Lue keskustelun säännöt.
Onko palstalla muita moniongelmaisia, joilla itsemurha lähes päivittäin mielessä?
07.08.2017 |
En jaksa enää.
Vanhemmat haukkuvat ja syyllistävät, ja minulla ei ole heidän mielestään edes oikeutta loukkaantua. Masennus on heidän mielestään laiskuutta. He ovat sanoneet suoraan häpeävänsä minua. Aina kun olen elämässäni mokannut jotain, on seurauksena ollut suoraa huutoa ja sättimistä, ja olen jälleen kerran saanut kuulla, kuinka huono ihminen olen.
Kelaa vastaan saa tapella ja aina joutuu jännittämään sydän kurkussa, millä perusteilla kuntoutustukihakemus tällä kertaa hylätään.
Mielenterveyspolilla pääsee keskustelemaan psykologin kanssa korkeintaan kerran kuukaudessa, lääkärin kanssa kerran 3 kuukaudessa, ja potilaita hoidetaan liukuhihnalta. Ketään ei ole aikaa kuunnella kunnolla, vaan kaikille tarjotaan samoja standardiratkaisuja vaikka elämäntilanne olisi mikä. Ainoa millä tuntuu olevan väliä on se, että potilas saadaan mahdollimman nopeasti vastaanotolta ulos ja seuraava sisään. Lisäksi hoitohenkilökunta vaihtuu jatkuvasti, joten mitään pysyvää, terapeuttista hoitosuhdetta ei pääse muodostumaan. Pisteenä i:n päälle poliklinikan lääkärit ovat leipääntyneen ja ylirasittuneen oloisia ja tuntuvat suhtautuvan potilaaseen välinpitämättömän tympeästi.
Terveyteni on romuna, mutta terveyskeskuksesta ei saa aikoja tai jos saakin, niin lääkäri ei tajua kuinka paljon erilaiset oireet elämääni vaikeuttavat, eikä ota minua vakavissaan. Pahimmassa tapauksessa pidetään luulosairaana, ja vastaanotolta saa lähteä itkien pois.
Opintoni ovat yhä kesken, mutta vuosia on kertynyt mittariin jo niin paljon, etten taida päästä mukaan työelämään enää koskaan. Koska olen työtön, minulla ei ole mahdollisuutta säästää rahaa omaan asuntoon, enkä siten voi koskaan päästä sellaiseen asuinympäristöön, jossa tuntisin oloni hyväksi - mahdollisimman halpa (ja huonokuntoinen) vuokraluukku ankeassa betonikolhoosissa on se, minkä on kelvattava.
Yhteiskunnan mielestä minulla ei ylipäätään ole oikeutta mihinkään omaisuuteen, kun kerran olen työtön. Todennäköisesti joudunkin elämään loppuelämäni kädestä suuhun sosiaaliavustuksilla ja muilla yhteiskunnan almuilla. Tai eihän sitä tiedä vaikka nekin loppuisivat jossain vaiheessa. Koko ajan enemmän kuulee sitä huutelua, että köyhiltä ja työttömiltä kaikki tuet pois. Jo nykyään pitkäaikaistyöttömät voidaan pakottaa tukien vastineeksi palkattomaan pakkotyöhön "kuntouttavan työtoiminnan" nimellä, vailla oikeutta työterveyshuoltoon, lomaan, eläkekertymään tai mihinkään muihinkaan normaaleihin työntekijän oikeuksiin.
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaista apua kokisit tarvitsevasi? Kysyn tätä täysin vilpittömästi, en kettuillakseni.
Olen itse työskennellyt pitkään sosiaalityöntekijänä moniongelmaisten ihmisten kanssa. Asiakkaat itse kokevat usein jäävänsä yksin ja ilman apua ongelmiensa kanssa. Työntekijänä taas joskus näyttää melkeinpä siltä, että erilaisia ammattiauttajia ja viranomaistahoja on asiakkaan ympärillä ihan liikaakin, mutta silti mikään ei liikahda eteenpäin tai johda muutokseen.
Muutos on kuitenkin ainoa tie parantaa asioita, jos nykyinen elämäntilanne on asiakkaan itsensäkin mielestä huono tai peräti sietämätön. Aloittaja listasi todella monia asioita elämässään, joihin on tyytymätön. Mihin haluaisit ensisijaisesti saada apua ja mitä olisit valmis itse tekemään muutoksen eteen? Kun ongelmia on monia, niistä kasaantuu äkkiä hallitsematon vyyhti, joka olisi oman näkemykseni mukaan pakko ensi alkuun pilkkoa jollain lailla osiin ja lähteä etenemään asia kerrallaan.
Oman kokemukseni mukaan auttajia voi olla ympärillä paljonkin mutta kukaan heistä ei ota vastuuta kokonaisuudesta. Kaikki toimivat omilla kapeilla sektoreillaan, yhteistyötä eri viranomaistahojen ja auttajien välillä ei ole. Tämä on tuhoisaa erityisesti silloin kun kohteena on nuori joka tarvitsisi kokonaisvaltaista apua.
Tuntuu että kaikki viranomaiset ja auttajat tekevät juuri sen minimin että voidaan todeta että jotain ollaan tehty. Aina ei ole kysymys resurssien puutteesta, pikemminkin ammattietiikan puutteesta ja vastuun välttelystä.
Tätä vastuun välttelyä muuten esiintyy varsinkin silloin, kun potilaalla on sekä fyysisen että psyykkisen terveyden ongelmia. Kun valitat fyysisiä oireita psykiatrian poliklinikalla, kehotetaan varaamaan aika terveyskeskuksesta. Sitten kun pääset terveyskeskuslääkärin pakeille, niin lääkäri saattaa ehkä määrätä jotain perusverikokeita, ja kun niissä ei näy mitään, niin katsellaan koneelta että jaahas, täällä näyttää olevan näitä psyykkisen puolen diagnooseja, jospa vaivoissasi on kuitenkin enemmän kyse niistä, ehkä ne siellä psykiatrian polilla osaavat auttaa sinua paremmin kuin me täällä terveyskeskuksessa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko keskustellut psykoterapiaan hakeutumisen mahdollisuudesta psykiatrian poliklinikalla psykologin ja/tai hoitavan lääkärisi kanssa? Ymmärrän hyvin, että terapiaan hakeutuminen saattaa tuntua todella vaikealta ja raskaalta prosessilta. Ja taustalla tosiaan kummittelee aina se mahdollinen kielteinen päätös Kelalta. Auttaisiko jakaa myös terapiaan hakeutuminen "osiin?" Oman työstä saadun kokemukseni mukaan kuntoutuspsykiterapiaan pääseminen ei ole ollenkaan mahdotonta.
Avainasemassa on lääkärin tekemä B-lausunto, jonka pitää olla "hyvä". Aloittajan tapauksessa lausunto pitäisi siis tulla psykiatrian polin lääkäriltä. Kelassa korostetaan nykyään paljon terapiaan hakeutumisen oikea-aikaisuutta ja terapian tarpeellisuutta arvioidaan työ- tai opiskeluelämään kuntoutumisen kannalta. Eli sekä terapian oikea-aikaisuuteen (käytännössä hakijan tulee olla sellaisessa psyykkisessa kunnossa, että jaksaa ja pystyy terapeuttiseen, pitkäjänteiseen työskentelyyn) ja terapian merkitykseen työ- ja opiskelukyvyn (opiskelujen loppuun saattaminen, mahdollinen ammatillinen kuntoutus jne) kannalta pitää ottaa B-lausunnossa riittävän selkeästi kantaa.
Psykiatrian poliklinikalla pitäisi olla mahdollisuus tavata sosiaalityöntekijää. Sosiaalityöntekijältä voisit saada apua Kelan kuntoutushakemuksen täyttämiseen (B-lausunto tulee hakemuksen liiteeksi). Hakemus ei ole mitenkään kauhean monimutkainen, mutta jos sen täyttäminen tuntuu epävarmalta, sosiaalityöntekijä osaa auttaa sen kanssa.
Monimutkaisin asia terapiaan hakeutumisessa onkin juuri psykoterapeutin etsiminen, kuten itsekin kirjoitit. Terapeutti olisi hyvä olla tiedossa siinä vaiheessa, kun lääkäri kirjoittaa B-lausunnon tai viimeistään, kun asiakkaan omaa hakemusta aletaan täyttää. Psykiatrian poliklinikan psykologin kanssa kannattaisi miettiä terapiasuuntausta, hänellä on varmasti tietoa asiasta. Kun suuntaus on tiedossa, netistä löytyy nykyään helposti terapeuttien yhteystietoja. Suuremmissa kaupungeissa on tietenkin enemmän valinnanvaraa. Monet terapeutit myös ilmoittavat jo netissä, onko heillä mahdollisuus ottaa uusia potilaita vastaan, kertovat hieman pohjakoulutuksestaan ja mahdollisista erikoisosaamisistaan ym. Helppo tapa lähestyä mahdollisia terapeutteja on laittaa sähköpostia vaikkapa kolmelle ja kysyä alustavasti tutustumiskäynnin mahdollisuutta. On hyvä tavata ainakin muutama terapeutti ennen päätöksen tekemistä, koska terapiasuhteessa nimenomaan vuorovaikutuksen toimivuus on kaikkein tärkein asia. Pitää valita sellainen ihminen, jonka kanssa on helppo puhua ja joka vaikuttaa luotettavalta, jonka kanssa "synkkaa". Omiin tuntemuksiin terapeuttia etsiessä kannattaa ja pitääkin luottaa! Terapeutin etsiminen voi tuntua työläältä mutta on sen arvoista, jos ja kun sopiva ihminen löytyy.
Kelan korvaaman psykoterapian omavastuuosuuksiin voi hakea perustoimeentulotukea Kelasta. Omavastuuosuudet katsotaan julkisen terveydenhuollon palveluiksi siinä vaiheessa, kun Kela on myöntänyt terapian. Tutustumiskäynnit pitää maksaa itse, ja pienituloisille se voi olla vaikeaa. Harkinnanvaraista toimeentulotukea voi kuitenkin hakea kunnan sosiaalitoimistosta. Psykiatrian poliklinikan sosiaalityöntekijä voi auttaa myös tässä asiassa ja kirjoittaa esim. lausunnon harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakemuksen tueksi.
On tosi hyvä, että olet määrittänyt terapia-asian ensisijaiseksi tällä hetkellä. Kannustaisin sinua lähtemään rohkeasti liikkeelle koska jostakin on kuitenkin aloitettava! Kun lähdet viemään asiaa eteenpäin, saat samalla voimia kun huomaat, että pystyt vaikuttamaan omaan tilanteeseesi. Tsemppiä! :)
T. Se sama sosiaalityöntekijä
Hei Ap.
Tiedän, että tämä voi tuntua vähäiseltä, mutta auttaisiko yhtään esim. ajatustenvaihto sähköpostitse? Itselläni tällä hetkellä ihan ok tilanne, eikä ainakaan itsemurha pyöri mielessä, mutta kaikenlaista kokemusta ja diagnoosia takana, josta voisit saada vertaistukea. Minulla on paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö, sekä kaksisuuntainen mielialahäiriö, näin niinkuin alkajaisiksi.
Vierailija kirjoitti:
Ekana surkuttelee elämäänsä ja ei tee elettäkään muuttaakseen mitään. Se on typeryyttä.
Ei kannata tehdä luulon pohjalta ennakko-olettamuksia!
Sinä oot säälittävä kun tuomitset ihmiset tuollaisin perustein.
Kävikö mielessä että moni on varmasti yrittänyt muuttaa elämäänsä? Tehdä kaikkensa ja kokeillu vielä varasuunnitelman varasuunnitelmaa, onnistumatta koskaan missään?!
Minä yritin, 10 vuotta.
Enää en jaksa, koko ajan mennään vaan ojasta allikkoon.. elämässä ei oo saavutuksia, opintolaina 10 000 on mitä oon saavuttanut. Sitäkään en kykene koskaan maksamaan pois.
Mielenterveys iha riekaleina, en oo kykenevä töihin, eikä mulla oo varaa kunnon terapiaan.
Kerro mulle, mitä sä tekisit mun tilanteessa?
Miten elämässä pääsee eteenpäin kun kaikki on kiinni rahasta jota ei oo, eikä sitä oo mistää mahdollista saada.
Koen tarvitsevani ainakin terapiaa. Psykologi jonka luona käyn psykiatrian poliklinikalla on aivan loistava, mutta valitettavasti suuren potilasmäärän takia hän ei pysty tapaamaan minua kuin max kerran kuukaudessa, kuten jo mainitsin.
Haluaisin löytää terapeutin, joka ymmärtäisi minua vähintään yhtä hyvin kuin hän. Tämä hoitavan tahon vaihtuminen kuitenkin aiheuttaa valtavaa turhautumista, kun elämäntilanteensa ja ongelmiensa kertaamisen joutuu taas aloittamaan aivan alusta. Se on raskasta. Lisäksi sopivan terapeutin etsiminen on työläs ja monimutkainen prosessi, missä pelkään törmääväni vastoinkäymisiin.
Erityisesti minua pelottaa, että vastaan tulee vain terapeutteja, jotka eivät lainkaan ymmärtäisi minua. Sitä en ehkä kestäisi. Minulla on myös huonoja kokemuksia mielenterveysalan ammattilaisista, ja ne ovat valtavan kivuliaita, jääden kuormittamaan mieltä ja nakertamaan uskoa elämään vielä pitkäksi aikaa jälkeenpäin. Sellaisia kokemuksia en haluaisi kohdata enää uudelleen. Ja valitettavasti ne kokemukset nousevat mieleen aina, kun tapaan uuden mielenterveysalan ammattilaisen. Tuntuu että uuden mt-ammattilaisen kohdatessaan saa aina olla varuillaan ja pelätä mitätöidyksi tulemista ja ikävää suhtautumista.
Elämässäni on ollut lukuisia vastoinkäymisiä viime vuosina, ja ehkä siksi olen tullut suorastaan yliherkäksi vastoinkäymisille. Pelkään sitä, etten löytäisi sopivaa terapeuttia, ja toisaalta sitä, ettei Kela myönnä tukea terapialle. Tuntuu etten vain kestä enää yhtään vastoinkäymistä, tai muuten kamelin selkä katkeaa. En halua kokea sitä tunnetta, minkä joutuu kokemaan esim. lukiessaan Kelan hylkäävää päätöstä jostain tuesta. Sen takia tuntuu vaikealta edes yrittää. Tuntuu ettei vain enää jaksa, ja toisaalta ei edes uskalla yrittää.
t. ap