Tutkitaanko aina onko syy vanhemmissa, jos lapsi kehittyy hitaasti eikä ole saavuttanut ikätason taitoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheiseni lapsella on puheen viivästymä. Ei edelleenkään 8 vuotiaana osaa puhua. Kyse tässä vaiheessa enää täysin harjoituksen puutteesta. Samalla lailla oireilleet ovat oppineet puhumaan aikapäiviä sitten. Vanhempansa jättävät asian täysin puheterapeutin vastuulle.

Tässä kyseisessä tapauksessa tulisi vanhempia patistella auttamaan lastaan. He aiheuttavat lapselle hallaa viitsimättömyydellään.

Tämä kirjoitus korpeaa joitakin, ei kannata suuttua, jos autat lastasi. Kuvaamassani tilanteessa vanhemmat eivät tee mitään lapsen puheen kehityksen hyväksi.

Eli ananuolittajien mielestä lapsen kanssa ei kuulu harjoitella puhumista, vaan se kuuluukin täysin puheterapeutin harteille.

Puheterapiassa lapsiudessa käynyt kaveri kertoi, kuinka päätti ettei mene enää puheterapiaan ja harjoitteli ne väärin sanomansa kirjaimet. Oli ollut laiskuudesta kiinni ettei käyttänyt kirjainten oikeita muotoja. Tottunut sanomaan väärin ja muut ymmärsi, niin mitäpä sitä muuta käyttämään, jos ei kukaan sitä vaadi.

Vaikka kuinka olette eri mieltä, niin kyllä vanhempien tulee auttaa lasta.

Joku ärräkoulu on aivan eri asia kuin se, että kouluikäinen ei puhu. Ei noita tilanteita voi mitenkään verrata keskenään.

Jos lapsi on edes jotakuinkin normaali, hän oppii kyllä puhumaan, jos ylipäänsä kuulee puhetta. Jos kouluikäinen ei puhu, hän on jollakin tavalla vammainen. Se taas ei ole vanhempien vika.

Olet sinäkin varsinainen "läheinen".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Kyllä se otetaan huomioon. Esim. varhainen deprivaatio ja koetut traumat ja separaatiot voivat hidastaa lapsen kehitystä. Se on sitten eria asia, saadaanko noita aina selville.

Eli kaikilla lapsilla tutkitaan onko vanhemmissa vika, oli sitten kehitysvammainen, dysfaatikko, autisti, tms? Eikö nuo ole ilmiselviä ilmankin? Että eivät siis johdu vanhemmista.

Ap

On kuitenkin vähän eri asia että lapsi kehittyy hitaasti kuin, että on kyse autismista tms.

No tarkoitan tässä juuri sellaisia tapauksia, jossa lapsi selkeästi eroaa ikätovereista ja on autisti/kehitysvammainen/ dyfaatikko tms.

Ap

No kyllä todellakin tutkitaan ja oikein yrittämällä yritetään kaivaa syytä vanhemmista. Se on helpompaa eikä kuormita terveydenhuollon resursseja samalla tavalla. Tästä syystä oma lapsi sai autismidiagnoosinsa vasta teini-ikäisenä. Etenkin tyttöjen kohdalla autismikirjon diagnooseissa ja kuntoutuksessa on vuosien viiveitä, koska tervedenhuollossa ei ole resursseja eikä osaamista näitä tunnistaa.

Sen sijaan, että alanuolittaa, kannattaisi edes yrittää ymmärtää, että tämä on todellinen ja vaikea ongelma. Suomessa autismiosaaminen on varsin heikolla tasolla. Ja jos joku vielä kuvittelee, että esimerkiksi autismin ammattilaiset tunnistavat ilman muuta ja että siihen saa automaattisesti tarvittavaa varhaisvaiheen hoitoa ja kuntoutusta, ovat valitettavasti pahasti väärässä. Jos oirekuvaan liittyy kehitysvammaisuus, tilanne todetaan helpommin, mutta ei aina silloinkaan. Toki vanhemmatkin tarvitsevat tilanteessa ohjausta ja tukea, mutta sekään ei ole oikeanlaista, jos diagnoosit eivät ole kunnossa ja esim. autismidiagnoosin sijaan päätellään perheessä olevan vuorovaikutusongelmia.

Oman lapsen kohdalla tilanne meni todella vaikeaksi ja esim. koulunkäynti ei onnistunut, koska oikeanlaista koulupaikkaa ja tarvittavaa tukea ei saanut ilman diagnoosia. Toki tämä on asia, jota on lähes mahdoton ymmärtää ilman omakohtaista kokemusta. Autistin kanssa ns perinteiset kasvatusmenetelmät harvoin toimivat esim. keskustelut, palkkiot, rangaistuksista nyt puhumattakaan. Autismikirjo on hyvin laaja käsite ja puhumaton kehitysvammainen autisti on vain yksi ilmentymä kirjosta. Ja vaikka kukaan ei kysynytkään, niin oman lapsen kohdalla se oikea diagnoosi oli avain ihan kaikkeen, hän opiskelee ja pärjää melko kevyillä tukitoimilla oikein hyvin, mutta ilman niitä ei lainkaan. Tukea ei saanut ilman diagnoosia, vaikka kaikkemme yritettiin ja apua haettiin niin terveydenhuollon kuin koulun ja lopulta lastensuojelunkin suunnasta, kun mistään muualta ei sitä saatu.

Meille tehtiin yksi kotikäynti, juteltiin kuntoutusohjaajan kanssa niitä näitä ja hän totesi, että teillä on kyllä kaikki puitteet kunnossa. Lapsi kasvoi jo aikuiseksi, on saanut nähdä paperinsa ja kuulemma papereissa meitä kehutaankin paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheiseni lapsella on puheen viivästymä. Ei edelleenkään 8 vuotiaana osaa puhua. Kyse tässä vaiheessa enää täysin harjoituksen puutteesta. Samalla lailla oireilleet ovat oppineet puhumaan aikapäiviä sitten. Vanhempansa jättävät asian täysin puheterapeutin vastuulle.

Tässä kyseisessä tapauksessa tulisi vanhempia patistella auttamaan lastaan. He aiheuttavat lapselle hallaa viitsimättömyydellään.

Tämä kirjoitus korpeaa joitakin, ei kannata suuttua, jos autat lastasi. Kuvaamassani tilanteessa vanhemmat eivät tee mitään lapsen puheen kehityksen hyväksi.

Eli ananuolittajien mielestä lapsen kanssa ei kuulu harjoitella puhumista, vaan se kuuluukin täysin puheterapeutin harteille.

Puheterapiassa lapsiudessa käynyt kaveri kertoi, kuinka päätti ettei mene enää puheterapiaan ja harjoitteli ne väärin sanomansa kirjaimet. Oli ollut laiskuudesta kiinni ettei käyttänyt kirjainten oikeita muotoja. Tottunut sanomaan väärin ja muut ymmärsi, niin mitäpä sitä muuta käyttämään, jos ei kukaan sitä vaadi.

Vaikka kuinka olette eri mieltä, niin kyllä vanhempien tulee auttaa lasta.

Joku ärräkoulu on aivan eri asia kuin se, että kouluikäinen ei puhu. Ei noita tilanteita voi mitenkään verrata keskenään.

Jos lapsi on edes jotakuinkin normaali, hän oppii kyllä puhumaan, jos ylipäänsä kuulee puhetta. Jos kouluikäinen ei puhu, hän on jollakin tavalla vammainen. Se taas ei ole vanhempien vika.

Olet sinäkin varsinainen "läheinen".

Varsinainen tietäjä sinäkin!

Jos lapsi harjoiteltaessa osaa, ei hän ole vammainen....... Lue mitä kirjoitetaan, äläkä keksi omiasi.