Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia, etten muista olleeni äitini sylissä koskaan?
29.07.2017 |
En muista olleeni äitini sylissä koskaan. En muista, että hän olisi koskaan sanonut minulle rakastavansa minua. En muista, että äiti olisi leikkinyt kanssani tai antanut vauhtia pihakeinussa.
Muistan vain, että äidilläni oli aina omat tekemiset ja ongelmat. Hän ei koskaan kysynyt minulta, mitä minulle kuuluu tai miten koulupäiväni meni. Hän huusi minulle joka päivä. Hänen mielestään en osannut tehdä mitään oikein. Hän ei herännyt viikonloppuisin aikaisin tekemään minulle aamiaista.
Tällaisia hataria muistikuvia minulla on äidistäni. Millaisena te muistatte äitinne?
Kommentit (29)
Ihan samanlaisena. On kuitenkin ollut tosi hyvä mummi lapselleni, eikä ole uskaltanut huutaa mulle vuosiin, kunnes eilen taas räjähti. Juuri kun aloin pitämään hänestä jo enemmän.. Ellei olisi lasta, en pitäisi juuri mitään yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan vain, miten kiemurtelin pois äidin sylistä. En pitänyt siitä, että minua pidetään kiinni ja sylissä. :D
Olen vapaudenhaluinen ja itseriittoinen aikuisenakin. Omat lapset olisivat perseestä.
Sama täällä. Tunnekylmä äiti, jonka vuoksi olen tällainen sosiopaatti.
No, onneksi olen löytänyt mielekästä tekemistä, vaikka normaalielämä on aina ollut mahdottomuus.
En minäkään muista äidin syliä, isän sylin muistan. Äitini oli tunneköyhä, pidättyväinen ja hyvin työorientoitunut. Minua ei koskaan kiittänyt tai kehunut ja nyt omalla aikuisiällä se on heijastunut omiin käyttäytymismalleihini. Terapiaa tarvittiin. Yritän korjata asian omien lasteni kohdalla, etten jatka kierrettä.
Minä muistan kaksi kertaa, jolloin olin äidin sylissä. Ensimmäinen muistikuva on linja-autosta, jossa matkustimme mummolaan. Olin silloin noin neljävuotias. Eväänä oli voileipiä ja tietenkin pudotin leipäni äidin hameelle voipuoli alaspäin. Äiti oli vihainen. Toinen muistikuva on neuvolassa ennen kouluikää. Sain silloin rokotuksen. Omassakaan lapsuudenperheessä ei pidetty sylissä, ei halattu, ei sanottu sanallakaan, että olisin tärkeä. Onneksi omien lasten kohdalla olen voinut toimia toisin. Meillä on sylitety, halattu ja jopa pussailtu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Outoa, että olette noin sylinkipeitä. -3
Ei minullakaan ole mitään selkeää muistikuvaa sylissä pitämisestä, mutta halaamisista kyllä. Ja antoi vauhtia pihakeinussa ja kehui, että onpa hyvää hiekkakakkua ja kuravedestä tehtyä kahvia, kun leikin kahvikutsuja hiekkalaatikolla. =)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En muista olleeni äitini sylissä, en kyllä paljon kenenkään muunkaan sylissä. Hoitotädin sylissä istuin joskus, en tiedä muistanko tämän siksi, että siitä on valokuva.
Ensimmäinen vakava suhde minulla oli lukioikäisenä ja poikaystävän sylissä kyllä viihdyin. Mitä tästä pitäisi sitten päätellä?
En tiedä onko normaalia, mutta sama. En kyllä muista juuri mitään alle 6v, joten syli-ikä on ehkä jo mennyt vähän ohi?
Meidän perheessämme ei sanottu kenellekään 'rakastan sinua', en ole koskaan kuullut vanhempieni puhuvan niin toisilleen vaikka onnellisilta näyttävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En muista minäkään. Äiti oli tosin sekakäyttäjä, eli ehkä se tiputti mut monesti pää edellä lattialle ja se vaikuttaa muistiini. On mulla yksi valokuva, missä olen äidin sylissä.
Totta kai se on normaalia olla muistamatta sellaista, mitä ei ole tapahtunut.
Epänormaalia on kehittää valemuistoja, joskin sekin on aika tavallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, en luultavasti ole pahemmin ollutkaan sillä muistan asioita 2- vuotiaasta lähtien, äiti ei ole myöskään koskaan halannut tai sanonut rakastavansa mikä jo ajatuksena tuntuu täysin utopistiselta. Asuessani kotona oli työorientoitunut ja poissaoleva. Itse en aio tehdä lapsia, olisin varmaan samanlainen eikä lapset muutenkaan herätä mitään positiivisia tunteita.
Minäkään en muista olleeni. Isän sylissä olin viimeisen kerran 6-vuotiaana. Sen jälkeen en enää kehdannut mennä. En tiedä miksi. Omaa lasta pidän joka päivä sylissä ja halaan. Menee nyt ekalle. Joka ilta sanotaan toisillemme että ole rakas ja hyvää yötä. Lapsuudenkodissani ei ikinä sanottu edes hyvää yötä.
Oli kuitenkin hyvä lapsuus minulla noista "puutteista" huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En muista, että äitini olisi ylipäänsä koskenut minuun.
Ei siis mitään sylissä olemista, halaamista tai edes kädestä pitämistä. Toki on joutunut hoitamaan eli kosketusta vaippaikäisenä on pakosti ollut, mutta siitä eteenpäin ei mitään.
Muista kuitenkin kaikenlaista sellaisesta nelivuotiaasta lähtien, mikä on ihan normaalia. Vain harvoissa tapauksissa ihmisellä on selkeitä muistoja jo kolmivuotiaasta.
Omat lapsenikin ovat saaneet kokea kylmyyttä. Tiedostan sen nyt, kun lapset ovat jo liian isoja syliin. Hoidettu on asianmukaisesti, mutta uskon, että hellyys on puuttunut. Niin sitä jatkaa tiedostamattaan sukupolvien rasitteita.
En pidä amerikkalaistyylistä rakastamisen hokemista hyvän lapsuuden merkkinä.
En minulle ole koskaan niin sanottu, kuitenkin on ollut hyvin vahva tunne siitä, että on rakastettu.
On huolehdittu, on saanut aina tukea, on kohdeltu arvostavasti ja lapsen mielenmaailmaan eläytyen. Koskaan ei ole uhkailtu saati rangaistu. Ei ole vain tarvinnut, kun yhteys on saumaton.
Sama omille lapsilleni. En minä dramaattisesti heitä ilmoita rakastavani. Kaikki puheeni ja toimintani sen kertovat paljon paremmin. Ei sovi vain minulle ja ymmärrän, että joillekin toisille se on hyvä asia.
Ei kuitenkaan voi mitata tuollaisilla jutuilla vanhemmuutta.
Vierailija kirjoitti:
Outoa, että olette noin sylinkipeitä. -3
Minä olen tosi hellyyden kipeä ihminen (en tiedä onko sillä jotain merkitystä että myös minäkään en saanut sitä omilta vanhemmilta), mutta samaan aikaan en osaa tai pysty olemaan läheinen kenenkään kanssa :( pelkään päästää ketään lähelle koska läheisyys on niin vierasta. Hirveä tunne. Olen siis jopa yllättynyt että jotkut ovat kyenneet parisuhteeseen ja jopa hankkimaan lapsia.
Mietin itsekin samaa vastikään. En muista sylissäpitoa, kädestäpitämistä enkä halailua. Tunteiden (muiden kuin vähän negatiivisten) näyttäminen ei ollut tavallista. Äidin elämä kietoutui isäni tekemisten/tekemättä jättämisien/olemisen ympärille ja näistä puhumiseen minulle jo pienestä pitäen. Itse halailen kouluikäisiä lapsiani päivittäin ja se tulee luonnostaan. Siksi mietin, että onko hellyyden osoittaminen ihmisessä sisäsyntyistä ja ne jotka eivät sitä tee ovat jotenkin "vaurioituneita".
Isä oli elämäntapajuoppo joka joi itsensä hengiltä.
En välitä kosketuksesta. En ole sitä saanut enkä juuri anna.
Henkinen yhteys on minulle tärkeintä. Läheisyyttä koen keskustelussa ja älyllisissä puuhissa ylipäänsä. Seksiä harrastan orgasmin ihanuuden takia. Toki sen saa ihan yksinäänkin.
Mistään pusutteluista ja halailuista en välitä, ne lähinnä kiusaannuttavat.
Lapsilla sama tietysti kasvatuksen tuotoksena. Kyllä näinkin pärjää ja on jopa ihan hyvä olla.
Ihan samat kuin sinullakin, mutta lisänä vielä henkinen- ja fyysinen väkivalta. Ei ole kuulunut elämääni aikuisuudessa.