Kaipaan aikaa, jolloin liikunta ei vielä ollut melkein kansallisvelvollisuus

Vierailija kirjoitti:

Kun urheilulliset ja älyköt oli eri porukkaa. Käsitän kyllä että nämä kaksi asiaa eivät ole toistensa vastakohtia, mutta siitä huolimatta.

Milloin olet mahtanut koulusi käydä? Minun kouluaikanani liikuntaa oli koulussa useita tunteja viikossa, koulumatkat käveltiin tai pyöräiltiin, vapaa-aikana uitiin, pelattiin lätkää, futista tai liikunnallisia leikkejä kuten piilosta, kirkonrottaa ja niin edelleen.

Koulussa osallistuttiin kaikenlaisiin kisoihin läpi vuoden.

Mistä ajasta ennen siis mahdat puhua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun urheilulliset ja älyköt oli eri porukkaa. Käsitän kyllä että nämä kaksi asiaa eivät ole toistensa vastakohtia, mutta siitä huolimatta.

Milloin olet mahtanut koulusi käydä? Minun kouluaikanani liikuntaa oli koulussa useita tunteja viikossa, koulumatkat käveltiin tai pyöräiltiin, vapaa-aikana uitiin, pelattiin lätkää, futista tai liikunnallisia leikkejä kuten piilosta, kirkonrottaa ja niin edelleen.

Koulussa osallistuttiin kaikenlaisiin kisoihin läpi vuoden.

Mistä ajasta ennen siis mahdat puhua?

Olen syntynyt vuonna 87 ja samat jutut - kyllä mäkin kävelin ja pyöräilin matkat koulussa, leikin ja kävin uimassa mielellään, noita nyt ei ajateltu niin liikunnan vaan ihan elämän kannalta. Koulun kisoihin ja ryhmäliikuntaan osallistuin vain kun oli pakko, enkä koskaan mieltänyt itseäni urheilulliseksi vaan viihdyin kirjojen ja tiedon parissa kuitenkin suurimman osan vapaa-ajasta. Nykyään jokaisen "pitäisi" olla ainakin jollakin tapaa liikunnallinen, salille yleensä mennään, oli liikunnallinen tai ei. Toisaalta on hyvä asia, että jokaiselle on jotakin ja kansanterveys voi parantua. Silti ahdistaa se, miten tärkeänä kehonhuoltoa pidetään, se salilla käytetty aika kuitenkin ON oikeasti pois jostakin muusta, ja lisää omaan napaan tuijottelun kulttuuria. Kuten joku sanoi ketjussa, niin kropan ulkonäkö vaikuttaa jopa töiden saamiseen enemmän kuin ennen. Onhan se silloin melkein pakko mennä mukaan buumiin, jos haluaa työn, kumppanin, samoja asioita kuin muut.

Lisättäköön vielä, että en ole mikään lihava joka kaipaa oikeutusta kiloilleen, vaan normaalipainoinen, ok- vartaloinen nainen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Mikään ei kai estä sinua hakeutumasta fyysisesti raskaaseen työhön ja kulkemaan työmatkojasi jalkaisin tai pyörällä?

En oikein käsitä kuinka kommentti liittyy aiheeseen, mutta aika kapeaa suoraan olettaa, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet fyysisesti. Ap

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsuudessa juuri kukaan ei harrastanut intensiivisesti mitään. Pelikoneitakaan ei ollut. Kaikki lapset leikki vapaasti ulkona. Kavereita riitti, eikä harrastukset luoneet eriarvoisuutta, niin kuin nykyisin.

Millä vuosikymmenellä?

Minun lapsuudessani 1960- ja 70-luvuilla varakkaiden lapset kävivät pelaamassa jääkiekkoa, koripalloa ja tennistä, kilpavoimistelivat, ratsastivat ja kävivät pianotunneilla.

Köyhien kakarat leikkivät ja huutelivat pihalla ja portaikoissa.

Ei ollut televisioita kuin harvoilla,

kaikilla ei ollut puhelinta eikä sisävessaa,

moni kaupunkilainenkin kävi ulkohuussissa pihan perällä ja haki veden kaivosta kun ei ollut vesijohtoa.

Eriarvoisuus oli käsinkosketeltavaa. Työttömien ja duunarien lapset kulkivat pahemmissa ryysyissä ja rikkinäisemmissä kengissä kuin nykyään.

Joku rakas lapsi, jolla oli köyhät vanhemmat ja asui vuokralla,

sai silti käydä esim. laulu-, piano- tai kitaratunneilla tai jossain karatessa. Se miten paljon vanhemmat halusivat satsata lapseensa, vaikutti silloinkin.

Meillä lapset saivat harrastaa tarkoin valittuja musiikkiharrastuksia vanhempien oman maun mukaan. Urheilua meillä halveksittiin.

Minä kapinoin käymällä salaa yleisurheilutreeneissä ja juoksemalla lenkkejä, vaikka sainkin siitä haukkuja.

Kouluissa oli 1970-80-luvuilla Kansalaishiihto, koski muistaakseni koko Suomen kansaa?

Kekkonen kannusti suomalaisia hiihtämään, meilläkin oli kaikilla Järviset, vaikka hiihtäjiä meidänkin viiden hengen perheessä oli vain yksi innokas - minä.

Hiihtäisin edelleen, mutta pyromaani poltti kellarimme, enkä ole vielä ostanut uusia suksia,

se on satojen eurojen panostus nykyään. :(

"Minun lapsuudessani 1960- ja 70-luvuilla varakkaiden lapset kävivät pelaamassa jääkiekkoa, koripalloa ja tennistä, kilpavoimistelivat, ratsastivat ja kävivät pianotunneilla.

Köyhien kakarat leikkivät ja huutelivat pihalla ja portaikoissa."

Itselläni eri kokemus, ja jäin miettimään että onkohan kyse siitä onko kaupungissa vai maalla / pienessä maaseutukunnassa? Itse synnyin 1970-luvun alkupuolella, ja asuinn lapsuuteni pienessä maaseutupitäjässä. Ei siellä edes mitään erityisen varakkaita ollut, ei toisaalta erityisen köyhiäkään lapsiperheissä juurikaan. Eikä ollut kauheasti ohjattuun harrastamiseen edes mahdollisuuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Kun urheilulliset ja älyköt oli eri porukkaa. Käsitän kyllä että nämä kaksi asiaa eivät ole toistensa vastakohtia, mutta siitä huolimatta.

Siihen aikaan kaikki liikkuivat luonnostaan. Minäkin pelasin pallopiilosta ja leikin rosvoa ja poliisia, vaikka en ole koskaan ollut liikunnallinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsuudessa juuri kukaan ei harrastanut intensiivisesti mitään. Pelikoneitakaan ei ollut. Kaikki lapset leikki vapaasti ulkona. Kavereita riitti, eikä harrastukset luoneet eriarvoisuutta, niin kuin nykyisin.

Ja muksut saivat ulkoleikeissä paljon liikuntaa, enemmän kuin urheiluseuran toimintaan osallistuvat mutta muuten tietokoneen ääressä istuvat nykyään.

Ennen lapsilla oli paljon huonommat oltavat.

Pihoilla juoksivat ja rääkyivät koulukiusaajat, mutta minä, kiusattu,

sain liikkua yksinäni kaukana kotipihasta tai pahat pojat kävivät kurkkuun kiinni.

Pallokenttiä hallitsivat futisjengit,

tytöt ajettiin pois.

Olisin halunnut pelata jääkiekkoa,

se oli upeaa, kun joskus harvoin sain kokeilla, mutta 80-luvulla se oli tytöiltä kiellettyä.

Aikani ei mennyt pihaleikeissä,

vaan tuijotin tv-ruutua ja kirjoja melkein koko lapsuuteni, vaikka sisimmässäni olin urheiluhullu.

Vasta aikuisena olen saanut harrastaa rauhassa liikuntaa niin paljon kuin olen halunnut.

Oma tyttäreni on onneksi syntynyt 2000-luvun paremmalla puolella, hän saa kokeilla ja harrastaa kaikkia urheilulajeja, mitä haluaa. Ei istu naama ruudussa yksinään, kuten äitinsä aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

"Minun lapsuudessani 1960- ja 70-luvuilla varakkaiden lapset kävivät pelaamassa jääkiekkoa, koripalloa ja tennistä, kilpavoimistelivat, ratsastivat ja kävivät pianotunneilla.

Köyhien kakarat leikkivät ja huutelivat pihalla ja portaikoissa."

Itselläni eri kokemus, ja jäin miettimään että onkohan kyse siitä onko kaupungissa vai maalla / pienessä maaseutukunnassa? Itse synnyin 1970-luvun alkupuolella, ja asuinn lapsuuteni pienessä maaseutupitäjässä. Ei siellä edes mitään erityisen varakkaita ollut, ei toisaalta erityisen köyhiäkään lapsiperheissä juurikaan. Eikä ollut kauheasti ohjattuun harrastamiseen edes mahdollisuuksia. 

Minunkaan lapsuudessani ei ratsastusta harrastanut kukaan luokkakavereista. Olen syntynyt 1964. Pianotunneilla kävi kuka tahansa, joka oli lahjakas, niitä veti musiikinopettajamme. Itse kävin kansalaisopiston kitaratunneilla ja me oltiin köyhiä. En muista mitä se maksoi, mutta siihen aikaan se oli kyllä halpaa käsittääkseni. Jääkiekkohallit olivat harvinaisuuksia, mutta luistelemassa tai jääkiekkoa pelaamassa ulkoradoilla kävi melkein kaikki, jotka eivät asuneet ihan synkimällä maaseudulla. Ohjattua toimintaa oli vain yleisurheilussa, kävin sitäkin kokeilemassa, mutta ei ollut lahjakkuutta, kilpailin kuitenkin vähän. Eikä edelleenkään oltu varakkaita. Välillä tuli joku innokas opettaja tai uusi paikkakuntalainen, joka alkoi vetää jotain ryhmää, mutta yleensä se hiipui porukan puutteeseen tai vetäjän kyllästymiseen.