Nykyään saa olla tosi tarkkana mistä puhuu kavereille (kateus?)

Kaverini on kateellista tyyppia, tunnettu jo reilut 10 vuotta, mutta asia on valjennut vasta lahiaikoina. Heilla on yleensa mennyt ns paremmin, meilla ei niinkaan, mutta olen sinnikkaasti suunnannut alalle jolle halusin, opiskellen yot lasten ollessa pienia kun taas yatavani oli 'vain' koti aitina oikeastaan koko ajan minka olemme tunteneet. Kuinka ollakkaan sain haluamani jatko-opiskelu paikan viime syksyna, mutta sen sijaan etta kaveri olisi iloinnut asiasta on han koko ajan vain kommentoinut tyyliin voidaanko minut potkia kurssilta pois tai mita tapahtuu jos en lapaise tenttia ekalla kerralla. Lahes kihisee kiukusta kun kuulee etta itseasiassa olen parjannyt keskimaaraista paremmin, enka reputtamassa mitaan. Nyt tama kateus on jo levinnyt kaikkeen ja minulla ei saisi menna missaan suhteessa paremmin, muutoin on naama niin nyrpeana, eika koskaan voi iloita saavutuksistani vaikka itse kannustan hanta todella paljon, joskun lahi aikoina yhteydenpito on jaanyt vahemmalle em syista..

Elämäni on ollut surkeata lähes millä mittakaavalla katsoen hyvänsä. On tapahtunut joitakin asioita, jotka ovat tuhonneet suunnitelmani ja unelmani täydellisesti. Kympin tyttö romahti kovaa ja korkealta ilman omaa syytä. Pelkkien sattumien vuoksi. Muutosta tilanteeseen ei ole luvassa, vaan elämä jatkuu näin yli viisikymppiseksi.

Sitten katson kun muut saavat mahdollisuuksia ja etenevät elämässään. Ja minä puurran päivästä toiseen jo pelkän arjen kanssa.

Luuletteko ettei se satuta? Ja ettei oikein tiedä mitä sanoisi. Kun, jos kertoo omasta elämästä niin se koetaan valittamisena, jonka voi mitätöidä väittämällä uhriutujaksi ja antamalla neuvoja joissa ei ole järkeä.

On parempi jättää jotenkin vaivihkaa menestyvät ystävät, ettei aina tule paha mieli kun joutuu tapaamaan. Ihmisen on kuitenkin vaikeassa elämäntilanteessa tärkeintä ajatella omia voimavarojaan, ja tehdä elämästään sellaista, ettei kuormita itseään liikaa.

Psykologiassa on tutkittu, että kateuden todellinen määrä on huomattavasti havaittua kateutta vähäisempää. Usein juuri huomiota hakevat henkilöt alitajuisesti toivoisivat, että heille oltaisiin kateellisia. Tämä olisi vahvistusta heidän huomioarvon varassa sahaavalle itsetunnolle. Joskus jopa kerrotaan suureen ääneen muille kuinka kateellisia ihmisiä on paljon ympärillä. Tässä tarkoitus on rivien välistä kertoa, että kuuluu itse kadehdittavien ihmisten kerhoon.

Empaattinen ystävä voi taas yrittää nostaa ystävänsä mielialaa ja statusta sanomalla olevansa kateellinen hänen hienosta elämästään. Tämä pitäisi ottaa pelkästään kehuna.

Mieti yhtä tuntemaasi henkilöä joka on säteilevä, lahjakas, rikas ja onnellinen. Tunnet varmaan sellaisen henkilön, jolle kateuteen taipuvainen voisi helposti olla kateellinen. Hän ei luultavasti välitä pätkääkään siitä, kuka on tai kuka ehkä on hänelle kateellinen. Siitä asetelmasta yksinkertaisesti puuttuu kaikenlainen nokittelu tai muu pikkumaisuus. Sellainen ihminen on sinut itsensä kanssa.

Mulla on vähän päinvastainen tarina. Olin teininä poikkeuksellisen nätti, sosiaalisesti menestynyt, "inspiroiva" oman tiensä kulkija, joka keräsi paljon ihailijoita ja halukkaita "ystäviä".

Noh, sitten sairastuin vakavasti, ja tämä sairaus vei henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti aivan pohjalle useammaksi vuodeksi. " Ystävät" katosivat mystisesti.

Nyt, kun olen saanut kynsittyä itseni ja elämäni takaisin mallilleen, vanhat ja uudet ihmiset ovat alkaneet tutunoloisesti parveilemaan taas ympärillä ja kaipaamaan kontaktia.

Kumma juttu miten vähän sitä osaa arvostaa enää...

Ilmeisesti ylipäätään totutun roolin muutos on se mikä saa ihmiset kaikkoamaan ympäriltä. Oli se sitten "vetoapu ylös" tai "pönkitys" huonompana vertailukohtana.