Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies ei sitten enää kestä lapsiamme. Mitä ihmettä teen?
28.07.2017 |
Mies sanoi viikko sitten, ettei enää kestä lapsiamme. Olen nyt viikon ajan pohtinut että mitä ihmettä teen sen suhteen, itkettää ja säälittää lapset. Miehellä on siis paha työstressi ja jatkuvat yt:t niskassa, lomautuksiakin ollut ja näistä rahahuolia. Lapsemme on 3 ja 5 -vuotiaat, mutta mielestäni he ovat sen ikäisiksi harvinaisen rauhallisia ja kivoja ja tottelevia lapsia. Mutta mies ei nyt siis pitkään jatkuneen työstressin takia enää kuulemma kestä heitä, ei halua nähdäkään, ja jättää kaiken lapsiin liittyvän yksin minun hoidettavaksi, edes aamupalaa ei lapsille pöytään laita, koska kuulemma alkaa heti herättyä vituttaa niin pahasti lapset. Vituttaa sitä tietenkin moni muukin asia, mutta tämä lapsijuttu on nyt se pahin. Jos eroaisimme, niin lapset olisivat hänelle kai puolet ajasta tai vähintään joka toinen viikonloppu, ja hän siis yksin silloin lasten kanssa. Lapset tykkää isästään ihan hirveästi, ja heillä on ennen ollut tosi hyvä suhde keskenään, surettaa ihan kamalasti lasten puolesta kun isä on tuollainen. Kai se luulee, että voisi häipyä tästä eikä enää näkisi lapsia? Vaikka lapsentekoon ryhtyminen oli hänen idea alunperin, ja hän oli pitkään haaveillut lasten saamisesta. Mitä ihmettä siis teen?
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luetuta miehellä kirja The upside of stress.
Sen saa Audiblesta äänikirjana vaikka heti, ja ilmaiseksi jos ei ole vielä ladannut Audiblea.
Jos haluaa elää palkitsevaa, kiinnostavaa ja monipuolista elämää, _stressin välttäminen on mahdotonta_.
Kiinnostavat työt ovat väistämättä stressaavia, kuten on perheen ja työn yhteensovittaminen. Myös tylsyys on stressaavaa.
Tähän asti on lähinnä toitotettu sitä miten pahaksi stressi on ihmisille, mutta tuossa kirjassa todetaan että tutkimusten mukaan pahaksi on se jos suhtautuu stressiin vältettävänä asiana, sen sijaan että suhtautuu siihen hoidettavana asiana.
Kuten nyt esimerkiksi ne lapset: veikkaanpa että mies lapsia välttäessään on entistä pahemmassa kippurassa ja itsesyytöksissä, kun toinen vaihtoehto olisi ollut miettiä sitä omaa suhtautumista ja omaa käytöstä, ja hoitaa se lasten kanssa oleminen niin että stressaisi vähemmän (tai paremmin).
Terapia on nyös hyvä ajatus, mutta lienee parempi jos mies löytää itse oman tiensä sinne kuin että menee kun käsketään.
Et ole selvästikään kokenut koskaan kunnon pikään jatkunutta stressiä. Se ei tee elämästä millään lailla palkitsevampaa, kiinostavampaa tai monipuolisempaa vaan päinvastoin kaventaa omaa toimintarepertuaaria, romahduttaa elämänlaadun ja heikentää kykyä ohjata elämäänsä omien arvojen suuntaan.
Sinä et selvästikään ole perehtynyt viimeisimpään tutkimustietoon stressistä (myös vakavasta ja pitkäkestoisesta) selviämiseen.
Kyse ei ole siitä että stressi olisi se palkitseva ja mielenkiintoinen asia, vaan palkitsevien ja mielenkiintoisten asioiden tavoittelu on stressaavaa.
Stressireaktio käynnistyy kun ihminen on tekemisissä itselleen tärkeiden asioiden kanssa, esimerkiksi toimeentulo näistä yksi. Se stressihormonien tuuttaaminen on kroppasi tapa yrittää auttaa sinua toimimaan tärkeässä tilanteessa.
Kuitenkin jos suhtaudut esimerkiksi adrenaliinipurskahdukseen vältettävänä ja pahana asiana, aiheutat itsellesi negatiivisen stressikierteen. Vaikuttaa muuten siltä että sellaisessa olet asustellut jo vuosia.
Lue/kuuntele se kirja. Se on kirjan pituinen eikä ole mulla ulkomuistissa, eikä muutenkaan tiivistyisi keskustelupalstakommentiksi.
Kiitos kirjasuosituksesta. Aion kyllä lukea tuon teoksen, sillä olen hyvin kiinnostunut psykologiasta ja neurotieteistä etenkin, kun se liittyy persoonallisuuteen, onnellisuuteen ja stressiin ja ahdistukseen.
Tosiasia on kuitenkin, että pitkään jatkuva stressi altistaa sairauksille, kaventaa tomintarepertuaaria (taistele tai pakene -refleksi), estää solujen uusiutumista, aiheuttaa itseen käpertymistä tai aggressiota ja tuntuu hemmetin ikävältä. Näistä on vahva tutkimusnäyttö, ja kokemuksellisesti tämän voi todeta jokainen, joka kroonisesta stressistä ja ahdistuksesta kärsii. Kehomme on kehittynyt hyötymään lyhytkestoisista reaktiivisista vaiheista, joiden aikana paetaan sapellihammastiikereitä, ja seuraavat pidemmät responsiiviset jaksot, jolloin opitaan uutta, pidetään yllä laumasuhteita ja sulatellaan ruokaa.
Toisekseen vaikka monet palkitsevat asiat tuottavat jonkin verran stressiä, pelkkä stressin kokemus ei tarkoita, että asia olisi palkitseva. Itse asiassa se, että on jumissa aivan omien toiveiden ja elämänarvojen vastaisessa tilanteessa kuten tulehtuneessa työympäristössä tai huonossa parisuhteessa, on eräs suurimmista stressin lähteistä. Kärsimys ei jalosta.
Kolmanneksi vaikka stressillä on hyvät puolensa eikä siitä voi tai kannata päästä kokonaan eroon – stressivasteen katoaminen tiettyjen sairauksien tai aivovamman seurauksena on vaarallinen tila – monet ovat silti tilanteessa, jossa stressiä ja ahdistusta kannattaa pyrkiä vähentämään. On aivan selvää, että aloittajan mies kuuluu tähän porukkaan, ja hänelle suosittelisin kyllä ensisijassa itseapukirjoja, jotka auttavat säätelemään kuormitusta ja puuttumaan sen syihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sano sille, että kasvaa aikuiseksi ja alkaa kantaa vastuutaan. Sitten menet itse yksinäsi viikonlopuksi lomalle.
Onhan se kamalaa, kun on huono olo, ei kestä lapsia, kokee syyllisyyttä, ja huono olo vain pahenee. Tuo on juuri se tilanne, jonka haluan välttää jäämällä lapsettomaksi. En ole valmis uhraamaan omaa vapauttani ja mielenrauhaani lasten takia.
Jos mies ei kestä lapsia, tuskin hän haluaa heitä luokseen eron jälkeen. Itselleni ero olisi tuossa tilanteessa kuitenkin ainoa vaihtoehto.
Tarkoitus ei ole maalata piruja seinille, mutta eikö hirvitä mitä mahdollisesti käy jos tuota kierretä ei saa katkaistua. Karua tekstiä, että omat pienet lapset vituttavat.
Ei ole sinun eikä lastesi edunmukaista joutua "pakenemaan" miestä. Hänen on kyettävä hakea apua ennen kuin on liian myöhäistä.
Toivon teillä kaikkea hyvää ja toivottavasti asiat järjestyvät parhain päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole oikein että mies laittaa sut pakosalle omasta kodista. Hänellä se ongelma on, joten hän saa häipyä. Anna kokeilla eroelämää. Menkööt asumaan johonkin luukkuun, maksaa sulle "elareita" ja annat muhia omissa liemissään. Tokeentuu tai sitten ei.
Kun minua pelottaa nyt aika paljon se eroelämä lasten kannalta. Mies ei kestä lapsia edes sen vertaa, että laittaisi niille aamupalaa. Miten ne lapset selviävät miehen kanssa siellä miehen eroluukussa? Vai eikö mies tapaisi lapsia kertaakaan tuon eroelämänsä aikana? Ap.
En ole tuo ehdottaja, mutta itse asiassa tuommoinen (toivottavasti väliaikainen) asumusero kuulostaa hyvältä. Jos vain itse jaksat yksin lasten kanssa. Mies muuttaisi "työyksiöön" ja tapaisi lapsia, jos/kun hänelle sopii. Ei ehkä ollenkaan aluksi. Sittenpä huomaisi, mitä elämässään oikeasti arvostaa. Lapsille asian voi selittää parhain päin: isillä on paljon töitä ja asuu vähän aikaa muualla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luetuta miehellä kirja The upside of stress.
Sen saa Audiblesta äänikirjana vaikka heti, ja ilmaiseksi jos ei ole vielä ladannut Audiblea.
Jos haluaa elää palkitsevaa, kiinnostavaa ja monipuolista elämää, _stressin välttäminen on mahdotonta_.
Kiinnostavat työt ovat väistämättä stressaavia, kuten on perheen ja työn yhteensovittaminen. Myös tylsyys on stressaavaa.
Tähän asti on lähinnä toitotettu sitä miten pahaksi stressi on ihmisille, mutta tuossa kirjassa todetaan että tutkimusten mukaan pahaksi on se jos suhtautuu stressiin vältettävänä asiana, sen sijaan että suhtautuu siihen hoidettavana asiana.
Kuten nyt esimerkiksi ne lapset: veikkaanpa että mies lapsia välttäessään on entistä pahemmassa kippurassa ja itsesyytöksissä, kun toinen vaihtoehto olisi ollut miettiä sitä omaa suhtautumista ja omaa käytöstä, ja hoitaa se lasten kanssa oleminen niin että stressaisi vähemmän (tai paremmin).
Terapia on nyös hyvä ajatus, mutta lienee parempi jos mies löytää itse oman tiensä sinne kuin että menee kun käsketään.
Et ole selvästikään kokenut koskaan kunnon pikään jatkunutta stressiä. Se ei tee elämästä millään lailla palkitsevampaa, kiinostavampaa tai monipuolisempaa vaan päinvastoin kaventaa omaa toimintarepertuaaria, romahduttaa elämänlaadun ja heikentää kykyä ohjata elämäänsä omien arvojen suuntaan.
Sinä et selvästikään ole perehtynyt viimeisimpään tutkimustietoon stressistä (myös vakavasta ja pitkäkestoisesta) selviämiseen.
Kyse ei ole siitä että stressi olisi se palkitseva ja mielenkiintoinen asia, vaan palkitsevien ja mielenkiintoisten asioiden tavoittelu on stressaavaa.
Stressireaktio käynnistyy kun ihminen on tekemisissä itselleen tärkeiden asioiden kanssa, esimerkiksi toimeentulo näistä yksi. Se stressihormonien tuuttaaminen on kroppasi tapa yrittää auttaa sinua toimimaan tärkeässä tilanteessa.
Kuitenkin jos suhtaudut esimerkiksi adrenaliinipurskahdukseen vältettävänä ja pahana asiana, aiheutat itsellesi negatiivisen stressikierteen. Vaikuttaa muuten siltä että sellaisessa olet asustellut jo vuosia.
Lue/kuuntele se kirja. Se on kirjan pituinen eikä ole mulla ulkomuistissa, eikä muutenkaan tiivistyisi keskustelupalstakommentiksi.
Kiitos kirjasuosituksesta. Aion kyllä lukea tuon teoksen, sillä olen hyvin kiinnostunut psykologiasta ja neurotieteistä etenkin, kun se liittyy persoonallisuuteen, onnellisuuteen ja stressiin ja ahdistukseen.
Tosiasia on kuitenkin, että pitkään jatkuva stressi altistaa sairauksille, kaventaa tomintarepertuaaria (taistele tai pakene -refleksi), estää solujen uusiutumista, aiheuttaa itseen käpertymistä tai aggressiota ja tuntuu hemmetin ikävältä. Näistä on vahva tutkimusnäyttö, ja kokemuksellisesti tämän voi todeta jokainen, joka kroonisesta stressistä ja ahdistuksesta kärsii. Kehomme on kehittynyt hyötymään lyhytkestoisista reaktiivisista vaiheista, joiden aikana paetaan sapellihammastiikereitä, ja seuraavat pidemmät responsiiviset jaksot, jolloin opitaan uutta, pidetään yllä laumasuhteita ja sulatellaan ruokaa.
Toisekseen vaikka monet palkitsevat asiat tuottavat jonkin verran stressiä, pelkkä stressin kokemus ei tarkoita, että asia olisi palkitseva. Itse asiassa se, että on jumissa aivan omien toiveiden ja elämänarvojen vastaisessa tilanteessa kuten tulehtuneessa työympäristössä tai huonossa parisuhteessa, on eräs suurimmista stressin lähteistä. Kärsimys ei jalosta.
Kolmanneksi vaikka stressillä on hyvät puolensa eikä siitä voi tai kannata päästä kokonaan eroon – stressivasteen katoaminen tiettyjen sairauksien tai aivovamman seurauksena on vaarallinen tila – monet ovat silti tilanteessa, jossa stressiä ja ahdistusta kannattaa pyrkiä vähentämään. On aivan selvää, että aloittajan mies kuuluu tähän porukkaan, ja hänelle suosittelisin kyllä ensisijassa itseapukirjoja, jotka auttavat säätelemään kuormitusta ja puuttumaan sen syihin.
...kuten esimerkiksi alkuperäinen suositukseni, The Upside of Stress.
Iskepä tiskiin omat suosituksesi.
P.s: sapelihammastiikeri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos mies ei kestä lapsia, tuskin hän haluaa heitä luokseen eron jälkeen. Itselleni ero olisi tuossa tilanteessa kuitenkin ainoa vaihtoehto.
No sepä, kun ketään ei voi pakottaa. Jos lasten isää ei enää kiinnosta / kokee etteivät voimat riitä, ne eivät riitä. Ei siinä voi paljon tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole oikein että mies laittaa sut pakosalle omasta kodista. Hänellä se ongelma on, joten hän saa häipyä. Anna kokeilla eroelämää. Menkööt asumaan johonkin luukkuun, maksaa sulle "elareita" ja annat muhia omissa liemissään. Tokeentuu tai sitten ei.
Kun minua pelottaa nyt aika paljon se eroelämä lasten kannalta. Mies ei kestä lapsia edes sen vertaa, että laittaisi niille aamupalaa. Miten ne lapset selviävät miehen kanssa siellä miehen eroluukussa? Vai eikö mies tapaisi lapsia kertaakaan tuon eroelämänsä aikana? Ap.
En ole tuo ehdottaja, mutta itse asiassa tuommoinen (toivottavasti väliaikainen) asumusero kuulostaa hyvältä. Jos vain itse jaksat yksin lasten kanssa. Mies muuttaisi "työyksiöön" ja tapaisi lapsia, jos/kun hänelle sopii. Ei ehkä ollenkaan aluksi. Sittenpä huomaisi, mitä elämässään oikeasti arvostaa. Lapsille asian voi selittää parhain päin: isillä on paljon töitä ja asuu vähän aikaa muualla.
Joo. Tai sitten käy kuten meillä, että siihen toipumiseen meni pari, kolme vuotta ja siinä ajassa lapset tuntevat jo tulleensa hylätyiksi. Sitten uudelleen perhe-elämän aloittaminen kunnes taas parin vuoden päästä isä romahtaa uudelleen ja vetäytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Heh. En itsekään kestäisi lapsia, ja stressaantuneena reagoin juuri noin, vetäytymällä ja väsymällä – kiitos aikaisemman työuupumuksen, joka jätti jälkensä. Lapsiperhe-elämä jatkuvine kuormituksineen ei ole kaikkia varten, eivätkä kaikki jaksa sitä yhtä paljon.
Miksi miinukset? Tottahan tuo on.
Näyttää suakin väsyttävän jos antaisit tuollaiselle isälle lapset puolet ajasta. Mitäköhän ne söisi isänsä luona, kuule kyllä sä ne joudut hoitamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Heh. En itsekään kestäisi lapsia, ja stressaantuneena reagoin juuri noin, vetäytymällä ja väsymällä – kiitos aikaisemman työuupumuksen, joka jätti jälkensä. Lapsiperhe-elämä jatkuvine kuormituksineen ei ole kaikkia varten, eivätkä kaikki jaksa sitä yhtä paljon.
Jos on lapsia hankkinut, ei oikein voi todeta noin. Ap:n mieshän oli jopa se joka niitä lapsia alunperin enemmän halusi.
Varmaan ensimmäinen askel on lähteä hakemaan apua. Jos mies ei suostu terapiaan niin ole sinä yhteydessä perheneuvolaan. Olisi varmasti joka tapauksessa hyvä keskustella asioista rehellisesti jonkun ulkopuolisen kanssa. Ero on se helppo ratkaisu vanhemmille, joskin lapsille se vaikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei välttämättä tapaisi, miehesi itse tekee sen valinnan.Voihan olla kun aikaa kuluu niin pystyy tapaamaan lapsia.
Sinuna hakisin tukiperhettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Heh. En itsekään kestäisi lapsia, ja stressaantuneena reagoin juuri noin, vetäytymällä ja väsymällä – kiitos aikaisemman työuupumuksen, joka jätti jälkensä. Lapsiperhe-elämä jatkuvine kuormituksineen ei ole kaikkia varten, eivätkä kaikki jaksa sitä yhtä paljon.
Jos on lapsia hankkinut, ei oikein voi todeta noin. Ap:n mieshän oli jopa se joka niitä lapsia alunperin enemmän halusi.
Ei voi todeta? Mitä tosiasioiden kieltäminen auttaa? Kaikki eivät jaksa lapsiperhe-elämää yhtä hyvin. Se mikä on yhdelle aivan tavallista elämää on toiselle aivan ylivoimainen haaste. Ihmiset kun ovat erilaisia.
Ap:n miehen kaltaisia isiä on Suomessa ollut vielä viime vuosisadalla järkyttävän paljon.Lapset eivät monissa perheissä saaneet näkyä , ei kuulua ja joita äidit yrittivät suojella ja pitää huolta.Oma isänikään ei vuosiin puhunut lapsilleen.Henkistä väkivaltaa mitä suurimmassa määrin vaikka fyysistä väkivaltaa ei ollutkaan,Eikä hän ollut suinkaan pahin.Äärettömän surullista ,että niin on edelleen.Oma miehenikään ei kokenut olevansa lapsilleen minkäänlainen hoivaaja /huolehtija.Onneksi minulla oli voimia erota ja luoda lapsille toisenlainen elämä.Isä tapaa lapsiaan satunnaisesti.Eikä vielä tänäkään päivänä tajua että lapset tarvitsivat jotain enemmän varsinkin silloin kun olivat pieniä.Nyt he jo pärjäävätkin.Tunneäly puuttuu kokonaan.Aina voi syyttää kun on työ ja on jotain muuta.Mutta pieni lapsi ei voi odottaa koska sopii,koska saada hoivaa,neuvoja ,rakkautta ,läheisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Nyt kannattaa miettiä et kumpi on lopulta pahempi, se että lapset joutuu elämään ton kaiken keskellä vai selvä ero. Helppo täältä toki huudella, mutta itse en katselisi tota montaa päivää pitempään. Yhdessä ne lapset on tehty ja yhdessä niistä on kannettava vastuu. Ei isyydestä voi noin vain ottaa taukoa kun on stressiä ja huolia. Ja millainen mies ei käsitä sitä, että äidin on pakko hoitaa aivan kaikki mitä isä jättää tekemättä? Nyt hoitoon se mies tai ero on väistämättä edessä. Tsemppiä sulle ap!
..."itse en katselisi tota montaa päivää pitempään." Taas joku lapsi tai pesunkestävä wt neuvomassa.
Erohan se tietenkin on se ratkaisu.
Hohhoi. Eikä yhtään ihmetytä taaskaan miksi puolet avioliitoista päättyy eroon. Tämä av-palsta on kyllä hyvä kurkistusikkuna suomalaiseen arkeen. Siksipä täällä viihdynkin.
Oletko sitten ajatellut vaihtaa miestä? Suomeenhan on sitten vuoden 2015 tullut paljon uusia miehiä johon voi vaihtaa.
Vierailija kirjoitti:
Onpas täällä tänään monta tapausta missä vähintään toinen vanhempi on hylkäämässä/hylännyt lapsensa. Oliko tämä jo viides? Mutta hei kukapa näitä laskee;) Sinuna ap minä keräisin kaikki nämä kyhäilemäsi tarinat, etsisisin pätevän terapeutin jolla ne luetuttaisin ja yhdessä lähtisitte työstämään tätä sun fobiaa/traumaa/pakkomielettä tai mikä onkaan. Hän osaa toivottavasti auttaa mutta me ei!
Tämä on ihan yleinen ongelma, eiköhän meistä suurin osa tunne useampia tapauksia. Ihan kaikissa sosiaaliluokissa.
Alue: Aihe vapaa
Nyt kannattaa miettiä et kumpi on lopulta pahempi, se että lapset joutuu elämään ton kaiken keskellä vai selvä ero. Helppo täältä toki huudella, mutta itse en katselisi tota montaa päivää pitempään. Yhdessä ne lapset on tehty ja yhdessä niistä on kannettava vastuu. Ei isyydestä voi noin vain ottaa taukoa kun on stressiä ja huolia. Ja millainen mies ei käsitä sitä, että äidin on pakko hoitaa aivan kaikki mitä isä jättää tekemättä? Nyt hoitoon se mies tai ero on väistämättä edessä. Tsemppiä sulle ap!