Ero 31-vuotiaana ja elämä sekaisin

Juu, elämä menee sekaisin eron myötä. Erosin ikäisenäsi. Meni kolme, neljä vuotta, löysin elämäni rakkauden, jonka kanssa muutin yhteen neljän kuukauden seurustelun jälkeen. Tiesin vain jotenkin että hän oli se oikea. Aviossa nyt 10 vuotta, lapsia yksi.

Koskaan et voi tietää onko kulman takana onni luuraa. Oma kokemukseni on, että se ero kannattaa surra rauhassa eikä lähteä mihinkään laastarisuhteisiin. Kannattaa olla armollinen itselleen, antaa aikaa ja tilaa kaikille tunteille. Voimia sinulle.

joki kirjoitti:

Nelonen, kiitos, en viitsi sähköpostia laittaa kun minulla ei ole anonyymiä s-postiosoitetta. Miten olet jaksellut, tuntuuko tällä hetkellä yhtään helpommalta kuin saatuasi varmuuden asioihin? Oletko entisesi kanssa tekemisissä?

Nyt on helpompi olo kyllä koska on selvää ettemme palaa yhteen. Mies vaan ei saanut asiaa sanottua, vaikka uusikin nainen oli jo kuvioissa, siitä olin itse tietämätön vaikka koko muu kylä tuntui olevan tietoinen asiasta.

En ole exän kanssa juurikaan tekemisissä koska se on minulle vielä vaikeaa. Ex itse menikin jo eteenpäin (laastari)suhteensa kanssa eli eipä hän minun seuraani kaipaa. Valitettavasti ex on edelleen päivittäin mielessä, siitä haluaisin päästä eroon. 

Olen kuitenkin ajatellut että haluan nyt oppia elämään itseni kanssa ja jos joku minulle on vielä tarkoitettu, se varmasti tulee eteen kun aika on oikea.

-nelonen

Mitä jos tilanne on semmoinen että on jo työtön, ei näe koskaan ihmisiä, todella vähän sosiaalisia suhteita??

Sittenhän syrjäytyy ihan täysin jos vielä eroo?

Löytyipä Googlen kautta tällainen ketju joka koskettaa tosi paljon omaa tilannetta. Ero tuli pari viikkoa sitten ja ikää 31. Perhehaaveet ja kaikki kariutui, tuntuu toivottomalta. Löytyisikö vielä kokemuksia?

Eihän 31-vuotias ole vielä ikä eikä mikään, ihmiset eroavat missä iässä tahansa. Tietenkin jos lapsia haluaa tulee varmasti pelko ehtiikö niitä saamaan, mutta ei sitä kannata liikaa pelätä, mitä tahansa voi tapahtua elämässä.

Mies jätti, kun olin 31. Luulin kuolevani. Osa ystävistä lakkasi kutsumasta kekkereihinsä. Töissä meni paremmin, koska miehen sijaan nyt keskityin itseeni.

Kesti 5 vuotta ennen kuin löysin uuden vakavan suhteen. Se kesti pari vuotta.

Olen nyt 56. Muistan yhä eron tuskan, mutten enää tunne sitä. Minulla on koira, josta on minulle tavattomasti iloa.

Olen pahoillani, etten voi sanoa sitä, mitä halusit kuulla.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se siitä! Erosta toipuminen kestää, monella jopa pari vuotta, mutta elämä voittaa kyllä.

Etsi ystäväsi, sinkkukaverit ovat parhaita tuossa tilanteessa, panosta itseesi, liikuntaan, hyvinvointiin, hauskanpitoon. Aloita uusi harrastus, ota lemmikki. Nauti omasta ajasta ja vapaudesta.

Olet vielä nuori, varmasti tapaat vielä uuden ihmisen. Aikuisiällä on muutenkin parempi pariutua, kun tietää jo, mitä hakee toisessa. Tsemppiä!

Muista kuitenkin jos otat lemmikin, että olet siitä vastuussa myös tulevaisuudessa, vaikka saisit lapsia ja rakastuisit uudestaan.

Miehen löytäminen yli 20 vuotiaana on äärimmäisen haastavaa.

N24

Erosin 14v suhteesta 33v:nä. Vaikka halusin itse eroon toipumiseen ja itsetunnon palautumiseen meni vuosi (no samaan syssyyn äidin sairastuminen ja kuolema, yksinhuoltajuus, muutto ja työpaikan vaihto). Surrut en päivääkään.

3v erosta aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa 25v sitten. Tuo 3v oli ihanaa aikaa lasten kanssa vaikka olimmekin köyhiä.

Erosin suunnilleen samanikäisenä 10 vuotta kestäneestä parisuhteesta. Minä olin se joka joutui päättämään suhteen lopettamisesta, toinen osapuoli keskittyi syyttämiseen ja ei halunnut hyväksyä asiaa. Aikanaan hänkin myönsi että päätös oli ollut oikea. Mitään muita osapuolia tähän ei liittynyt. Suhde oli vain elänyt aikansa.

Ero oli itselleni ihan murskaavan iso elämänmuutos. Parisuhteen lisäksi minulta hävisi tukku ystäviä, ikävä kyllä. Meillä oli yhteinen, tiivis ystäväpiiri, mutta valitettavasti koska toinen osapuoli ei hyväksynyt eroa, minun piti ottaa häneen välimatkaa tilanteen rauhoittamiseksi. Samaan aikaan hän vietti edelleen aikaa ystäviemme kanssa ja en siten voinut nähdä enää heitäkään, koska exä olisi ollut paikalla tai ahdistanut heitä myöhemmin kysymyksillään. Ylipäänsä en halunnut, että hänelle kerrotaan asioistani. Tilanne oli kiusallinen, jota minähän se sitten uhrauduin ja jäin kuvioista pois. Kun tilanne myöhemmin oli jo jäähtynyt, oli kaverisuhteetkin jo ehtineet etääntyä ja se siitä. Aikaa tähän prosessiin meni ehkä parisen vuotta ja täytyy sanoa, että oli elämäni pisimmät ja yksinäisimmät vuodet. Tunsin myös katkeruutta, koska tavallaan exä onnistui kiristämään minut tällä tavalla kuvioista ulos, ehkä itse ymmärtämättään.

Että kovaa voi olla. Kannattaa yrittää pitää kiinni ystävistä ja olla heidän kanssaan. Ja puhua asioista. Yksin on vaikeaa olla, ajatukset alkaa kiertää kehää ja olo pahenee. Alun vapaudenhuuman jälkeen tulee arki, joka voi olla todella erilaista kuin oli tottunut. Mutta siitä se lähtee ja elämään tulee uusia ihmisiä ja asioita.

Avioliittoni loppui, kun olin 31. Yhdessä oli oltu melkein 10 vuotta, ja vaikeuksia oli paljon, jos kohta tietysti paljon hyvääkin. Ex halusi lopulta eroa enemmän, itse olisin vielä toivonut jatkoa. Mutta eipä siinä sitten, minä muutin pois yhteisestä kodistamme vuokra-asuntoon ja pakko oli aloittaa elämä yksin.

Tunsin tuskaa exän ja vuosia yhdessä rakennetun elämän menettämisestä, suunnatonta häpeää parisuhteen epäonnistumisesta, ja valtavaa pelkoa tulevaisuutta kohtaan. Koin, että kaikki arvokas elämässä oli peruuttamattomasti hävitetty. Ajattelin olevani vanha, ikäloppu suorastaan - mitään uutta en ehtisi enää aloittaa. Putosin mustassa kuilussa päivästä toiseen vain odottaen, koska iskeytyisin pohjaan.

Tänä vuonna täytän 37. Minulla on uusi puoliso ja tasapainoinen, onnellinen ja vakaa elämä. Vastoin kaikkia odotuksiani asiani ovat nyt paljon paremmin kuin ne koskaan olivat entisessä elämässäni.

Ei se ole vaivatta tullut, sillä eroa kärsin ja työstin aktiivisesti pari-kolme vuotta, sekä yksin että eroseminaarissa. Olin välillä niin rajusti vereslihalla, että olin varma, etten selviä ikinä. Mutta minä selvisin.

Haavoista suurimmatkin ompelee lopulta aika, ja vaikka sitä et olisikaan valmis uskomaan, usko ainakin tämä: ero kolmekymppisenä ei ole elämän loppu.

Pitkään se voi kirpaista, mutta elämä voi tarjota vielä uusia hienompia mahdollisuuksia ja silloin ymmärtää miksi asiat menivät kuten menivät.

Vierailija kirjoitti:

Miehen löytäminen yli 20 vuotiaana on äärimmäisen haastavaa.

N24

Kyllä niitä miehiä vapautuu markkinoille aika paljon kolme-nelikymppisenä, harvat nuoruuden suhteet kestää.

Mut jätti mies kun olin 32. Itse en koskaan ole sen jälkeen löytänyt parisuhdetta enkä lapsia saanut, ikää 46. Mutta eipä tuo enää haittaakaan, olen ihan tyytyväinen yksin ajatukseen pakon edessä sopeuduttuani. Ja useimmat kyllä löytää uuden kumppanin, vähemmistö meitä huonotuurisia tai kellekään kelpaamattomia heikkotasoisia on.

Vierailija kirjoitti:

Mut jätti mies kun olin 32. Itse en koskaan ole sen jälkeen löytänyt parisuhdetta enkä lapsia saanut, ikää 46. Mutta eipä tuo enää haittaakaan, olen ihan tyytyväinen yksin ajatukseen pakon edessä sopeuduttuani. Ja useimmat kyllä löytää uuden kumppanin, vähemmistö meitä huonotuurisia tai kellekään kelpaamattomia heikkotasoisia on.

Minkähänlainen on kenellekään kelpaamaton tai heikkotasoinen, vaikea kuvitella miksi joku näkee itsensä näin.

Erosin 12 vuoden suhteesta kun olin "jo" 35. Nyt 39, uusi suhde löytyi 2 vuotta eron jälkeen. Siinä välissä oli sekoilua ja hapuilua, piti kokeilla irtosuhteita kun en nuorena kokeillut. Nyt tuntuu, että 35 oli nuori ikä, 30 vielä nuorempi. Tosin minulle on ollut selvää että en halua lapsia eikä nykyinen mieskään halua.

Ehkä parasta erossa oli se, että löysin persoonallisuuden piirteitä joita olin tukahduttanut suhteen aikana, luovuutta ja itseilmaisun.

Vierailija kirjoitti:

Parempi nyt kun 10 vuoden päästä. Vielä ehdit vaikka mitä. Tsemppiä!

Miksi uuden suhteen löytäminen olisi sen vaikeampaa 41-vuotiaana kuin 31-vuotiaana? Lasten kannalta tietenkin asia on eri, mutta ap (joka tuskin on enää linjoilla) puhui suhteesta. Nelikymppisiä sinkkuja on ihan yhtä paljon kuin kolmekymppisiäkin, ehkä enemmänkin. Kumppanin löytäminen on ihan yhtä helppoa minkä ikäisenä tahansa, koska kaikissa ikäluokissa on sinkkuja suurin piirtein yhtä paljon. 

Minäkin erosin 31-vuotiaana. Olin vuosikymmenen yksin, paikkailin sydäntä enkä uskaltanut luottaa kehenkään. Pelkäsin miehiä. Lopulta 43-vuotiaana uskaltauduin etsimään miestä ja löysinkin eronneen miehen. Nyt on ihan erilaista rakastaa, kun tuntee itsensä vahvaksi ja toipuneeksi, ymmärtää paremmin itseään ja toista, on oppinut menneestä eikä enää kuvittele elävänsä ikuisesti vaan uskaltaa ottaa elämästä kaiken irti.

.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehen löytäminen yli 20 vuotiaana on äärimmäisen haastavaa.

N24

Kyllä niitä miehiä vapautuu markkinoille aika paljon kolme-nelikymppisenä, harvat nuoruuden suhteet kestää.

Niin vapautuu mutta kun ei miehille kelpaa mikään. Varsinkaan yli 20 vuotiaat.

Rakkaus puuttuu. Ollaan vaan lakia ja himoa,vaatimuksia ja vahtimista mutta ei kuitenkaan rakkautta. Ei yhteistä.Oikeesti kun nuorena menee rakkaudesta yhteen elää koko elämän yhdessä ilman mitään pakkoa.Ei uhkauksia.Todellista ei kaikki löydä kun sitä voi pakottaa !!! Ei väkisin.