Miksi lastensuojelu ei tajua

Vierailija kirjoitti:

Vähän turhan pessimistisesti kyllä maalataan suunnilleen niin että vain pari ekaa vuotta merkitsee ja sitten on melkein peli menetetty. Ei nyt unohdeta sitä että lapsi voi sairastua psyykkisesti myöhemmälläkin iällä vaikka se lapsuus olisi ollut normaali eikä olisi ollut vakavia laiminlyöntejä hoidossa ja vuorovaikutuksessa. Ja niillä kenellä on ollut vähän huonommat oltavat pienenä ei peli ole ollenkaan menetetty. Mitään ei ole käsikirjoitettu valmiiksi.

Ne on niitä iänikuisia psykologian teorioita, jotka on kehitetty vuonna kukka ja keppi. Ne voitaisiin jo päivittää nykypäivään sopiviksi.

Aina käydään tätä samaa keskustelua aina kyllästymiseen saakka. Resurssit sitä ja resurssit tätä. Surullista, mutta totta, kaikista ei vaan ole elämään kunnollista elämää.

*Itsellän on pitkä psyykehistoria ja käyn sen takia psykoterapiassa. Jos ja kun paranen, niin en todellakaan halua mitään erityishuomiota neuvolasta tai tarvitse lastensuojelun palvelua sen enempää kuin muutkaan. Osaan ja kykenen hakemaan apua enkä ole oireilleni sokea.*

Hyvä jos asian tiedostat ja tajuat, siitähän se hyvä vanhemmuus lähtee. Iso osa vaille jääneistä ei kuitenkaan tuota asiaa ymmärrä eikä tajua miten siirtää omat traumansa ( vaillejäämisen yms) omalle lapselleen

Iso ongelma on myös lainsäädännöt tiedonkulussa ja tiedonsaannissa. Toki lastensuojelu saa omiin pykäliinsä vedoten tietyissä tapauksissa pyytää tietoja terveydenhuollosta.

Olin kerran mukana pikkulapsiperheen hoidossa, siinä konsultaatio oli tullut lastenpsykiatrialle sos.toimesta tavoitteena parantaa yhdessä vanhempien ja vauvan välistä vuorovaikutusta. Vanhemmat oli jotenkin outoja molemmat eikä perheohjauksella saatu tilannetta parantumaan. Isä oli käytökseltään niin arvaamaton ( esim "leikillään" säikäytteli vauvaa niin että vauva lopulta itki aivan hysteerisenä) ettei häntä voinut jättää vauvan kanssa kaksin.

Meillä työntekijöillä oli vahva epäily isän heikkolahjaisuudesta ja äidin mt-ongelmista, mutta olimme vain heidän kertoman varassa.

Enkä tällä sano ettei kehitysvammaiset tai mt-ongelmaiset saa hankkia lapsia, mutta kyllähän sellaisten vanhempien tuen tarve on yleensä suuri ja asiat olisi helpompi järjestää jos tiedetään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä minäkin olisin toivonut silloin kun erosin väkivaltaisesta suhteesta.

Sossut vaan nauro mulle yhden palaverin jälkeen kun pelkäsin exää.

Lasteni ongelmat vaan kasaantuvat vuosi vuodelta.

Toisella diagnosoitiin ADHD, enkä usko päivääkään siihen diagnoosiin. Heidän isä saa tehdä mitä vaan ja aina sossut puuttuvat minun asioihin kun eivät uskalla tai osaa sanoa isälle mitään.

Ikävä kyllä taidat olla oikeassa. Ne jotka eniten apua tarvitsisivat jäävät ilman koska kukaan ei uskalla puuttua asioihin jos vastapuoli on tarpeeksi hullu.

Kiitos tästä. Olen epäillyt pari kertaa tätä sossujen kohdalla. Ehkä näin on jos muutkin ovat huomanneet saman.

Vierailija kirjoitti:

Tehokas lastensuojelu vaatisi leimaamisen lopettamista. Ei esim sairaus itsessään tee kenestekään huonoa vanhempaa. Moni ei halua rehellisesti kertoa esim menneisyyden rankasta psyykehistoriasta neuvolassa juuri sen pelossa, kun on niitä ihmisiä jotka hokee että lapset pois mt-sairailta. Mt-sairauksia on lukuisia erilaisia, joista suurin osa ei estä normaalin lapsuuden turvaamista omalle lapselleen. Mutta se mt-diagnoosi on kuin rutto, se oikeutta kohtelemaan diagnoosin saanutta kuin holhottavaa, lapsen asemassa olevaa, joka ei oikein mistään mitään ymmärrä eikä voikaan ymmärtää. Kaikki mt-ongelmaiset eivät tarvitse tukea lasten kasvatuksessa, vaan tarvitsevat vain hoitoa omaan sairauteensa. Jos lasten oloja haluttaisiin oikeasti parantaa, niin nuorten aikuisten ja muiden sairaudet hoidettaisiin kuntoon! Tässä maassa on aikuisen hyvin vaikeaa saada pitkäkestoista tehokasta psykoterapiaa, hoito kun on aika lääkepainoitteista.

Mulle sossu ehdotti mt-palveluja, kun eivät muuten saaneet musta asiakasta. Olin käynyt silloin jo jonkin aikaa perheterapiassa. Jos jotain tarvetta olisi ollut mt-palveluille, varmasti olisivat osanneet sieltä neuvoa. Tuli vaan mieleen, että sossut halusivat mulle mt-leiman, koska olisivat itse päässeet helpommalla leimaamalla riidan kiltin ja kunnollisen osapuolen hulluksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tehokas lastensuojelu vaatisi leimaamisen lopettamista. Ei esim sairaus itsessään tee kenestekään huonoa vanhempaa. Moni ei halua rehellisesti kertoa esim menneisyyden rankasta psyykehistoriasta neuvolassa juuri sen pelossa, kun on niitä ihmisiä jotka hokee että lapset pois mt-sairailta. Mt-sairauksia on lukuisia erilaisia, joista suurin osa ei estä normaalin lapsuuden turvaamista omalle lapselleen. Mutta se mt-diagnoosi on kuin rutto, se oikeutta kohtelemaan diagnoosin saanutta kuin holhottavaa, lapsen asemassa olevaa, joka ei oikein mistään mitään ymmärrä eikä voikaan ymmärtää. Kaikki mt-ongelmaiset eivät tarvitse tukea lasten kasvatuksessa, vaan tarvitsevat vain hoitoa omaan sairauteensa. Jos lasten oloja haluttaisiin oikeasti parantaa, niin nuorten aikuisten ja muiden sairaudet hoidettaisiin kuntoon! Tässä maassa on aikuisen hyvin vaikeaa saada pitkäkestoista tehokasta psykoterapiaa, hoito kun on aika lääkepainoitteista.

Mulle sossu ehdotti mt-palveluja, kun eivät muuten saaneet musta asiakasta. Olin käynyt silloin jo jonkin aikaa perheterapiassa. Jos jotain tarvetta olisi ollut mt-palveluille, varmasti olisivat osanneet sieltä neuvoa. Tuli vaan mieleen, että sossut halusivat mulle mt-leiman, koska olisivat itse päässeet helpommalla leimaamalla riidan kiltin ja kunnollisen osapuolen hulluksi.

Touhu on täysin amatöörimäistä. Kuulustelut pitäisi poliisin hoitaa ja mielenterveyttä pitäisi lääkäreiden, ei sossujen, arvioida. Kun jotain menee pieleen, sossut eivät ota mitään vastuuta toimistaan.

Vierailija kirjoitti:

Tähän on monenlaisia syitä. Pitää ottaa huomioon, että riippumatta kodin olosuhteista, se on kuitenkin se tuttu ympäristö mihin lapsi on juurtunut  ja sijoitus kodin ulkopuolelle on aina iso kriisi lapselle. Voi olla ettei lapsi ei sopeudu sijoituspaikkaan ja pahimmassa tapauksessa seurauksena on laitoskierre. Ja kuten joku jo totesi aikaisemmin, sijoituspaikkoja on rajallisesti ja niiden laaduissa on eroja. Joten sijoitusta harkittaessa joudutaan todella tarkkaan miettimään onko sijoitus välttämätön vai voisiko lapsi pärjätä kotona tukitoimien avulla.

Toisekseen huostaanoton kriteerit Suomessa ovat hyvin tiukat. Käytännössä kaikki muut keinot pitää olla kokeiltu ja käytetty ennen sitä. Sosiaalityöntekijät eivät tee päätöksiä ns. vastentahtoisissa huostaanotoissa vaan ne tehdään hallinto-oikeudessa.

Lisäksi lapset suojelevat yleensä vanhempiaan, eivätkä puhu sosiaalityöntekijöille perheen ongelmista. Vaikka lapsi selkeästi oireilisi voi olla vaikeaa saada näyttöä siitä, että se johtuu nimen omaan kodin tilanteesta.

t. lastensuojelun sosiaalityöntekijä

Kiireellinen sijoitus aivan ala-arvoiseen paikkaan onnistuu teiltä kyllä ilman mitään ennakoivia toimia, asioiden tutkintakin sai jäädä myöhemmälle. Rahaa löytyy, kun laitoksen omistaa paras kaveri.

Vierailija kirjoitti:

Perhetyö on vapaaehtoista. Aina pitää aloitttaa muista tukitoimista ennen sijoitusta tms. Ja ne kriteerit on tiukkoja. Ihmiset muuttaa heti kun on sossut perässä.

Tässä muutama syy.

T:perhetyöntekijä

Auttaako muuttaminen oikeasti muka sossujen karistamisessa?

Vierailija kirjoitti:

Luuletteko, että lastensuojelussa ei tuota tajuta? Ongelma on se, että lapsen pitää lain mukaan olla vaarassa, joka pystytään todentamaan, jotta kiireellinen sijoitus tai pidemmällä aika välillä huostaanotto olisi mahdollinen. Jos kaltoinkohtelusta ei ole todella selvää, hallinto-oikeudessa kestävää käyttöä ja/tai vanhempi pyrkii parantamaan tapojaan (onnistui tai ei), on annettava mahdollisuus => lapsi kärsii pahimmassa tapauksessa.

Ihania nämä kirjoitukset, jossa lain tuntemus on täysi nolla ja tietämys lastensuojelun reunaehdoista sitä kautta myöskin. Jonkun yksittäisen kunnan tilanne voi toki tästä poiketa, mutta vaikka miten olisi halua ja ymmärrystä, laki ei toistaiseksi anna mahdollisuutta puuttua kuin räikeimpiin tapauksiin sen enempää. Hirveää se on, mutta ennemmin kunnioittaisin niitä, jotka tekevät sitä järkyttävän vaikeaa työtä, kuin kirjoittelisin asenteellista sontaa ko. työntekijöistä ja kertoisin omia käsityksiäni faktoina. 

Itse en enää ole lastensuojelun sossu. Tämä yleinen asenne, palkan heikkois ja työn vaativuus saivat hakemaan muihinn töihin. Ikävä vaan, että mitä enemmän alaa mustamaalataan, sitä todennäköisimmin sinne jäävät vain ne, joilla ei ole muuhun mahdollisuutta, eli eivät ne, joiden pitäisi. 

Miksei näistä vaara-tapauksista järjestetä poliisikuulusteluja? Olisi sitten kunnon perusteet huostaamiselle jo alusta alkaen.

Mitä hyötyä koko lastensuojelusta ylipäätään on kun mihinkään ei voida tai uskalleta puuttua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoa on aina mutta se ei yksin riitä jos ongelmaa ei hoideta. Ongelma nuoren sisällä säilyy aina jos siihen ei puututa. Silloin ei mikään auta.

Jos nuori on kokenut lapsuudessaan hylkäämistä /pahoinpitelyä olisi nämä asiat pitänyt hoitaa heti. Ne jää johonkin tiedostamattomaan ja niitä on enää hyvin vaikea hoitaa myöhemmin.

Allekirjoitan.

Olen itse entinen pahoinpidelty, seksuaalisesti hyväksi käytetty, laiminlyöty, täysin yksin jätetty lapsi - nuori. Nyt syvästi haavoittunut aikuinen.

Olen kasvanut hyvin vahvaksi ja itsenäiseksi koska pakko. Sisimmässä kuitenkin syvä ammottava haava joka ei koskaan millään toimeenpiteellä enää umpeudu.

Itse en aikoinaan saanut apua miltään taholta. Asiat vaiettiin, ei uskottu, käännettiin selkä. Nyt itse kahden nuoren aikuisen äitinä (yksin lapseni kasvattanut) palan tulenpalavasti lasten asioitten puolesta. On kauheaa katsella miten aina vain uusi sukupolvi saa kokea samaa jota itse aikoinaan sain.

Perään kuulutan vanhempien vastuuta! En niele selitystä että koska itsellä ollut paha lapsuus, ei muuta osaa omileenkaan antaa. Ei pidä paikkaansa! Ihminen tekee itse omat päätöksensä; päätänkö olla paras mahdollinen äiti/isä vai kostanko omille lapsilleni sen mitä itse sain kokea. Lastensuojeluun lisää rahaa ja resursseja totta kai, mutta kyllä kaikki pitäisi alkaa jo äidin raskauden aikana. Ennalta ehkäistä tehokkaimmalla mahd. tavalla ettei näitä laiminlyötyjä lapsia tule. Tunnistettava riskivanhemmat heti alkuvaiheessa ja asioihin tartuttava! Tukitoimia ja tehokkaita sellaisia!

En ymmärrä miksi juopot, narkkarit, mieletään sairaat ja kieroutuneet hankkii lapsia kidutettavakseen ja vastustavat lastensuojelua henkeen ja vereen!? Kertokaa joku!

Lapsestani on tehty 2 aiheetonta ls-ilmoa kiusaamistarkoituksessa. Hölmöt sossut sotkivat lapseni asiat perusteellisesti, sotkuja selviteltiin sitten poliisiasemalla. Vastustan nykyisen kaltaista idioottien johtamaa ja pyörittämää lastensuojelua. Se ettet sinä ole saanut apua, vaikka olet sitä tarvinnut, kertoo samasta ongelmasta: asioita hoitavat idiootit.

Vierailija kirjoitti:

Mitä hyötyä koko lastensuojelusta ylipäätään on kun mihinkään ei voida tai uskalleta puuttua?

Kilttejä osapuolia uskalletaan kyllä juoksuttaa kuulusteluissa ja huostaanottaa sijoittamaalla "ensin vaan vähän ja kivaan paikkaan".

Vierailija kirjoitti:

Olet NIIN oikeassa! Itse työskentelen lasten psykiatriassa ja tämä asia turhauttaa kyllä todella paljon. Tosin en tiedä mikä hyvä ratkaisu olisi. Sijoituspaikkojakaan ei ole riittävästi eivätkä ne kaikki ole hyviä. Jotain pitäisi muuttaa ja kehittää ennalta ehkäisevässä työssä ja lisätä roimasti pikkulapsi perheiden avopuolen tukitoimia. Mikään perhetyö sillointällöin ei auta vaan ainakin lapsen pari ensimmäistä koko tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa vuotta pitäisi turvata jonkinlaisella koko perheen tukiasumisella joka olisi valvottua ja ohjattua. Vanhemmat saisivat opastusta kädestä pitäen vauvan hoidon, kodinhoidon ja elämänhallinnan suhteen. Pari vuotta on riittävän pitkä aika että asiat oikeasti voisivat muuttua. Nämä ongelmaperheet pitäisi myös nykyistä tehokkaammin pystyä seulomaan avun piiriin jo varhaisessa vaiheessa. Mutta mistä rahat tähän kaikkeen? Siinähän se isoin ongelma on.

Olen työskennellyt lastensuojelun sossuna. Minua taas turhautti se, että lastenpsykiatrialla nähtiin ratkaisuna melkeinpä mihin tahansa lapsen psyykkiseen oireiluun se, että lapsi otettaisiin huostaan. Haloo, jos lastenpsykan kautta ei saada psykiatrisiin ongelmiin hoitoa, niin se huostaanottoko sen lapsen parantaisi? Lastensuojelu on niin kaatoluokka, sinne voi dumpata ne tapaukset, joita terveydenhuolto, perheneuvolat ym. ei pysty auttamaan, vaikka lastensuojelun keinot auttaa psyykkisesti oireilevia lapsia ja nuoria ovat näitä muita tahohja huomattavasti tehottomammat. Sossuilla ei useinkaan ole terapeuttista ja lääketieteellistä osaamista, eikä tarvitse ollakaan.

Vierailija kirjoitti:

Suurin ongelma on se, että naiset hankkivat lapsia hulttioiden kanssa. Parempi olla hankkimatta lapsia, jos on kykenemätön näitä hoitamaan kunnolla. Kunpa naiset tajuaisivat tämän.

No osittain näin mutta kun nykyään suuri osa naisista on itsekin näitä "hulttioita"...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet NIIN oikeassa! Itse työskentelen lasten psykiatriassa ja tämä asia turhauttaa kyllä todella paljon. Tosin en tiedä mikä hyvä ratkaisu olisi. Sijoituspaikkojakaan ei ole riittävästi eivätkä ne kaikki ole hyviä. Jotain pitäisi muuttaa ja kehittää ennalta ehkäisevässä työssä ja lisätä roimasti pikkulapsi perheiden avopuolen tukitoimia. Mikään perhetyö sillointällöin ei auta vaan ainakin lapsen pari ensimmäistä koko tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa vuotta pitäisi turvata jonkinlaisella koko perheen tukiasumisella joka olisi valvottua ja ohjattua. Vanhemmat saisivat opastusta kädestä pitäen vauvan hoidon, kodinhoidon ja elämänhallinnan suhteen. Pari vuotta on riittävän pitkä aika että asiat oikeasti voisivat muuttua. Nämä ongelmaperheet pitäisi myös nykyistä tehokkaammin pystyä seulomaan avun piiriin jo varhaisessa vaiheessa. Mutta mistä rahat tähän kaikkeen? Siinähän se isoin ongelma on.

Olen työskennellyt lastensuojelun sossuna. Minua taas turhautti se, että lastenpsykiatrialla nähtiin ratkaisuna melkeinpä mihin tahansa lapsen psyykkiseen oireiluun se, että lapsi otettaisiin huostaan. Haloo, jos lastenpsykan kautta ei saada psykiatrisiin ongelmiin hoitoa, niin se huostaanottoko sen lapsen parantaisi? Lastensuojelu on niin kaatoluokka, sinne voi dumpata ne tapaukset, joita terveydenhuolto, perheneuvolat ym. ei pysty auttamaan, vaikka lastensuojelun keinot auttaa psyykkisesti oireilevia lapsia ja nuoria ovat näitä muita tahohja huomattavasti tehottomammat. Sossuilla ei useinkaan ole terapeuttista ja lääketieteellistä osaamista, eikä tarvitse ollakaan.

Psykiatria ei pysty hoitamaan lasta jonka kotiolot ovat epävakaat. Osastolla tehty työ vesittyy samantien kun lapsi palaa kotiinsa epävakaisiin ja kaoottisiin olosuhteisiin. Toisinaan hoitoa ei tosiaan edes aloiteta ennen kuin lapsen olot ovat vakiintuneet koska se on resurssien haaskausta, pois joltain toiselta lapselta joka hoidosta oikeasti hyötyisi ja lisäksi suoranaisesti vahingollista lapselle jonka vanhemmat eivät kykene toimimaan yhteistyössä hoitavan tahon kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vähän turhan pessimistisesti kyllä maalataan suunnilleen niin että vain pari ekaa vuotta merkitsee ja sitten on melkein peli menetetty. Ei nyt unohdeta sitä että lapsi voi sairastua psyykkisesti myöhemmälläkin iällä vaikka se lapsuus olisi ollut normaali eikä olisi ollut vakavia laiminlyöntejä hoidossa ja vuorovaikutuksessa. Ja niillä kenellä on ollut vähän huonommat oltavat pienenä ei peli ole ollenkaan menetetty. Mitään ei ole käsikirjoitettu valmiiksi.

Ihminen voi toki sairastua psyykkisesti missä iässä tahansa ja toipumisen mahdollisuudet riippuvat sitten monesta asiasta, esimerkiksi diagnoosista, omasta motivaatiosta ja tukiverkostosta. On kuitenkin myös kiistaton tosiasia että !apsi joka ensimmäisten elinvuosiensa aikana vaurioituu vakavasti ei toivu koskaan sellaiseksi mikä hänestä olisi toisissa olosuhteissa tullut. Harva joka ei aamatikseen tee töitä näiden asioiden parissa tulee ajatelleeksi tai ymmärtää miten valtava merkitys lapsen kehitykselle on juuri tuolla ensimmäisellä elinvuodella. Jos perusta on hyvä lapsi pystyy paremmin ja pienemmin vaurioin kestämään tulevat kolhut ja toipumaan tehokkaammin kun psyyken perusrakenteet ovat kunnossa. Jos ne taas ovat alunperin jääneet kehittymättä normaalisti ei se asia enää myöhemmin muuksi muutu.

Jos oma perhe on huono, niin yhteiskunnan mahdollisuudet paikata tilanne on aina valitettavasti rajallinen. Toki voidaan ja pitääkin ajoissa ottaa huostaan ja sijoittaa jos tilanne on todella paha, mutta pitää myös ymmärtää sijoituksen realiteetit. Sijaisperheitä on vähän, taso vaihtelee ja vain harvoin lapsi saa siellä osakseen aitoa rakkautta ja vanhemmuutta. Vain harva lapsi saa olla samassa perheessä koko lapsuutensa, vaihdoksia ja pallottelua on paljon ja se on todella traumaattista. Sijaislapsiin kohdistuu yllättävän paljon kaltoinkohtelua ja perheet ovat usein kouluttamattomia, osalle sijaislapset on lähinnâ bisnestä. Laitokset on vielä pahempia, usein täynnä oireilevia, väkivaltaisia ja päihdeongelmaisia nuoria jotka ovat pelottavia ja toimivat huonona edimerkkinä. Harva saa yhteiskunnan kautta pysyvän turvallisen kodin ja vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet NIIN oikeassa! Itse työskentelen lasten psykiatriassa ja tämä asia turhauttaa kyllä todella paljon. Tosin en tiedä mikä hyvä ratkaisu olisi. Sijoituspaikkojakaan ei ole riittävästi eivätkä ne kaikki ole hyviä. Jotain pitäisi muuttaa ja kehittää ennalta ehkäisevässä työssä ja lisätä roimasti pikkulapsi perheiden avopuolen tukitoimia. Mikään perhetyö sillointällöin ei auta vaan ainakin lapsen pari ensimmäistä koko tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa vuotta pitäisi turvata jonkinlaisella koko perheen tukiasumisella joka olisi valvottua ja ohjattua. Vanhemmat saisivat opastusta kädestä pitäen vauvan hoidon, kodinhoidon ja elämänhallinnan suhteen. Pari vuotta on riittävän pitkä aika että asiat oikeasti voisivat muuttua. Nämä ongelmaperheet pitäisi myös nykyistä tehokkaammin pystyä seulomaan avun piiriin jo varhaisessa vaiheessa. Mutta mistä rahat tähän kaikkeen? Siinähän se isoin ongelma on.

Olen työskennellyt lastensuojelun sossuna. Minua taas turhautti se, että lastenpsykiatrialla nähtiin ratkaisuna melkeinpä mihin tahansa lapsen psyykkiseen oireiluun se, että lapsi otettaisiin huostaan. Haloo, jos lastenpsykan kautta ei saada psykiatrisiin ongelmiin hoitoa, niin se huostaanottoko sen lapsen parantaisi? Lastensuojelu on niin kaatoluokka, sinne voi dumpata ne tapaukset, joita terveydenhuolto, perheneuvolat ym. ei pysty auttamaan, vaikka lastensuojelun keinot auttaa psyykkisesti oireilevia lapsia ja nuoria ovat näitä muita tahohja huomattavasti tehottomammat. Sossuilla ei useinkaan ole terapeuttista ja lääketieteellistä osaamista, eikä tarvitse ollakaan.

Psykiatria ei pysty hoitamaan lasta jonka kotiolot ovat epävakaat. Osastolla tehty työ vesittyy samantien kun lapsi palaa kotiinsa epävakaisiin ja kaoottisiin olosuhteisiin. Toisinaan hoitoa ei tosiaan edes aloiteta ennen kuin lapsen olot ovat vakiintuneet koska se on resurssien haaskausta, pois joltain toiselta lapselta joka hoidosta oikeasti hyötyisi ja lisäksi suoranaisesti vahingollista lapselle jonka vanhemmat eivät kykene toimimaan yhteistyössä hoitavan tahon kanssa.

Ehkä enemmän siis tarvittaisiin yhteistyötä ja ymmärrystä lastensuojelun ja lastenpsykan välillä. Hoitopalaverit ainakin paikkakunnalla, jossa työskentelin, olivat usein sitä, että lastenpsykalla lääkäri tai psykologi paukautti tyyliin "No mitäs lastensuojelu nyt tekee" ja "Sijoitusta kannattaisi vakavasti harkita". No mutta kun ei ole perusteita. Avohuollon tukitoimia pitäisi ensin tarjota, mutta näissä on hyvin suuressa roolissa se, miten vanhemmat suostuvat ottamaan tukea vastaan. Huostaanottoon tarvitaan kuitenkin hyvin painavat perusteet, eikä näitä useimmiten näissä tapauksissa ole, koska mitään todella graavia ei kotioloissa ole, tai jos onkin niin ainakaan siitä ei ole todisteita/tietoa.

Vierailija kirjoitti:

Näen vaan työssäni nuoria, joilla on niin järkyttävä - ja ennen kaikkea vuosikausia jatkunut- lapsuus ( eroja, menetyksiä, hoivan puutetta) että ihmettelen miksi ei olla ajoissa puututtu.

Ap

Ymmärrän pointtisi, mutta sijoitus ei suojaa lasta menetyksiltä tai särkyneeltä psyykeltä. 13-vuotias vauvana sijoitettu lapsi on voinut olla elämänsä ajan eripituisia jaksoja kolmessa eri sijaisperheessä ja parissa laitoksessa. Toki perustarpeet on varmasti huolehdittu, mutta psyykkisesti se nuori on mitä todennäköisimmin aivan hajalla.