkityylejäkin vapaammin. Mus.opistossa on aika tiukka jako siihen klassiseen/popjazz/vapari. Olen tosin törmännyt vanhempiin, joiden mielestä musiikkiopisto on 'hienompi' paikka harrastaa kuin kansalaisopisto. Ja samoilla ihmisillä on usein väärä käsitys kansalaisopiston opettajien tasosta... Nimim. mus.maisteri, joka omasta tahdostaan opettaa kansalaisopistossa
Meillä ei ole kansalaisopistossa kuin kaksi kuoroa. Yksityisiä pianonsoitonopettajia löytyy, mutta esim. viulunsoitonopettajia oli vain musiikkiopistossa. Ei siis ole voinut valita, jos halusi musiikkia opiskella, oli pakko mennä musiikkiopistoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä harjoittelin soittoläksyjä yleensä koko edellisen illan, ihan tuntikausia. Silti en kehittynyt muusikoksi..
Paljon paremmin olisit kehittynyt, jos olisit harjoitellut 10 minuuttia joka päivä. Säännöllisyys on paljon tärkeämpää kuin maratonharjoittelusessiot.
Sinä et ole tainnut harrastaa pianonsoittoa paria vuotta pidempään?
Lapseni suoritti vähän aikaa sitten pianon C-tutkinnon erinomaisella arvosanalla. Joo, kyllä hän nykyisin harjoittelee enemmän kuin 10 minuuttia päivässä. Mutta alakouluiässä riitti ihan hyvin 10-15 minuuttia päivässä. Soittotunteja ei ole koskaan ollut enempää kuin yksi viikossa.
16
Vierailija kirjoitti:
Musiikkiopiston tarkoitus on antaa valmiudet ammattiopintoihin. Että ei se nyt ihan pelkkä harrastuspaikka ole. Ne, jotka haluavat 'vain' harrastaa, menevät toisenlaisiin oppilaitoksiin, esim. kansalaisopistoon.
Alle 5 % musiikkiopistojen oppilaista tulee ammattilaisia. Miksi opetus ja vaatimukset menevät täysin ammattiopintojen ehdolla? Harvassa kansalaisopistossa on mahdollisuus opetella soittamaan muuta kuin korkeintaan yhtä tai kahta soitinta (esim. piano tai kitara). Jos haluaa oppia soittamaan jotain muuta, on useimmilla paikkakunnilla pakko mennä musiikkiopistoon.
16
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä harjoittelin soittoläksyjä yleensä koko edellisen illan, ihan tuntikausia. Silti en kehittynyt muusikoksi..
Paljon paremmin olisit kehittynyt, jos olisit harjoitellut 10 minuuttia joka päivä. Säännöllisyys on paljon tärkeämpää kuin maratonharjoittelusessiot.
Sinä et ole tainnut harrastaa pianonsoittoa paria vuotta pidempään?
Lapseni suoritti vähän aikaa sitten pianon C-tutkinnon erinomaisella arvosanalla. Joo, kyllä hän nykyisin harjoittelee enemmän kuin 10 minuuttia päivässä. Mutta alakouluiässä riitti ihan hyvin 10-15 minuuttia päivässä. Soittotunteja ei ole koskaan ollut enempää kuin yksi viikossa.
16
Onhan näitä lahjakkaita tapauksia. Jotkut ei tarvitse edes musiikin teoriaopetusta. Meillä musiikkiopistosta ilmoitettiin 10-vuotiaalle, että hän ei voi jatkaa soittotunteja (piano ja haitari), jos ei mene teoriatunneille. Ne on pakko ottaa, vaikka ei kiinnostaisi pätkääkään.
Vierailija kirjoitti:
Musiikkiopiston tarkoitus on antaa valmiudet ammattiopintoihin. Että ei se nyt ihan pelkkä harrastuspaikka ole. Ne, jotka haluavat 'vain' harrastaa, menevät toisenlaisiin oppilaitoksiin, esim. kansalaisopistoon. Siellä saa soittaa eri musiikkityylejäkin vapaammin. Mus.opistossa on aika tiukka jako siihen klassiseen/popjazz/vapari. Olen tosin törmännyt vanhempiin, joiden mielestä musiikkiopisto on 'hienompi' paikka harrastaa kuin kansalaisopisto. Ja samoilla ihmisillä on usein väärä käsitys kansalaisopiston opettajien tasosta... Nimim. mus.maisteri, joka omasta tahdostaan opettaa kansalaisopistossa
Isoissa kaupungeissa kansalaisopistoissa on monesti laaja valikoima ja pätevät opettajat. Samaa ei voi sanoa monista pikkupaikkakunnista. Itsekin kävin kansalaisopistolla pianotunneilla... Terveisin tuleva musiikin maisteri, kansalaisopistosta huolimatta :D
Lapsi voi hyvinkin haluta oppia soittamaan, vaikka hän ei haluaisikaan viettää kolmea iltaa viikossa musiikkiopistolla, vaan haluaisi harrastaa muutakin.