Lue keskustelun säännöt.
Miten ihminen joka on kokenut suuria vastoinkäymisiä selviytyy?
07.08.2017 |
Otetaan esimerkiksi äärimmäisen rankka lapsuus mikä voi olla kaikkien mittapuiden mukaan musertava, aikuiseksi selviydyttyä vaikeudet jatkuvat, voi menettää rakkaan puolison tai lapsen, olla työttömyyttä ja rahavaikeuksia siis nämä kaikki tai edes osa noista Silti selviytyy ja menee eteenpäin. Usein nämä ihmiset ovat myös ei-katkeroituneita ja osaavat iloita pienistä asioista. Mikä on se yhteinen tekijä ja ennen kaikkea miten jaksavat kuunnella muiden mitättömiä ongelmia? Kertokaa te jotka tunnistitte itsenne tai jonkun läheisen tuosta.
Kommentit (56)
Minä onnistuin kehittämään itselleni dissosiaatiohäiriön ja sen lisäksi: Se, mikä ei tapa minua, vahvistaa minua!
Luultavasti en selviytynyt kovin hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni lienee vain tavanomaisia murheita. Molemmat lapset kuolivat, vaimo joutui pakkohoitoon ja sain potkut töistä. Pohjalta on vain yksi tie. Ylöspäin. Tärkeintä on säilyttää rehellisyys ja itsekunnioitus. Elämme vain kerran.
PS. Yleensä kovimpia valittajia työpaikoilla ym. ovat ne joilla menee todellisuudessa hyvin. He ovat valittamalla tottuneet saamaan haluamansa. Vaikeuksissa olevat eivät yleensä kehtaa puhua ongelmistaan ja ovat hiljaa.
Jotkut kykenee tosiaan aika ihmeellisesti ylittämään vaikeuksia katkeroitumatta.
Hesarissa oli pari vuotta sitten hyvä juttu aiheesta. Tuollaisia ihmisiä kutsutaan resilienteiksi.
http://www.hs.fi/elama/art-2000002866997.html
"ANDREA Ecksteinin kaltaisille ihmisille on annettu psykologiassa oma termi. Heitä kutsutaan resilienteiksi. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että heillä on kyky palautua tavallista paremmin rankoistakin vastoinkäymisistä.
Termi kuulostaa monimutkaiselta, mutta tosielämässä ominaisuus on helppo tunnistaa. Kun ihmisiä kohtaa menetys, oli se sitten läheisen kuolema tai irtisanominen rakkaasta työpaikasta, he reagoivat eri tavalla. Joku jää kanveesiin pitkäksi aikaa, pahimmillaan koko elämäksi. Lannistava suru saattaa aiheuttaa masennusta tai surua paetaan alkoholiin.
Resilientit ihmiset taas surevat, mutta eivät lannistu täysin. Heitä on verrattu joustavaan oksaan: se taipuu paineen alla, mutta ei rasahda poikki vaan nousee takaisin pystyyn.
Mistä tällainen kyky sitten tulee?
TAITO PALAUTUA vastoinkäymisistä hyvin on osittain geenien mukana tullut syntymälahja.
Psykologi ja traumapsykoterapeutti Soili Poijulan mukaan lannistumattoman ihmisen aivojen palkitsemisjärjestelmä on herkistynyt reagoimaan myönteisiin ärsykkeisiin. Siksi heille on luontaista suosia myönteisiä ajatuksia silloinkin, kun rankkojen kokemusten keskellä mieli tulvii synkkyyttä.
”Masentuneilla aivot toimivat juuri toisin päin. Ne takertuvat kielteisiin ajatuksiin myönteisten sijaan. Lannistumattomien ihmisten mieleen taas syntyy helpommin positiivisia ajatuksia ja hyviä muistoja. He eivät uppoa syvälle suruun”, Poijula sanoo.
Myönteisten tunteiden tuoma toiveikkuus onkin lannistumattoman ihmisen tärkein ominaisuus. Toinen tärkeä on rohkeus.
Poijulan mukaan tutkimuksissa on havaittu, että resilientit ihmiset ovat synnynnäiseltä temperamentiltaan rohkeita. Heidän kehonsa ja mielensä ei reagoi voimakkaasti muutoksiin, mikä helpottaa sopeutumista silloin, kun elämään tulee yllättävää stressiä. Lannistumattoman ihmisen voi tunnistaa esimerkiksi siitä, ettei hän menetä helpolla yöuniaan vaikeassa elämäntilanteessa tai kovan työpaineen alla. On arveltu, että vaativissa johtotehtävissä menestyvät ihmiset ovat usein resilienttejä. He sietävät stressiä sekä yllättäviä muutoksia tavallista paremmin ja selviytyvät siksi haastavissa tilanteista.
GEENIT eivät silti selitä kaikkea. Todellisuudessa lannistumattomuus eli resilienssi ei nimittäin ole mikään maaginen kyky vaan synnynnäisten ominaisuuksien, opittujen taitojen ja ympäröivien olosuhteiden summa.
Vaikka ihminen olisi siis geneettisesti nopeasti toipuva, se ei yksin riitä. Poijulan mukaan myös lapsuuden kokemuksilla on merkittävä vaikutus siihen, kuinka ihminen kohtaa vaikeudet.
Tutkimuksissa on havaittu, että resilienteiksi todetuilla ihmisillä on ollut lapsuudessaan vähintään yksi aikuinen, joka on kannustanut ja johon he ovat pystyneet turvautumaan. Rankoissa oloissa kasvaneilla lapsilla tämä aikuinen saattoi olla vanhemman sijaan vaikka päiväkodin täti."
----------------------------------
Itsellänikin on ollut todella kaikenlaista hankaluutta muutaman vuoden aikana (puolison syöpä, töissä alennus ja palkan lasku, lapsen masennut ja ahdistushäiriö, toisen lapsen autismi, äidin dementia ja laitoshoito jne.), mutta perusluonteeni on sinnikäs ja positiivinen. Koen, että varmaan saan kiittää myös hyvää itsetuntoani ja sitä, että lapsuuteni oli hyvä - niistä on helpompi käydä taistoon vastoinkäymisiä vastaan kuin jos olisi häikkää perusturvallisuuden tunteessa ja itsetunnossa.
Mä olen kokenut vaikka mitä. Lapsena kehittelin itselle mielikuvituskaverin jonka elämää elin mielessäni. Jotenkin tuo vielä seuraa mukana ja siitä saa lohtua kun kuvittelee millaista elämä voisi olla.
No todellisuudesta on vain pakko selvitä. Jatkuvasti tulee uusia kolauksia mutta lakkasin pitämästä kulisseja yllä ja on kyllä helpompaa. En kyllä kaikille viitsi avautua kun ei kukaan ymmärrä miten olen selvinnyt.
Mikään ei kyllä enää paljon hetkauta. Kun taas uusi haaste on edessä vaan tuntuu että ei auta muu kuin kohauttaa olkapäitä ja sanoa' entä sitten, mitä väliä'.
Toisaalta voi kumpa olisin saanut ihan erilaisen elämän kuin tämä......
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keskitysleiristä selvinnyt psykiatri Viktor Frankl on sanonut, että se selviytyy, joka löytää tapahtumille selityksen (en olisi tällainen/tätä ei olisi tapahtunut, jos sitä ei olisi tapahtunut).
Mun maailmankuva on juuri päinvastainen. Minusta ei ole mitään selityksiä eikä tarkoituksia, vaan maailma nyt on vaan kaoottiinen ja julma paikka jossa tulee usein turpaan ilman mitään selitystä tai omaa syytä. Mutta itseeni on "asennettu" vaistomainen selviytymisen halu, joka silti pistää hetki kerrallaan taistelemaan, vaikka järki sanookin että tämä on hulluutta, en halua osallistua tähän.
Mun ykkösselviytymiskeino on: älä ajattele. Älä muistele. Älä haaveile. Tässä hetkessä vain tämän hetken asiat, kivut ja ilot.
- 17
Vierailija kirjoitti:
Eniten inhottaa ihmiset, jotka ovat omasta mielestään oikeutettuja tuhoamaan muitten elämää sillä varjolla, kun itselläkin on ollut vaikeaa.
Koettuani rankkaa hyväksikäyttöä ja väkivaltaa lapsena ja nuorena aikuisena, yritin selvitä pohtimalla, miksi tekijät toimi niinkuin toimi. En kuitenkaan osaa ajatella kuten pahantekijät koska minulla on omatunto. Kuitenkin sillä tekeekö pahaa tarkoituksella vai muuten ei ole merkitystä, sillä alitajunta on tiedostetun suuntainen.
Mikään ei oikeuta vahingoittamaan muita. Vika onkin siinä että heille pitäisi jonkun toisen laittaa rajat. Hyväksikäyttäjiä hyväksyvä ilmapiiri tukee pahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ne ihmiset välttämättä ole selvinneet. On vaan pakko jaksaa. Mulle sanoi muutama viikkoa sitten yksi ystävä hiprakassa, ettei hän ymmärrä miten olen selvinnyt järjissäni tähän astisesta elämästäni ja kaverini ovat tätä joskus porukalla oikein pohtineet. Se herätti minut itse miettimään, että miksi en ole romahtanut, kun muidenkin mielestä se olisi ollut lähinnä loogista. Syy on hyvin yksinkertainen: se on joko tai. Se on se sisu tai jokin muu asia omassa pää nupissani, joka ei ole vaan anna periksi. Kun jotain kauheaa tapahtuu, menen automaatiolle. Toimin kuin kone.
En ole antanut itseni romahtaa mutta voin sanoa, että elämäni ei tarjoa juurikaan iloa. Elämäni on rimpuilua ja perheellisenä oikeastaan ainut asia, mikä saa mut painamaan eteenpäin on se, että en halua lapsilleni samaa kohtaloa. Tiedän miltä turvaton ja väkivaltainen lapsuus tuntuu, tiedän mitä on menettää lapsena vanhempansa tai myöhemmin sisaruksensa tai miten raskasta on hoitaa sairasta läheistä ja menettää hänet. Tunnen myös läpi kotaisin mitä tuhoa alkoholi aiheuttaa tai sen fiiliksen, kun yrittää elää normaalia elämää ja joutuu aivan absurdeihin tilanteisiin, joista ei voi puhua, koska joutuu suojelemaan läheisiään. Tiedän myös miten maailmalta putoaa pohja, kun poliisi on oven takana ja ennen kuin yhtäkään sanaa on vaihdettu, tiedän jo heidän asiansa.
Olen hengissä, that's it. Siihen voisin tiivistää oman selviytymisen.
Vierailija kirjoitti:
Mikä on se yhteinen tekijä ja ennen kaikkea miten jaksavat kuunnella muiden mitättömiä ongelmia?
Mielestäni yhdistävä tekijä on samankaltaisuus luonteenpiirteissä. Selviytymiskykyä on aika vaikea oppia, jos ei sitä jo synnynnäisesti ole olemassa.
Ihminen ei tarvitse kovuutta vaan paremminkin sitkeyttä ja tietynlaista herkkyyttä kohdata vaikeatkin asiat. Kova ihminen kasvattaa ympärilleen muurin, jonka sisälle hän jää yksin, mutta herkempi pystyy vastaanottamaan apua, kun tarve vaatii.
Ihminen, joka on itse kohdannut vaikeita asioita omassa elämässään kykenee kyllä kuuntelemaan toistenkin murheita, siihenhän vertaistukikin perustuu. Sen sijaan perusnegatiivisten ihmisten alituinen valitus joka ikisestä asiasta ei saa osaltani ymmärrystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa-a, olen 43-vuotias nainen, toisaalta koko elämä ollut sekasotkua ja ongelmia, nytkin mt-ongelmaa, lapsilla isoja vaikeuksia, kuolemansairas läheinen, köyhyys..
On päiviä jolloin haluaa luovuttaa, mutta olen huomannut että itselle ns.pelastus on pitää huolta toisista: koirastani, muksuista, läheisistä, luonnon eläimistä. Yritän olla kaikille ystävällinen kun ei tiedä mitä kukakin käy läpi, oli se vaikka kaupan kassa tai naapuri.
Muuten en kykene töihin ( olen sh), eikä ole ystäviä, en jaksa. Itsestäni en välitä yhtään muutoin kun toisten kautta, en tukahduta heitä kuitenkaan.
Että selvinnyt ja selvinnyt.. kai sitä on hauras ja säröillä lopullisesti, pakko taipua kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eniten inhottaa ihmiset, jotka ovat omasta mielestään oikeutettuja tuhoamaan muitten elämää sillä varjolla, kun itselläkin on ollut vaikeaa.
Koettuani rankkaa hyväksikäyttöä ja väkivaltaa lapsena ja nuorena aikuisena, yritin selvitä pohtimalla, miksi tekijät toimi niinkuin toimi. En kuitenkaan osaa ajatella kuten pahantekijät koska minulla on omatunto. Kuitenkin sillä tekeekö pahaa tarkoituksella vai muuten ei ole merkitystä, sillä alitajunta on tiedostetun suuntainen.
Mikään ei oikeuta vahingoittamaan muita. Vika onkin siinä että heille pitäisi jonkun toisen laittaa rajat. Hyväksikäyttäjiä hyväksyvä ilmapiiri tukee pahaa.
Minä taas ymmärrän kaikenlaisia rikollisia ja psykopaatteja nykyään paremmin kuin normaaleja ihmisiä. En tiedä onko minulla omaatuntoa mutta jos ei olisi mitään lakeja tai vankilaanjoutumisvaaraa niin en tiedä tekisinkö jotain rikollista itsekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
27: mUlla melkein sama selviytymiskeino, ei kuitenkaan ihan.
Älä ajattele, älä muistele. Haaveile.
Mulla on ollut traumaattinen lapsuus ja hankala aikuisikä. On ikään kuin jo tutumpaa ja "turvallisempaa" elää kaaoksessa ja ahdistuksesta. Kun on ollut tasapainoisempaa kuin vuosiin niin silloin on itse asiassa käynyt eniten kuolemantoiveita. Kun on ahdistunut ja vaikeita elämäntilanteita sitä ikään kuin sisuuntuu ja elää läpi vaan sitä vaihetta. Uskon että toisilla on jo syntymässä erilaiset geenit ja temperamentti. Se ei ole omaa hyvyyttä tai huonoutta selvitä jos lähtökohdat ovat erilaiset toiseen paremmin tai huonommin jaksavaan. Toisilla on enemmän suojaavia tekijöitä. Välittäviä ihmisiä, ammattiapua tms. Oma pelastukseni on ollut terapia, lääkitys ja ystävät. Vaikka sinnikäs olenkin niin en minä romahduksistani olisi selvinnyt vaan olemalla sisukas. Se on höpö höpöä. Mutta en ole myöskään selvinnyt kokonaan. Voimavarat ovat rajalliset ja toisinaan ahdistaa. Lääkityksen olen kuitenkin yli 8 vuoden jälkeen jättänyt. Kun on tarpeeksi paha olla niin kyllä ne pienet asiat ja hyvät päivät vaan tuo sen olon että niistä osaa nauttia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se herätti minut itse miettimään, että miksi en ole romahtanut, kun muidenkin mielestä se olisi ollut lähinnä loogista. Syy on hyvin yksinkertainen: se on joko tai. Se on se sisu tai jokin muu asia omassa pää nupissani, joka ei ole vaan anna periksi. Kun jotain kauheaa tapahtuu, menen automaatiolle. Toimin kuin kone.
Sama mulla. En jaksa enää edes kitistä "en jaksa, en kestä", koska se ei tarkoita mitään. Jos oikeasti en jaksaisi ja kestäisi, tappaisin itseni. Mutta ei minusta ole siihen, koska se joku eloonjäämisvietti on niin vahva ettei se anna. Se ajaa minua taistelemaan selviytymisestä järjen ääntäkin vastaan. Monta kertaa mieleni valittaa ettei tässä elämässä ole mitään järkeä, pelkkää kipua ja ahdistusta ja merkityksetöntä kamppailua, että haluaisin pois. Mutta sitten kun tulee joku ongelma, hurahtaa se selviytymiskone päälle ja katselen vaan sivusta miten selviydyn, halusinpa tai en.
90-luvun laman aikaan isäni joutui koviin velkoihin ja näki ainoaksi vaihtoehdokseen tappaa äitini, isoveljeni, koirani ja itsensä. Minun ampumisessa hän epäonnistui, olin tuolloin 14v. Menetin yhdessä hetkessä aivan kaiken. En osannut käsitellä asiaa vuosiin, olin tosi sulkeutunut ja siihen aikaan ei panostettu terapiaan, ajateltiin vain että kyllä se pärjää.
En ikinä ole katkeroitunut, olin kyllä pitkään vihainen ja toivoin että olisin silloin kuollut muun perheen mukana. Tai miksi isä ei tappanut vain itseään. Erityisesti otti koville juhlapyhien aikaan kun jouduin viettämään ne ilman perhettäni. Nykyään yritän ymmärtää isäni teon, olen vihdoinkin loytänyt jonkinlaisen rauhan sisälläni. Tapasin myöhemmällä iällä toisen samanlaisen kohtalon omaavan ja meistä on tullut todella läheiset. Muut eivät vaan ymmärrä.
Pahimpia hetkiä ovat kun minulle tuntemattomat ihmiset, uudet työkaverit jne, kysyvät perhetaustoistani. Yleensä valehtelen. Olen edelleenkin aika erakko, en ole mennyt naimisiin muutamista seurusteluyrityksistä huolimatta. Kai minulla on jonkinlainen krooninen masennus, mutta en ole koskaan siihen pillereitä syönyt. Joskus itsekin ihan pelästyn kun mietin kuinka vahva ja rohkea minä olen!
Hankkiutumalla eroon kaikista murheista, vaikea todellisuus (ongelmia liikkua, olla oksentamatta pahoinvointia, heikkoutta, tuntikausia päivittäin tuijottamassa seinää liikkumatta ja tekemättä yhtään mitään jne) riitti ongelmiksi. En jaksa pitää huolta tai välittää muiden ongelmista.
Sitä vaan ollaan sen olemassa olean todellisuuden kanssa.
Itsestä tuntuu nyt siltä että en selviä. Rankka lapsuus, anteeksi siitä en pysty enempää sanomaan. teini-iän menin raivolla läpi. Nuorena aikuisena lääkitsin itseäni runsaalla huumeiden ja alkoholin käytöllä. Pääsin siitä jotenkin irti kun tapasin hyvän ihmisen. Paha olo pysyi ja romahduksen ja sairaala reissujen jälkeen sain diagnoosin, vakava masennus. Selvisin, huonosti mutta selvisin. Nyt on tapahtunut vuoden sisään paljon pahaa ja mieli rakoilee, kaikki kaatuu päälle. Tämän päivän olen maannut sängyssä ja käyttänyt kaikki voimani etten lähde hakemaan viinaa tai huumeita, ajatus on vaan että sitten tuntuu paremmalta vaikka joku osa aivoista sanoo että se ei mene niin. Itsemurha ajatukset pyörii taas päässä myös. Itken vaan kotona ja mietin pitäisikö sittenkin lähteä sairaalaan. Tuntuu että jos sairaalaan taas päädyn olen mokannut taas. Onko tämä selviytymistä? Mitähän tässä tekisi? Haluaisin olla niin kuin se yksi kirjoittaja joka menee läpi vaikka kiven ja nousee ylös vaikka kuinka pistettäisi maahan. Miten sellaisen voiman saa?
Vierailija kirjoitti:
90-luvun laman aikaan isäni joutui koviin velkoihin ja näki ainoaksi vaihtoehdokseen tappaa äitini, isoveljeni, koirani ja itsensä. Minun ampumisessa hän epäonnistui, olin tuolloin 14v. Menetin yhdessä hetkessä aivan kaiken. En osannut käsitellä asiaa vuosiin, olin tosi sulkeutunut ja siihen aikaan ei panostettu terapiaan, ajateltiin vain että kyllä se pärjää.
En ikinä ole katkeroitunut, olin kyllä pitkään vihainen ja toivoin että olisin silloin kuollut muun perheen mukana. Tai miksi isä ei tappanut vain itseään. Erityisesti otti koville juhlapyhien aikaan kun jouduin viettämään ne ilman perhettäni. Nykyään yritän ymmärtää isäni teon, olen vihdoinkin loytänyt jonkinlaisen rauhan sisälläni. Tapasin myöhemmällä iällä toisen samanlaisen kohtalon omaavan ja meistä on tullut todella läheiset. Muut eivät vaan ymmärrä.
Pahimpia hetkiä ovat kun minulle tuntemattomat ihmiset, uudet työkaverit jne, kysyvät perhetaustoistani. Yleensä valehtelen. Olen edelleenkin aika erakko, en ole mennyt naimisiin muutamista seurusteluyrityksistä huolimatta. Kai minulla on jonkinlainen krooninen masennus, mutta en ole koskaan siihen pillereitä syönyt. Joskus itsekin ihan pelästyn kun mietin kuinka vahva ja rohkea minä olen!
Voimia sinulle! Olet kokenut todella pahoja asioita.
Vierailija kirjoitti:
90-luvun laman aikaan isäni joutui koviin velkoihin ja näki ainoaksi vaihtoehdokseen tappaa äitini, isoveljeni, koirani ja itsensä. Minun ampumisessa hän epäonnistui, olin tuolloin 14v. Menetin yhdessä hetkessä aivan kaiken. En osannut käsitellä asiaa vuosiin, olin tosi sulkeutunut ja siihen aikaan ei panostettu terapiaan, ajateltiin vain että kyllä se pärjää.
En ikinä ole katkeroitunut, olin kyllä pitkään vihainen ja toivoin että olisin silloin kuollut muun perheen mukana. Tai miksi isä ei tappanut vain itseään. Erityisesti otti koville juhlapyhien aikaan kun jouduin viettämään ne ilman perhettäni. Nykyään yritän ymmärtää isäni teon, olen vihdoinkin loytänyt jonkinlaisen rauhan sisälläni. Tapasin myöhemmällä iällä toisen samanlaisen kohtalon omaavan ja meistä on tullut todella läheiset. Muut eivät vaan ymmärrä.
Pahimpia hetkiä ovat kun minulle tuntemattomat ihmiset, uudet työkaverit jne, kysyvät perhetaustoistani. Yleensä valehtelen. Olen edelleenkin aika erakko, en ole mennyt naimisiin muutamista seurusteluyrityksistä huolimatta. Kai minulla on jonkinlainen krooninen masennus, mutta en ole koskaan siihen pillereitä syönyt. Joskus itsekin ihan pelästyn kun mietin kuinka vahva ja rohkea minä olen!
Mulla on joskus helpompi olla vieraiden ihmisten kanssa, koska nämä eivät tiedä mun taustoja ja voin ikään kuin kuvitella olevani "normaali" heidän seurassaan. Toisaalta sitten jossain vaiheessa pitäisi kertoa jotain itsestään tai valehdella. Mulla on myös ihmeellinen tapa vältellä kriisin jälkeen sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä mutta en välttämättä niin läheisesti. Se, että en joudu kertomaan heille, että jotain on tapahtunut, auttaa mua jotenkin selviämään. Ikään kuin sitä ikävää asiaa ei olisi sattunut, kun kaikki ei sitä tiedä. Mä jopa välttelin muutamaa kaveriani, kun veljeni kuoli, koska se jotenkin tuntui siltä, että jos sitä ei sano ääneen, niin se ei ole totta. Tai sitten mä jätän jopa ikävät asiat kertomatta ja leikin, että kaikki on kuten ennenkin ainakin siihen asti, että olen saanut oman nuppini takas järjestykseen. Vaikka toimin kuin kone, niin tarvitsen sulattelu aikaa. Terveisin, 29.
Tsemppiä sulle!
Keskitysleiristä selvinnyt psykiatri Viktor Frankl on sanonut, että se selviytyy, joka löytää tapahtumille selityksen (en olisi tällainen/tätä ei olisi tapahtunut, jos sitä ei olisi tapahtunut).