Miten ihminen joka on kokenut suuria vastoinkäymisiä selviytyy?

Jokainen tällainen tuntemani ihminen on uskossa. He ymmärtävät ja luottavat Herran suunnitelmaan.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen tällainen tuntemani ihminen on uskossa. He ymmärtävät ja luottavat Herran suunnitelmaan.

Herran suunnitelma on raiskata lapsia, ja kiduttaa ihmisiä mielenterveysongelmilla?

Ootko varma että on nyt oikea herra kyseessä ketä palvot....

Lisääntyy sekä myötätunto ja empatia, että ärtymys turhasta valittaviin. Mikä nyt on kenellekin turhaa tietysti. Jos se on vino joulukuusi, en jaksa kuunnella, ystävällinen olen toki hänellekin. Rankka elämä laittaa minut kohtelemaan elämäni vähiä ihmisiä ja eläimiä kiltteydellä ja ystävällisyydellä, tiedän mitä tuska on ja toisaalta miten merkityksellistä ymmärtäminen.

Eläimet antavat eniten syytä elää, eivät vaadi tai arvota. Ja jokainenhan me kuollaan, ehkä tänään, ehkä huomenna, mitä väliä loppujen lopuksi.

Kiinnostava kysymys, onko lisää kokemuksia?

Tahdonvoima, sitkeys ja taistelutahto. Hankala joskus sanoa miksi toisilla niitä on ja toisilla ei lainkaan. Fysiologiset erot esim testosteronitasot voivat selittää osan, erilaiset psykologiset ylikompensaatiotekijät osan jne. Toiset ovat liian herkkiä ja toislla taas hermojärjestelmä on horjumatonta sorttia, osalla hyvät geenit ja toisilla aivan paskat loputtomia neurooseja tuottavat jne. Liikkuvia osatekijöitä on varmasti satoja puhtaan tuurin ohella.

Olen omasta mielestäni epäonninen. Äitini oli erittäin tunnekylmä muistaakseni jo ihan pienestä lähtien ja sairastuin fyysisesti jo nuorena. Perhe alkoi viimeistään tässä vaiheessa oireilla ja koulussa jouduin kiusatuksi. Kohtaan vielä aikuisenakin kiusaamista ja aggressioita tuntemattomilta. Ehkäpä jonakin päivänä kuolen perheväkivaltaan. Joillakin on niin huono tuuri. Itse menen tavallaan oman itseni ulkopuolelle vaikeissa tilanteissa..

En selvinnytkään. Myös minä dissosioin. PTSD:n jätin taakse laittomin keinoin. Ironisesti se, että taustani vuoksi pystyn tarvittaessa sulkemaan tunteet täysin ulos kokemusmaailmastani, ja se tekee minusta erinomaisen työssäni.

Minä olen kivun, kärsimyksen ja viimein kiusaamisen jäljiltä luovuttanut täysin. En ”selvinnyt” - mitä se nyt ikinä tarkoineekaan. Teen lähtöä. En pelkää.

Määrittele selviytyminen? Elämä kulkee eteenpäin ja roikut kyydissä, koska ei ole vaihtoehtoja (ellet sitten tapa itseäsi). Vaikka sitten terapian ja lääkkeiden avulla. Monille jää pahoja henkisiä haavoja, jotka vain eivät muille näy.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut kykenee tosiaan aika ihmeellisesti ylittämään vaikeuksia katkeroitumatta.

Hesarissa oli pari vuotta sitten hyvä juttu aiheesta. Tuollaisia ihmisiä kutsutaan resilienteiksi.

http://www.hs.fi/elama/art-2000002866997.html

"ANDREA Ecksteinin kaltaisille ihmisille on annettu psykologiassa oma termi. Heitä kutsutaan resilienteiksi. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että heillä on kyky palautua tavallista paremmin rankoistakin vastoinkäymisistä.

Termi kuulostaa monimutkaiselta, mutta tosielämässä ominaisuus on helppo tunnistaa. Kun ihmisiä kohtaa menetys, oli se sitten läheisen kuolema tai irtisanominen rakkaasta työpaikasta, he reagoivat eri tavalla. Joku jää kanveesiin pitkäksi aikaa, pahimmillaan koko elämäksi. Lannistava suru saattaa aiheuttaa masennusta tai surua paetaan alkoholiin.

Resilientit ihmiset taas surevat, mutta eivät lannistu täysin. Heitä on verrattu joustavaan oksaan: se taipuu paineen alla, mutta ei rasahda poikki vaan nousee takaisin pystyyn.

Mistä tällainen kyky sitten tulee?

TAITO PALAUTUA vastoinkäymisistä hyvin on osittain geenien mukana tullut syntymälahja.

Psykologi ja traumapsykoterapeutti Soili Poijulan mukaan lannistumattoman ihmisen aivojen palkitsemisjärjestelmä on herkistynyt reagoimaan myönteisiin ärsykkeisiin. Siksi heille on luontaista suosia myönteisiä ajatuksia silloinkin, kun rankkojen kokemusten keskellä mieli tulvii synkkyyttä.

”Masentuneilla aivot toimivat juuri toisin päin. Ne takertuvat kielteisiin ajatuksiin myönteisten sijaan. Lannistumattomien ihmisten mieleen taas syntyy helpommin positiivisia ajatuksia ja hyviä muistoja. He eivät uppoa syvälle suruun”, Poijula sanoo.

Myönteisten tunteiden tuoma toiveikkuus onkin lannistumattoman ihmisen tärkein ominaisuus. Toinen tärkeä on rohkeus.

Poijulan mukaan tutkimuksissa on havaittu, että resilientit ihmiset ovat synnynnäiseltä temperamentiltaan rohkeita. Heidän kehonsa ja mielensä ei reagoi voimakkaasti muutoksiin, mikä helpottaa sopeutumista silloin, kun elämään tulee yllättävää stressiä. Lannistumattoman ihmisen voi tunnistaa esimerkiksi siitä, ettei hän menetä helpolla yöuniaan vaikeassa elämäntilanteessa tai kovan työpaineen alla. On arveltu, että vaativissa johtotehtävissä menestyvät ihmiset ovat usein resilienttejä. He sietävät stressiä sekä yllättäviä muutoksia tavallista paremmin ja selviytyvät siksi haastavissa tilanteista.

GEENIT eivät silti selitä kaikkea. Todellisuudessa lannistumattomuus eli resilienssi ei nimittäin ole mikään maaginen kyky vaan synnynnäisten ominaisuuksien, opittujen taitojen ja ympäröivien olosuhteiden summa.

Vaikka ihminen olisi siis geneettisesti nopeasti toipuva, se ei yksin riitä. Poijulan mukaan myös lapsuuden kokemuksilla on merkittävä vaikutus siihen, kuinka ihminen kohtaa vaikeudet.

Tutkimuksissa on havaittu, että resilienteiksi todetuilla ihmisillä on ollut lapsuudessaan vähintään yksi aikuinen, joka on kannustanut ja johon he ovat pystyneet turvautumaan. Rankoissa oloissa kasvaneilla lapsilla tämä aikuinen saattoi olla vanhemman sijaan vaikka päiväkodin täti."

----------------------------------

Itsellänikin on ollut todella kaikenlaista hankaluutta muutaman vuoden aikana (puolison syöpä, töissä alennus ja palkan lasku, lapsen masennut ja ahdistushäiriö, toisen lapsen autismi, äidin dementia ja laitoshoito jne.), mutta perusluonteeni on sinnikäs ja positiivinen. Koen, että varmaan saan kiittää myös hyvää itsetuntoani ja sitä, että lapsuuteni oli hyvä - niistä on helpompi käydä taistoon vastoinkäymisiä vastaan kuin jos olisi häikkää perusturvallisuuden tunteessa ja itsetunnossa.

Olisin varmaan luonnostaan resilientti, mutta lapsuudessani ei ole ollut ketään turvallista, tasapainoista ja kannustavaa aikuista. Yksi oli sellainen, joka kyllä rakasti, mutta on muuten aika sairas ihminen. Joitakin oli, jotka yritti hetken olla tukena, mutta olivat liian hajalla omista jutuistaan. Ketään tasapainoista, hyvää ihmistä ei ole ollut.

Ja tämä näkyy elämässäni. Olen koko ajan välimaastossa: periaatteessa selviän ihan ok ja saan elämässäni asioita aikaiseksi, mutta toisaalta olen jatkuvasti ahdistunut ja enemmän tai vähemmän masentunut. En nauti elämästä, vaikka siihen päämäärätietoisesti pyrinkin. Yritän uskoa elämään ja onneen ja välistä olenkin aidosti todella onnellinen, mutta jatkuvasti sattuu jotain, joka vie maton jalkojen alta. Joka vuosi jokin iso vastoinkäyminen ja yleensä niistä pitää vain selviytyä yksin. Tänä vuonna avioero.

Elän koska en osaa muutakaan, mutta kärsin myös paljon. Monet ihmiset samoilla taustoilla ovat eläkkeellä mt-ongelmien takia ja kykenemättömiä ihmissuhteisiin, töihin, opiskeluun. Mulla tilanne ei ole niin paha. Ennen kaikkea olen väsynyt ihmisiin. Monikaan ei osaa olla hyvä, rakastava, tasapainoinen ja mukava toiselle. Monet ovat todella itsekäitä, ilkeitä, puukottavat selkään, vaativat enemmän mitä itse antavat...

Minulla on sellainen kokemus, että niin kauan kuin on toivoa, olen selvinnyt. Olen ihan hyvin pärjännyt pahoinpitelyn tai pettämisen jälkeen, koska nämä kokemukset loppuivat ja pystyn mielessäni käsittämään, että esimerkiksi väkivallan uusiutuminen on jossain tilanteessa mahdollista, mutta tuo nimenomainen tapahtuma on taakse jäänyttä ja olen siitä turvassa.

Myöskään omasta hengenvaarallisesta sairaudesta tai läheisen vaikeasta sairaudesta ja kuolemasta ei jäänyt mitään traumoja. Nämä asiat ovat ihan käsiteltyjä mielessäni.

Se, mistä en ole enää selvinnyt on krooninen, parantumaton sairaus, mille ei ole näkyvissä mitään loppua. Elämä on kurjaa sen vuoksi enkä pysty paljon siihen vaikuttamaan. Pystyn realistisesti tietämään, että hyvään elämään, hyvään oloon ja asioihin joita haluan saavuttaa ei vaan ole paluuta enää.

Joku oljenkorsi aina löytyy, minkä avulla huijaa itsensä jaksamaan vähän aikaa. Mutta kun toivo on mennyt, niin jotain sisimmässä on murskautunut.

En pidä siitä, että ihmiset jaotellaan resilientteihin ja ei-resilientteihin, sillä paljosta voi selvitä, mutta useimmilla tullee vastaan se piste, että varsinainen hyvin selviytyminen ei enää onnistu.

Mulla ei ole ollu ylitsepääsemättömiä vaikeuksia (vain vanhempien kuolemat, 4 keskenmenoa, avioero, työttömyys, omaisuuden menetys, loukkaantumisia ja krooninen sairaus) mutta olen luonteeltani sellainen etten anna periksi.

Pohjalta pääsee vain ylöspäin ja unelmat antaa voimaa. Aina on jäljellä tulevaisuus. Onneksi on ihana perhe

Sotaveteraanit ja lotat.

Lukekaa tai kuunnelkaa heidän tarinoitaan niin ymmärrätte mitä olemme voittaneet.

Onko kukaan yrittänyt opetella selviytymiskeinoja?

Ei mullakaan ole enää mitään syytä elää, mutta ei varsinaista syytä kuollakaan. Joten vaikka uteliaisuudesta ja vittumaisuudesta roikun täällä muiden ihmisten ja systeemin kiusana kunnes final exit armahtaa. Vitutukseen ja ahdistukseen ei kuole. Joskus helpottaa ajatella "Miksi?" -tyylin sijaan että mitä elämä yrittää tällä paskalla minulle opettaa. 

Väittäisin ihmisten selviytyvän lukemalla ja järkeistämällä kokemuksensa.

Lisäksi heillä varmasti on kykyä laskea vaihtoehtoja ja tehdä suunnitelmia.

Ensin hoidetaan tietyt asiat ja seuraavat tehdään tietyssä järjestyksessä.