Miten ihminen joka on kokenut suuria vastoinkäymisiä selviytyy?

Mulla on nuo kaikki vastoinkäymiset- olen todellakin katkera enkä iloitse pienistä asioista. Pääosin aamulla ajattelen että taas yksi päivä helvettiä edessä ja välillä että kuolema ratkaisisi kaikki ongelmani. Kuitenkaan en oikeasti iloitsisi jos jäisin rekan alle ja heittäisin veivini.. en tiedä mikä on selviytymistä, ehkä että kokee elämän mielekkäänä? Näin ei ole itsellä.

Ei siis kaikkea noista, en ole menettänyt lasta tai puolisoa kun ei ole ollut kumpaakaan. Muiden ongelmien kuuntelu vituttaa, ja usein olen iloinen kun jollain ärsyttävällä tuttavalla tai julkkiksella menee huonosti.

En itsekään tiedä. Olen kokenut mm. väkivaltaisen lapsuuden, ystävän kuoleman, seksuaalista väkivaltaa ja vakavan sairastumisen. Sillä tiellä olen edelleen 28-vuotiaana. Eläkkeelle jouduin, kyse ei ole mt-ongelmista vaan vakavasta fyysisestä sairaudesta, joka voi johtaa kuolemaan. Menetin sairastuessani myös kaikki ystävät, kun he eivät ymmärtäneet miksi en jaksa kuten terve ihminen. En minä ainakaan ole mitenkään urhoollisesti tästä selvinnyt. On päiviä jolloin itken silmät päästäni enkä näe mitään toivoa tulevaisuudessa ja haluan vain kuolla. En oikeasti halua kuolla, mutta välillä tulee seinä vastaan kaiken kivun ja kärsimyksen kanssa. Sairaus rajoittaa tavallista arkielämää hyvin radikaalisti rajujen oireiden vuoksi. Kärsin vain elämää eteenpäin päivä kerrallaan. Mutta ei tämä surkea elämäni ole minulla ainakaan vaikuttanut siihen, ettenkö jaksaisi muiden murheita kuunnella. Ehkä joskus ärsyttää, jos joku valittaa vaikka tavallisesta flunssasta, jos itsellä on oikein kivulias ja huono vointi sillä hetkellä. Muuten ymmärrän kyllä muiden huolia.

Tuollaiset ihmiset ovat onnistuneet kääntämään vastoinkäymiset voimaksi. Heillä on todennäköisesti ollut myös läheisiä ja ammattiapua, jotka ovat auttaneet asioiden käsittelyssä. Kun elämä oikein potkii päähän, juurikin ne pienet asiat ovat ne, jotka auttavat eteenpäin. Jo sen voi ottaa positiivisena, että pääsee sängystä ylös, vaikka ei sinä päivänä muuhun pystyisikään. Siitä sitten pikkuhiljaa pienin askelin eteenpäin. Näin minä tein, kun murheet meinasivat musertaa. 

Minä tunnistin vaan tuosta alkuosasta. Lapsuudesta selvityminen on tuttanut kaikenlaisia ongelmia aikuisena sosiaalisissa suhteissa. En esimerkiksi oikein pysty luottamaan kehenkään, vaan että kaikki ajattelee pahaa minua kohtaan. Jotkut kätkee omat tunteensa hyvin muiden näkyvistä ja se on selviytymiskeino. On helpompaa keskittyä toisten ongelmiin.

Olin vähän aikaa suhteessa miehen kanssa, joka sanoi äitinsä olleen narkkari . Mies oli lastenkodissa, kunnes sukulaispari adoptoi hänet. Täysin varma en ole tarinan todellisuudesta, mies jäi vähitellen kiinni aika monesta valheesta.

Kertoi olleensa hyvä lapsuus adoption jälkeen ja hyvät harrastukset, kiitetävä koulumenestys.

Todellisuus: alkoholisti, huonot välit joka suuntaan mukaanlukien lapsensa, työtön, ulosotossa, elää huijauksilla.

Eli puheen tasolla mielestään pärjännyt, elämä kuitenkin aivan muuta.

Ajattelen, että täällä eletään vain kerran enkä viitsi takertua kaikkiin ärsyttävin pikkujuttuihin. Tälläkin hetkellä on aivosyövän diagnoosi ja teen itselleni harrastuksena mahdollisimman omannäköistäni tuhkauurnaa koska minulle ei ole annettu mitään positiivisia ennusteita.

Vastoinkäymisiä olen kokenut syntymästäni lähtien, muun muassa pallottelua monenlaisten "kotien" välillä alaikäisenä, väkivaltaa ja pedofiliaa jne. Olin todella onnellinen kun pääsin täysi-ikäisenä muuttamaan pois viimeisimmästä "kodistani", jossa minua haukuttiin päivittäin huoraksi koska naapurin ukko paljasteli itseään minulle ja menin tyhmyyksissäni kertomaan siitä aikuiselle. Ällöttävintä oli kun ukko teki tikusta asiaa päästäkseen meille. Minä olin käytännössä pakotettu vankeuteen koska ukko näki aina kun poistuin kotiovestani ja hyppäsi autoonsa päästäkseen heiluttelemaan munaansa jossain sopivassa tienmutkassa.

No eiväthän ne välttämättä kovin hyvin ole jaksaneetkaan. Kulisseja omasta jaksamisesta on yllättävän helppoa pitää yllä.

Vierailija kirjoitti:

En itsekään tiedä. Olen kokenut mm. väkivaltaisen lapsuuden, ystävän kuoleman, seksuaalista väkivaltaa ja vakavan sairastumisen. Sillä tiellä olen edelleen 28-vuotiaana. Eläkkeelle jouduin, kyse ei ole mt-ongelmista vaan vakavasta fyysisestä sairaudesta, joka voi johtaa kuolemaan. Menetin sairastuessani myös kaikki ystävät, kun he eivät ymmärtäneet miksi en jaksa kuten terve ihminen. En minä ainakaan ole mitenkään urhoollisesti tästä selvinnyt. On päiviä jolloin itken silmät päästäni enkä näe mitään toivoa tulevaisuudessa ja haluan vain kuolla. En oikeasti halua kuolla, mutta välillä tulee seinä vastaan kaiken kivun ja kärsimyksen kanssa. Sairaus rajoittaa tavallista arkielämää hyvin radikaalisti rajujen oireiden vuoksi. Kärsin vain elämää eteenpäin päivä kerrallaan. Mutta ei tämä surkea elämäni ole minulla ainakaan vaikuttanut siihen, ettenkö jaksaisi muiden murheita kuunnella. Ehkä joskus ärsyttää, jos joku valittaa vaikka tavallisesta flunssasta, jos itsellä on oikein kivulias ja huono vointi sillä hetkellä. Muuten ymmärrän kyllä muiden huolia.

Lisään vielä, että se on pelkkä illuusio, että kaikki muka vain selviäisivät. Nykyään on vain sellainen ilmapiiri, että pitää olla yli-inhimillinen taistelija, joka selviää hirveistäkin asioista tuosta noin vain. Se on myös selviytymismekanismi, että kovia kokenut itse vähättelee kokemuksiaan ja uskottelee itselleen ja muille, että "eipä tässä mitään, ihan hyvin selviän", ettei tarvisi kohdata tilanteen todellista kamaluutta.

Resilienssi on ap vastaus kysymykseesi.

Pitkän terapian , lääkityksen ja läheisten tuen avulla olen taas elämässä kiinni ja opiskelen sairaanhoitajaksi..todellakin kiitollinen pienistä asioista :)

Ihminen voi valita masentumisen ja katkeroitumisen tai sopeutumisen ja elämän jatkumisen välillä. Jälkimmäinen on miellyttävämpi vaihtoehto jokapäiväiseen elämään. Omin voimin siihen ei välttämättä pysty, mutta itse olen saanut käydä useita vuosia hyvällä terapeutilla, vaikka itsehän sitä terapiassa tekee suurimman työn.

Taustallani on paljon väkivaltaa, lähipiirin mielenterveysongelmia, henkeä uhkaava sairaus kera lievempien terveysongelmien sekä hullun vainoajan vuosikausien piinan kohteeksi joutuminen.

Jos mä mietin mun läheisiä ja tuttujani, niin enpä taida tuntea ketään, jonka elämä olisi ollut ruusuilla tanssimista. Sairautta, onnettomuuksia, läheisen kuolemaa, raha-vaikekuksia, perheväkivaltaa, keskenmenoja, jne.. näitä kokee useimmat elämänsä aikana.

Valitettavasti tuo on tavallista elämää.

Joo, ei sitä noin vain valita mitään jos ei ole mitään apua saanut kuten vaikka pitkän terapian, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Tosiaan usein ne "selvisin vastoinkäymisistä" - julkkikset on sellaisia joilla on ollut vastoinkäyminen yhdellä osa-alueella kuten koulukiusaamista, mutta sitten ollut hyvät vanhemmat, joku lahjakkuus ja päässyt hyviin töihin ja on rahaa.

Kaltoinkohtelusta selviämiseen voi vaikuttaa esim onko ollut yhtään ketään, joka olisi uskonut eikä nöyryyttänyt lisää.

Joillekin kehittyy dissosiaatiohäiriö, jossa terveet osat suojaa vaurioitunutta osaa.

Tärkeintä on havaita, että vaikeista oloista voi selvitä ilman että täytyy vahingoittaa muita.

Rikollisia ei tarvitse ymmärtää.

Minä päätin, että periksi en anna. Helppoa ei ole ollut ja paljon terapiaa sekä tukea läheisiltä on vaadittu, mutta nyt alkaa jo elämä olla kohtuullisessa tasapainossa. Tuo pienistä asioista iloitseminen on yksi toipumisen kulmakivi. Kun elämä tarpeeksi heittelee, on jokainen hengenvetokin jo  positiivinen asia. Vähillä vastoinkäymisillä tuotakin pitää itsestään selvyytenä. 

Minä uskon että se on suurelta osin geneettistä hyvää tuuriakin. Itselläni on ollut karsea lapsuus, mm. jälkeenjäänyt yh-äiti joka ei aina saanut edes ruokaa järkättyä lasten nenän eteen ja muu perushoito ja kasvatus oli ihan retuperällä. Koulussa kiusattiin kun vaatteet oli likaiset ja rikki, ja kun oltiin kaupungin "juoppokämpistä" köyhiä.

Itse olen selvinnyt kuitenkin hyvin. Teininä oli hyvin vaikea kapinajakso ja päihteiden käyttöä. Mutta sen jälkeen ryhdistäydyin ja tavallaan sain jopa lisäpontta siitä, että en halua missään nimessä joutua köyhyyteen ja paskaan elämään. Siksi opiskelin todella tarmolla ja päämäärätietoisesti. Omaa luonnettani vastoinkäymiset on tuntuneet tietyllä tapaa kovettavan, mikä on pääosin hyvä asia, mutta on siinä pieni negatiivinenkin sivujuonne. Se negatiivinen on se, että en ole ollenkaan herkkä. Olen kova ja karski nainen, vaikken ehkä päältä siltä näytä. Positiivinen on se, että minä olen todellinen "survivor", sellainen jonka voi lyödä maahan ja niin kauan kuin henki vielä pihisee, minä vaan nousen sieltä ja palaan takaisin aina vaan.

Mutta mulla on myös pikkuveli, jonka osa on, käsittääkseni vain erilaisen perityn temperamentin ja luonteen takia ollut kurjempi. Hän oli jo lapsena hyvin herkkä ja hänelle otti paljon minua kovemmalle esim. toisten lasten kiusaaminen. Siinä missä minä vastasin v*ttuiluun v*ttuilulla ja lyömiseen takaisin lyömällä, veli vetäytyi itseensä, itki illat yksinään huoneessaan. Velikin hankki hyvän akateemisen koulutuksen kyllä, mutta teininä alkanut paniikkihäiriö häiritsi opintoja ja elämää, ja masennusdiagnoosin hän sai opiskeluaikana. 32-vuotiaana hän joutui masennuksen takia eläkkeelle, koska mikään lääkehoito eikä terapia ei hänestä saanut enää työkykyistä.

itselläni on ollut rankka lapsuus, monia kuolemia lähipiirissä ja perheessä. Nuorempana rankkaa päihteiden käyttöä joka on luonnollisesti johtanut pahaan velkaantumiseen, masennukseen yms. Sekopäisiä parisuhteita, huonot välit eläviin perheen jäseniin yms. Olen ollut myös todella masentunut ja yksinäinen välillä. Luonteeltani olen kuitenkin positiivinen, herkkä ja ymmärtäväinen mutta kuitenkin osaan pitää puoleni. Minulle seivitymiskeinoja on ollut koko lapsuuden ja nuoruuden kestävä rakas harrastus jota kautta sain vähän kuin toisen perheen. Opiskelin ammatin mistä nautin paljon ja ei ole stressaava, koska en kestä stressiä enää. Myös ystävät ovat auttaneet todella paljon ja varsinkin synkimpinä hetkinä jaksanut olla tukena ja kuunnella. olen ollut aina hyvin avoin ongelmistani, en ole koittanut niitä piilotella vaan olen ääneen sanonut kun on niin pahalta tuntunut ettei enää jaksa. Nykyään otan välillä todella paljon aikaa itselleni, saatan viettää hyvinkin pitkiä aikoja itsekseni tehden vain jotain kevyttä ja annan itseni levätä kunnolla. Koitan olla piiskaamatta itseäni ja vaatimatta liikoja. Olen myös siitä onnellinen että vihdoin olen aikuinen ja saan itse päättää mitä teen ja kehen olen yhteyksissa. Olen karsinut kaikki mulkut elämästäni pois. Toisaalta olen hyvinkin itsekäs ja haluan elää vain sellaista elämää joka minulle sopii enkä muiden mielipiteistä välitä. Kestävää parisuhdetta en kuitenkaan ole koskaan onnistunut luomaan ja sitä pidän jonkinlaisena epäonnistumisena, mutta koitan olla tässäkin itselleni armollinen ja hyväksyä sen että voin elää myös ilman. Olen 28.v nainen

Olen tavallaan turtunut elämään, en edes jaksa surra . Elän tätä päivää, en edes ajattele että huomista tulisi. Kun on turtunut niin ei enää tunnekaan mitään, askel askeleelta eteenpäin. Ei kyyneliä , ei naurua, ei mitään.

Elin väkivaltaisen lapsuuden, äitini löi minua, haukkui, repi hiuksista ... Ensimmäinen avoliitto päättyi miehen pettämiseen. Olen nähnyt lapseni kuolevan käsiini, sydän hiipui minuutti minuutilta . Sen jälkeen aviomieheni paljastui sarjapettäjäksi ja raiskasi minut.

Vieläkö pitää kestää? Mitä?

Eniten inhottaa ihmiset, jotka ovat omasta mielestään oikeutettuja tuhoamaan muitten elämää sillä varjolla, kun itselläkin on ollut vaikeaa.