Miksi lastensuojelu ei tajua

Vierailija kirjoitti:

Tähän on monenlaisia syitä. Pitää ottaa huomioon, että riippumatta kodin olosuhteista, se on kuitenkin se tuttu ympäristö mihin lapsi on juurtunut  ja sijoitus kodin ulkopuolelle on aina iso kriisi lapselle. Voi olla ettei lapsi ei sopeudu sijoituspaikkaan ja pahimmassa tapauksessa seurauksena on laitoskierre. Ja kuten joku jo totesi aikaisemmin, sijoituspaikkoja on rajallisesti ja niiden laaduissa on eroja. Joten sijoitusta harkittaessa joudutaan todella tarkkaan miettimään onko sijoitus välttämätön vai voisiko lapsi pärjätä kotona tukitoimien avulla.

Toisekseen huostaanoton kriteerit Suomessa ovat hyvin tiukat. Käytännössä kaikki muut keinot pitää olla kokeiltu ja käytetty ennen sitä. Sosiaalityöntekijät eivät tee päätöksiä ns. vastentahtoisissa huostaanotoissa vaan ne tehdään hallinto-oikeudessa.

Lisäksi lapset suojelevat yleensä vanhempiaan, eivätkä puhu sosiaalityöntekijöille perheen ongelmista. Vaikka lapsi selkeästi oireilisi voi olla vaikeaa saada näyttöä siitä, että se johtuu nimen omaan kodin tilanteesta.

t. lastensuojelun sosiaalityöntekijä

"kasvuolosuhteet uhkaavat vakavasti vaurioittaa terveyttä ja kehitystä" . Tässä jo mennään lastensuojelussa metsään. Ei ymmärretä että uhka riittää, ei niitä oireita tarvitse olla.

T. Nainen joka olisi pitänyt sijoittaa. Mutta kaikki on nyt hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet NIIN oikeassa! Itse työskentelen lasten psykiatriassa ja tämä asia turhauttaa kyllä todella paljon. Tosin en tiedä mikä hyvä ratkaisu olisi. Sijoituspaikkojakaan ei ole riittävästi eivätkä ne kaikki ole hyviä. Jotain pitäisi muuttaa ja kehittää ennalta ehkäisevässä työssä ja lisätä roimasti pikkulapsi perheiden avopuolen tukitoimia. Mikään perhetyö sillointällöin ei auta vaan ainakin lapsen pari ensimmäistä koko tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa vuotta pitäisi turvata jonkinlaisella koko perheen tukiasumisella joka olisi valvottua ja ohjattua. Vanhemmat saisivat opastusta kädestä pitäen vauvan hoidon, kodinhoidon ja elämänhallinnan suhteen. Pari vuotta on riittävän pitkä aika että asiat oikeasti voisivat muuttua. Nämä ongelmaperheet pitäisi myös nykyistä tehokkaammin pystyä seulomaan avun piiriin jo varhaisessa vaiheessa. Mutta mistä rahat tähän kaikkeen? Siinähän se isoin ongelma on.

Olen työskennellyt lastensuojelun sossuna. Minua taas turhautti se, että lastenpsykiatrialla nähtiin ratkaisuna melkeinpä mihin tahansa lapsen psyykkiseen oireiluun se, että lapsi otettaisiin huostaan. Haloo, jos lastenpsykan kautta ei saada psykiatrisiin ongelmiin hoitoa, niin se huostaanottoko sen lapsen parantaisi? Lastensuojelu on niin kaatoluokka, sinne voi dumpata ne tapaukset, joita terveydenhuolto, perheneuvolat ym. ei pysty auttamaan, vaikka lastensuojelun keinot auttaa psyykkisesti oireilevia lapsia ja nuoria ovat näitä muita tahohja huomattavasti tehottomammat. Sossuilla ei useinkaan ole terapeuttista ja lääketieteellistä osaamista, eikä tarvitse ollakaan.

Psykiatria ei pysty hoitamaan lasta jonka kotiolot ovat epävakaat. Osastolla tehty työ vesittyy samantien kun lapsi palaa kotiinsa epävakaisiin ja kaoottisiin olosuhteisiin. Toisinaan hoitoa ei tosiaan edes aloiteta ennen kuin lapsen olot ovat vakiintuneet koska se on resurssien haaskausta, pois joltain toiselta lapselta joka hoidosta oikeasti hyötyisi ja lisäksi suoranaisesti vahingollista lapselle jonka vanhemmat eivät kykene toimimaan yhteistyössä hoitavan tahon kanssa.

Ehkä enemmän siis tarvittaisiin yhteistyötä ja ymmärrystä lastensuojelun ja lastenpsykan välillä. Hoitopalaverit ainakin paikkakunnalla, jossa työskentelin, olivat usein sitä, että lastenpsykalla lääkäri tai psykologi paukautti tyyliin "No mitäs lastensuojelu nyt tekee" ja "Sijoitusta kannattaisi vakavasti harkita". No mutta kun ei ole perusteita. Avohuollon tukitoimia pitäisi ensin tarjota, mutta näissä on hyvin suuressa roolissa se, miten vanhemmat suostuvat ottamaan tukea vastaan. Huostaanottoon tarvitaan kuitenkin hyvin painavat perusteet, eikä näitä useimmiten näissä tapauksissa ole, koska mitään todella graavia ei kotioloissa ole, tai jos onkin niin ainakaan siitä ei ole todisteita/tietoa.

Mitä se lastensuojelu edes liittyy asiaan? Miksei psyykkisesti sairaille lapsille ole hoitopaikkoja. Miksi heidät otetaan huostaan, jos kotioloissa ei löydy vikaa. Ei kai sairaus ole huostaanoton peruste?

Luuletko oikeasti, että lastensuojelun oikea tarkoitus on suojella lapsia?

Ykkös sivulla lukee:"63 kommenttia" ja vitosella:"62 kommettia" Ärsyttää.

Lastensuojelusta puhutaan niin paljon paskaa mikä ei ole edes totta.

Vierailija kirjoitti:

Lastensuojelusta puhutaan niin paljon paskaa mikä ei ole edes totta.

Haluaisin kuulla kokemuksia.

Olen seurannut sivusta kolmekymppisen ystäväni, 3-vuotiaan lapsen yksinhuoltajan, elämää nyt vuoden verran. Äiti kärsii psykoottisista manioista, on välillä osastohoidossa suljetulla, ja lasta pompotellaan kodin ja sijoituspaikkojen välillä. Pysyvää sijoitusta ei ole voitu tehdä, koska äiti ei siihen suostu. Isä ei ole kuvioissa.

Äiti on pahimmillaan täysin vieraantunut todellisuudesta, kuulee ääniä, ei nuku, ei syö lääkkeitään. Parhaimmillaan on lähes normaali, mutta hänen tilaansa ei ole saatu vakautettua täysin.

Aina väitetään, että lapsia otetaan huostaan liian kevein perustein, mutta ystäväni tilannetta seuranneena olen kyllä sitä mieltä, että perusteet on pikemminkin liian tiukat. Lapsi ei missään nimessä voi hyvin tuossa tilanteessa, mutta huostaanottoa ei voida tehdä kuin äidin osastojaksojen ajaksi. Huolestuttaa, mitä tuosta lapsesta aikuisena tulee.

Olin vuosia yläkoulun opettajana ja siellä näitä rikkinäisten kotien lapsia valitettavasti näkyi paljon, eikä niillekään tilanteille pystytty tekemään ajoissa yhtään mitään. Monen vaikeasti mt-ongelmaisen lapset olivat olleet täysin heitteillä koko elämänsä, ja psyykkisesti he olivat teini-iässä aivan rikki.

Vanhemman oikeudet on Suomessa todella vahvat. Liiankin vahvat. Tukitoimia on liian vähän, niihin ei voida pakottaa, vaikka pitäisi voida, ja kun tilanteisiin lopulta saadaan puututtua, on jo lapsen kannalta liian myöhäistä.

Lastensuojelun lisäksi meillä on suuria ongelmia aikuisten vakavien mt-ongelmien hoidossa, päihdehoidossa ja erityisopetusresursseissa. Viranomaisyhteistyö ei toimi, joten osa perheistä jää väliinputoajiksi.

Vierailija kirjoitti:

*Itsellän on pitkä psyykehistoria ja käyn sen takia psykoterapiassa. Jos ja kun paranen, niin en todellakaan halua mitään erityishuomiota neuvolasta tai tarvitse lastensuojelun palvelua sen enempää kuin muutkaan. Osaan ja kykenen hakemaan apua enkä ole oireilleni sokea.*

Hyvä jos asian tiedostat ja tajuat, siitähän se hyvä vanhemmuus lähtee. Iso osa vaille jääneistä ei kuitenkaan tuota asiaa ymmärrä eikä tajua miten siirtää omat traumansa ( vaillejäämisen yms) omalle lapselleen

Isolla osalla ei myöskään ole asiasta mitään diagnoosia! Ei se, että on diagnoosi, tarkoita, että olisi tosiasiallisesti sairaampi kuin diagnosoimaton henkilö. Se vain tarkoittaa, että diagnosoitu on hakenut apua.

Turvaton kiintymyssuhde on noin puolella aikuisista ihmisistä ja heistä suurin osa pärjää oikein hyvin. Turvaton suhde ei siis todennäköisesti ole portti alamaailmaan, eikä ole mahdollista sijoittaa puolta Suomen lapsista varmuuden vuoksi. Turvattomista suhteista patologinen on mm. kaoottinen, eivät suinkaan kaikki.

Olet väärällä alalla jos ihminen on mielestäsi lopullisesti pilalla. Minut erotettiin nuorena koulusta poissaolojen takia, olin itsetuhoinen päihteitä käyttävä toivoton tapaus jopa rehtorini mukaan. Tähän käsitykseen törmäsin myöhemminkin elämässäni. Olen kuitenkin myös selviytyjä ja nyt itse sosiaalityöntekijä jonka vahvin ohjenuora on toivo. Kukaan ei ole toivoton tapaus ja on hirvittävää ajatella että sellaisella ajatuksella edelleen leimataan nuorten koko minuus ja tulevaisuus. Ihmisten joilla on elämä edessään.

Todella harvoin kuulee positiivisia kokemuksia lapsena sijoitetuilta. Se on sääli, lapsen etu unohtuu siinä rumban keskellä. Ihan erityisesti sijoituksissa on ongelmana se että lapsi joutuu helposti huonoon seuraan. Ei ole terve kasvuympäristö kasvaa huumenuorten, nuorisorikollisten yms keskellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä EI ole lopullisesti pilalla. Asenteesi on pahasti pielessä. Rakentavaa ja myönteistä asennetta ja uskoa omiin voimiin tarvitaan - toivoa on aina.

Muakin ärsyttää tämä käsitys, että elämä muka olisi lopullisesti pilalla. Enemmän vaivannäköä selviytyminen vaatii, mutta on kuitenkin mahdollista. Elämä on pitkä aika ja siihen mahtuu monenlaisia jaksoja ihan tavallisen lapsuuden ja nuoruudenkin omaavilla ihmisillä.

Kyllä ne nuotit alkaa tuossa teini-iässä jo olla niin pitkälle kirjoitettu, että vaikea sitä laivaa on enää kääntää. Tottakai parhaani minäkin teen ja aina joskus tulee vastaan ilopilkkuja, mutta valitettavan usein jopa saa lehdestä lukea vankilatuomioista henkirikoksista yms. Kuolinilmoituksia tulee välillä vastaan ja tietysti sitten kuulee juttuja viimeisistä käänteistä. Sanotaan, että melkein useampi työssäni kohtaama on kuollut nuorena kuin saanut elämästä kiinni... Eli tällä otannalla on todennäköisempää, että nämä nuoret kuolee ennen kolmeakymmentä kuin kykenee normaaliin elämään. Ne pelimerkit on vaan siellä alussa annettu niin huonot. Mikään ei mene hyvin. On kuolemaa, sairautta (myös mt), uusperheitä, väkivaltaa, päihteitä jne. Ja tähän päälle lapsen omat neurologiset rajoitteet kiellisistä ongelmista hahmotukseen. Ehkä ne vanhemmatkin on niin sekaisin, koska heillä on itsellä samat älylliset tmv. ongelmat.  Mutta pakko jaksaa. Jos edes joku pelastuisi.

Vierailija kirjoitti:

Iso ongelma on myös lainsäädännöt tiedonkulussa ja tiedonsaannissa. Toki lastensuojelu saa omiin pykäliinsä vedoten tietyissä tapauksissa pyytää tietoja terveydenhuollosta.

Olin kerran mukana pikkulapsiperheen hoidossa, siinä konsultaatio oli tullut lastenpsykiatrialle sos.toimesta tavoitteena parantaa yhdessä vanhempien ja vauvan välistä vuorovaikutusta. Vanhemmat oli jotenkin outoja molemmat eikä perheohjauksella saatu tilannetta parantumaan. Isä oli käytökseltään niin arvaamaton ( esim "leikillään" säikäytteli vauvaa niin että vauva lopulta itki aivan hysteerisenä) ettei häntä voinut jättää vauvan kanssa kaksin.

Meillä työntekijöillä oli vahva epäily isän heikkolahjaisuudesta ja äidin mt-ongelmista, mutta olimme vain heidän kertoman varassa.

Enkä tällä sano ettei kehitysvammaiset tai mt-ongelmaiset saa hankkia lapsia, mutta kyllähän sellaisten vanhempien tuen tarve on yleensä suuri ja asiat olisi helpompi järjestää jos tiedetään.

Miksi ihmeessä minun psyyketietoni kuuluisivat lasulle jos hoidan lapset kunnialla?

Vierailija kirjoitti:

Olen seurannut sivusta kolmekymppisen ystäväni, 3-vuotiaan lapsen yksinhuoltajan, elämää nyt vuoden verran. Äiti kärsii psykoottisista manioista, on välillä osastohoidossa suljetulla, ja lasta pompotellaan kodin ja sijoituspaikkojen välillä. Pysyvää sijoitusta ei ole voitu tehdä, koska äiti ei siihen suostu. Isä ei ole kuvioissa.

Äiti on pahimmillaan täysin vieraantunut todellisuudesta, kuulee ääniä, ei nuku, ei syö lääkkeitään. Parhaimmillaan on lähes normaali, mutta hänen tilaansa ei ole saatu vakautettua täysin.

Aina väitetään, että lapsia otetaan huostaan liian kevein perustein, mutta ystäväni tilannetta seuranneena olen kyllä sitä mieltä, että perusteet on pikemminkin liian tiukat. Lapsi ei missään nimessä voi hyvin tuossa tilanteessa, mutta huostaanottoa ei voida tehdä kuin äidin osastojaksojen ajaksi. Huolestuttaa, mitä tuosta lapsesta aikuisena tulee.

Olin vuosia yläkoulun opettajana ja siellä näitä rikkinäisten kotien lapsia valitettavasti näkyi paljon, eikä niillekään tilanteille pystytty tekemään ajoissa yhtään mitään. Monen vaikeasti mt-ongelmaisen lapset olivat olleet täysin heitteillä koko elämänsä, ja psyykkisesti he olivat teini-iässä aivan rikki.

Vanhemman oikeudet on Suomessa todella vahvat. Liiankin vahvat.

Tuostahan voisi pyytää asiantuntija-lausuntoja uhkaavatko kasvuolosuhteet vakavasti vaarantaa lapsen kehitystä. Luulisi pysyvyyden olla paras lapselle. Huostaanottoon ei tarvitse suostumusta.

Lapsen edun pitäisi aina ylittää vanhempien oikeudet, MUTTA käytäntö taitaa olla toinen.

Huomaa kyllä asenteellisuuden psyykkisesti sairaita kohtaan. Syöpäsairaista ei todellakaan puhuttaisi tähän  tapaan, vaikka syöpäsairaus voi vaikuttaa perheen elämään enemmän kuin jotkut mt-sairaudet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet NIIN oikeassa! Itse työskentelen lasten psykiatriassa ja tämä asia turhauttaa kyllä todella paljon. Tosin en tiedä mikä hyvä ratkaisu olisi. Sijoituspaikkojakaan ei ole riittävästi eivätkä ne kaikki ole hyviä. Jotain pitäisi muuttaa ja kehittää ennalta ehkäisevässä työssä ja lisätä roimasti pikkulapsi perheiden avopuolen tukitoimia. Mikään perhetyö sillointällöin ei auta vaan ainakin lapsen pari ensimmäistä koko tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa vuotta pitäisi turvata jonkinlaisella koko perheen tukiasumisella joka olisi valvottua ja ohjattua. Vanhemmat saisivat opastusta kädestä pitäen vauvan hoidon, kodinhoidon ja elämänhallinnan suhteen. Pari vuotta on riittävän pitkä aika että asiat oikeasti voisivat muuttua. Nämä ongelmaperheet pitäisi myös nykyistä tehokkaammin pystyä seulomaan avun piiriin jo varhaisessa vaiheessa. Mutta mistä rahat tähän kaikkeen? Siinähän se isoin ongelma on.

Olen työskennellyt lastensuojelun sossuna. Minua taas turhautti se, että lastenpsykiatrialla nähtiin ratkaisuna melkeinpä mihin tahansa lapsen psyykkiseen oireiluun se, että lapsi otettaisiin huostaan. Haloo, jos lastenpsykan kautta ei saada psykiatrisiin ongelmiin hoitoa, niin se huostaanottoko sen lapsen parantaisi? Lastensuojelu on niin kaatoluokka, sinne voi dumpata ne tapaukset, joita terveydenhuolto, perheneuvolat ym. ei pysty auttamaan, vaikka lastensuojelun keinot auttaa psyykkisesti oireilevia lapsia ja nuoria ovat näitä muita tahohja huomattavasti tehottomammat. Sossuilla ei useinkaan ole terapeuttista ja lääketieteellistä osaamista, eikä tarvitse ollakaan.

Psykiatria ei pysty hoitamaan lasta jonka kotiolot ovat epävakaat. Osastolla tehty työ vesittyy samantien kun lapsi palaa kotiinsa epävakaisiin ja kaoottisiin olosuhteisiin. Toisinaan hoitoa ei tosiaan edes aloiteta ennen kuin lapsen olot ovat vakiintuneet koska se on resurssien haaskausta, pois joltain toiselta lapselta joka hoidosta oikeasti hyötyisi ja lisäksi suoranaisesti vahingollista lapselle jonka vanhemmat eivät kykene toimimaan yhteistyössä hoitavan tahon kanssa.

Ehkä enemmän siis tarvittaisiin yhteistyötä ja ymmärrystä lastensuojelun ja lastenpsykan välillä. Hoitopalaverit ainakin paikkakunnalla, jossa työskentelin, olivat usein sitä, että lastenpsykalla lääkäri tai psykologi paukautti tyyliin "No mitäs lastensuojelu nyt tekee" ja "Sijoitusta kannattaisi vakavasti harkita". No mutta kun ei ole perusteita. Avohuollon tukitoimia pitäisi ensin tarjota, mutta näissä on hyvin suuressa roolissa se, miten vanhemmat suostuvat ottamaan tukea vastaan. Huostaanottoon tarvitaan kuitenkin hyvin painavat perusteet, eikä näitä useimmiten näissä tapauksissa ole, koska mitään todella graavia ei kotioloissa ole, tai jos onkin niin ainakaan siitä ei ole todisteita/tietoa.

Mitä se lastensuojelu edes liittyy asiaan? Miksei psyykkisesti sairaille lapsille ole hoitopaikkoja. Miksi heidät otetaan huostaan, jos kotioloissa ei löydy vikaa. Ei kai sairaus ole huostaanoton peruste?

Mutta kun usein niissä kotioloissa on vikaa ja lapsi siksi oireilee. Eikö siis ole sanomattakin selvää että niiden kotiolojen on muututtava että lapselle olisi hoidosta mitään hyötyä?

Vierailija kirjoitti:

Todella harvoin kuulee positiivisia kokemuksia lapsena sijoitetuilta. Se on sääli, lapsen etu unohtuu siinä rumban keskellä. Ihan erityisesti sijoituksissa on ongelmana se että lapsi joutuu helposti huonoon seuraan. Ei ole terve kasvuympäristö kasvaa huumenuorten, nuorisorikollisten yms keskellä.

Ei ole helppoa sijoitetuilla lapsella mutta ei myöskään kelvottomassa perheessä elävällä. Niin tai näin, surullinen elämän alku.

Mulla elämän pilasi kiireellinen, aiheeton sijoitus 8-vuotiaana. Yhtäkkiä tultiin kouluun ja vietiin lääkäriin (en muista miksi) selittämättä kunnolla mulle mitään. Äitiä ei odotettu vaan ilman ilmotusta äidille mut vaan vietiin koulusta. Mä sain raivareita koulussa, jotka oli tosi pahoja ja johti usein koulukiusaamisesta, johon opettajat eivät tietenkään puuttuneet. Koulu oli ilmeisesti tehnyt useamman(?) lastensuojeluilmoituksen eikä viittinyt ottaa selvää miksi mä niitä raivareita sain. Ei johtunut kotiongelmista, koska niitä ei ollut. Mut sijoitettiin hätäsijoituksella laitokseen, en ymmärtänyt yhtään mitä tapahtu ja 2kk olin siellä ennenku mummi sai mut sieltä pelastettua. Vuoden jouduin asumaan mummin luona ennen kuin pääsin kotiin. Tämä oli aivan turha vaihe elämässäni ja aiheutti aika paljon tuhoa. Nyt olen sentään päässyt tosta yli ja aika tasapainoinen ihminen olen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet NIIN oikeassa! Itse työskentelen lasten psykiatriassa ja tämä asia turhauttaa kyllä todella paljon. Tosin en tiedä mikä hyvä ratkaisu olisi. Sijoituspaikkojakaan ei ole riittävästi eivätkä ne kaikki ole hyviä. Jotain pitäisi muuttaa ja kehittää ennalta ehkäisevässä työssä ja lisätä roimasti pikkulapsi perheiden avopuolen tukitoimia. Mikään perhetyö sillointällöin ei auta vaan ainakin lapsen pari ensimmäistä koko tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa vuotta pitäisi turvata jonkinlaisella koko perheen tukiasumisella joka olisi valvottua ja ohjattua. Vanhemmat saisivat opastusta kädestä pitäen vauvan hoidon, kodinhoidon ja elämänhallinnan suhteen. Pari vuotta on riittävän pitkä aika että asiat oikeasti voisivat muuttua. Nämä ongelmaperheet pitäisi myös nykyistä tehokkaammin pystyä seulomaan avun piiriin jo varhaisessa vaiheessa. Mutta mistä rahat tähän kaikkeen? Siinähän se isoin ongelma on.

Olen työskennellyt lastensuojelun sossuna. Minua taas turhautti se, että lastenpsykiatrialla nähtiin ratkaisuna melkeinpä mihin tahansa lapsen psyykkiseen oireiluun se, että lapsi otettaisiin huostaan. Haloo, jos lastenpsykan kautta ei saada psykiatrisiin ongelmiin hoitoa, niin se huostaanottoko sen lapsen parantaisi? Lastensuojelu on niin kaatoluokka, sinne voi dumpata ne tapaukset, joita terveydenhuolto, perheneuvolat ym. ei pysty auttamaan, vaikka lastensuojelun keinot auttaa psyykkisesti oireilevia lapsia ja nuoria ovat näitä muita tahohja huomattavasti tehottomammat. Sossuilla ei useinkaan ole terapeuttista ja lääketieteellistä osaamista, eikä tarvitse ollakaan.

Psykiatria ei pysty hoitamaan lasta jonka kotiolot ovat epävakaat. Osastolla tehty työ vesittyy samantien kun lapsi palaa kotiinsa epävakaisiin ja kaoottisiin olosuhteisiin. Toisinaan hoitoa ei tosiaan edes aloiteta ennen kuin lapsen olot ovat vakiintuneet koska se on resurssien haaskausta, pois joltain toiselta lapselta joka hoidosta oikeasti hyötyisi ja lisäksi suoranaisesti vahingollista lapselle jonka vanhemmat eivät kykene toimimaan yhteistyössä hoitavan tahon kanssa.

Ehkä enemmän siis tarvittaisiin yhteistyötä ja ymmärrystä lastensuojelun ja lastenpsykan välillä. Hoitopalaverit ainakin paikkakunnalla, jossa työskentelin, olivat usein sitä, että lastenpsykalla lääkäri tai psykologi paukautti tyyliin "No mitäs lastensuojelu nyt tekee" ja "Sijoitusta kannattaisi vakavasti harkita". No mutta kun ei ole perusteita. Avohuollon tukitoimia pitäisi ensin tarjota, mutta näissä on hyvin suuressa roolissa se, miten vanhemmat suostuvat ottamaan tukea vastaan. Huostaanottoon tarvitaan kuitenkin hyvin painavat perusteet, eikä näitä useimmiten näissä tapauksissa ole, koska mitään todella graavia ei kotioloissa ole, tai jos onkin niin ainakaan siitä ei ole todisteita/tietoa.

Mitä se lastensuojelu edes liittyy asiaan? Miksei psyykkisesti sairaille lapsille ole hoitopaikkoja. Miksi heidät otetaan huostaan, jos kotioloissa ei löydy vikaa. Ei kai sairaus ole huostaanoton peruste?

Mutta kun usein niissä kotioloissa on vikaa ja lapsi siksi oireilee. Eikö siis ole sanomattakin selvää että niiden kotiolojen on muututtava että lapselle olisi hoidosta mitään hyötyä?

Huostaanoton jälkeen asiat kuitenkin vain menevät enemmän pieleen, joten mikä idea siinä on?

Vierailija kirjoitti:

Sitä minäkin olisin toivonut silloin kun erosin väkivaltaisesta suhteesta.

Sossut vaan nauro mulle yhden palaverin jälkeen kun pelkäsin exää.

Lasteni ongelmat vaan kasaantuvat vuosi vuodelta.

Toisella diagnosoitiin ADHD, enkä usko päivääkään siihen diagnoosiin. Heidän isä saa tehdä mitä vaan ja aina sossut puuttuvat minun asioihin kun eivät uskalla tai osaa sanoa isälle mitään.

Exäni oli väkivaltainen narsisti (ja on edelleen). Pahoinpiteli minua parisuhteessa kaiken henkisen alistamisen ohella, ja onnistuin jättää hänet lapsen ollessa 4-v. Lastensuojelu oli mukana kuvioissa melko pian, sillä lapsi alkoi oireilla välittömästi isällään oltuaan. Selvisi että isä kuulusteli lapselta minun elämästäni gestapo-tyylillä. Kuulusteli siis 4-vuotiasta!! Lapsi itki isältään tultuaan että "isä vaan kyselee ja kyselee ja kyselee enkä mä osaa vastata ja sit se suuttuu ja sanoo etten saa nousta pöydästä ennenku oon vastannut ja se sanoi että jos kerron äidille tästä, en saa enää nähdä iskää". Yritin hakea apua perheneuvolasta ja lastensuojelusta, minulle sanottiin vain että olisi hyvä päästä yli erosta, ymmärtää jatkaa "katkeroitumatta omaa elämää" ja JÄTTÄÄ LAPSEN ISÄ RAUHAAN. Minua syytettiin esim. nimettömästä lastensuojeluilmoituksen tekemisestä lapsen oloista isän luona, vaikka ilmoituksen tekikin miehen silloinen naisystävä. Tätä on jatkunut nyt 5 vuotta, ja tuntuu että lastensuojelu ajaa pelkästään isän asiaa, sivuuttaen lapsen täysin. Lapseni ei ole nähnyt isäänsä nyt 3 kk, Isä pahoinpiteli kännissä 3 ihmistä silloisen naisystävänsä pienten lasten edessä (mm. tämän naisystävän) ja ilmoitin etten voi päästää lasta ilman valvontaa tuollaisiin olosuhteisiin. Lapsi itse kertoi lastensuojeluun että on nähnyt isänsä usein humalassa. Mitä tekee lastensuojelu? Neuvoo isää,"uhria" hakemaan virkavallalta apua tapaamisiin, kun minä ne estän. Lastensuojelusta kerrottiin meille että isä vaikuttaa aivan normaalilta "eikä ollut humalassa kun tuli tapaamaan" (sosiaaliviranomaisia) - no sehän on selvää että kun isä tuli selvinpäin tuohon ennalta sovittuun tapaamiseen, hän ei voi olla alkoholisti. Sensijaan että keskityttäisiin isän mittavaan rikosrekisteriin ja päihteidenkäyttöön, keskiössä onkin nyt se että isä ei saa tavata lasta. Olen täysin loppu "lastensuojeluun" joka ajaa väkivaltaisen päihteidenkäyttäjän etua jyräten lapsen. Yritä sitten tällaisessa yhteiskunnassa kasvattaa täyspäistä lasta.

Ja niille viisastelijoille joilla on vastaus  valmiina "mitäs menit lisääntymään tuollaisen miehen kanssa" niin HELVETIN hyvä että menin, ainoa valopilkku kaikessa on ihana lapseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perhetyö on vapaaehtoista. Aina pitää aloitttaa muista tukitoimista ennen sijoitusta tms. Ja ne kriteerit on tiukkoja. Ihmiset muuttaa heti kun on sossut perässä.

Tässä muutama syy.

T:perhetyöntekijä

Auttaako muuttaminen oikeasti muka sossujen karistamisessa?

Ulkomaille?

-ohis