Aikuisten lasten epäoikeudenmukainen kohtelu - miten suhtautua?

Tuttua. Mummolle oli myös vain tytär jotain, poikansa olivat vain ilmaisia remonttimiehiä ja muita kotiapuja. Poikien lapsia ei tarvinnut juurikaan miettiä, ei synttärilahjoja ei mitään. Kyläillessä kerrottiin sitten pelkästään tuon tyttären perheen kuulumiset ja hänen lapsiensa. Mummo ei koskaan kysellyt meiltä muilta edes kuulumisia. Eipä juurikaan tullut käytyä enää kun isoisä kuoli, isoisä oli tasapuolinen.

En mä menisi isovanhemmilta mitään tilioitteita vaatimaan, että onko nyt annettu saman rahan edestä tikkareita kaikille lapsenlapsille, heidän asiahan se mihin on omat rahansa käyttää tai ainakin toistaiseksi ei muunkanlaista lakia ole käytössä. Kuvittelisin, että jotkut voivat haluta avustaa sitä, joka on vähän ressukka, eikä omillaan pärjää niin hyvin kuin toinen. On kai ihan normaalia hoivaviettiä, että ostaa kengät sille, jolla ei ole jos toisella on niitä kaappi täynnä.

Epäreilua? Kyllä varmaan, mutta sen kanssa on vain elettävä. Itselleni ei oikeastaan ole tullut mieleen harmitella, kun nuorin sisko on saanut aika paljon enemmän vanhemmiltani, (eikä heillä minun nuoruudessani olisi ollutkaan varaa minua auttaa), koska itse olen pärjännyt omin voimin ja se itse pärjääminen on tärkeä oppi elämässä.

Loppujen lopuksi se ydinperhe on se joka kaikilla on tärkeintä.

Vaikea tilanne. Ensimmäisenä voisi kuitenkin miettiä, miksi tilanne on tuo? Millaisia nämä isovanhemmat ovat ja mikä heille on tärkeää? Millaisia nämä muut lapsenlapset ovat? Omille vanhemmilleni menestys ja saavutukset ovat aina olleet tärkeitä. Niin heidän omassa elämässään, meidän lasten elämässä ja lastenlastensa elämässä. Keskinkertaisuus ei ole heidän mielestään tavoittelemisen arvoista.

Minä olin sisaruksista se keskinkertaisuus. Kunnianhimoton alisuoriutuja. Se, joka ei laittanut lapsiaankaan jo taaperoina kilpaurheilun pariin. On aika selvää, että minä ja minun lapseni eivät olleet isovanhempien suosikkeja, kun heillä oli niitäkin lapsenlapsia, joiden menestyksestä sai lukea lehdistä. Lisäksi nämä muut lapsenlapset osasivat kyllä ottaa ajan, paikan ja tilan isovanhempien läheisyydessä. Hiljaisemmat jäivät sivuun. Nyt lapsenlapset ovat aikuisia, urheilu-urat päättyneet. Mitään suurta menestystä heistä ei tullutkaan. Ei edes SM-tasolla. Ainoa lapsenlapsista, joka tällä hetkellä menestyy erinomaisesti ja luo kansainvälisestikin merkittävää uraa, on yksi minun lapsistani. Ja hänkin toteuttaa omaa unelmaansa eikä isovanhempien. 

Mulla on oikein hyvät välit sekä vanhempiini että sisaruksiini. En ole kateellinen enkä katkera. Olisinhan minä itsekin voinut toimia toisin, tavoitella kuuta taivaalta, jotta vanhempani olisivat voineet hurrata saavutuksiani. En kuitenkaan halunnut, mulla on ollut mukavampaakin tekemistä. Enkä halunnut opettaa lapsianikaan kilpailemaan isovanhempien suosiosta. Heilläkin on ollut elämässään mukavampaakin tekemistä.

Meillä taas saavutuksilla ei ole ollut merkitystä appivanhempien suosikkilapsilistauksessa. Oikeastaan päinvastoin. Resurssit (aika, raha, vaivannäkö, tuki, kannustus) jaetaan epäsuhtaisesti siten, että osa saa kaiken ja osa ei yhtään mitään.

Tai siinä mielessä saavutuksilla on väliä joo, että ovat kyllä mielellään kaikissa sukukokouksista hehkuttaneet perheemme saavutuksia ihan kuin he olisivat olleet niihin jotenkin osallisina tai mahdollistaneet ne. Mutta siis muuten me emme ole heille ollenkaan olleet olemassa, ainoastaan juhlallisissa kehuskelupuheissa sukulaisten aikaan antavat ymmärtää kuin olisimme jotenkin läheisiä tai enemmänkin tekemisissä.

Yleensä ne suosikit on niitä jotka ei ikinä yritäkään mitään. Menestyjät saa pelkkää kateutta ja kaunaa.

Vierailija kirjoitti:

Mua kiinnostaisi, miten te ns. "suosikit" ja lempilapset oikein hyväksytte tuon iljettävän kuvion? Eikö teistä tunnu pahalle katsoa ja kokea, miten väärin ja epäoikeudenmukaisesti sisaruksianne tai sisarustenne lapsia kohdellaan?

Vai selitättekö sen itsellenne jotenkin parhainpäin? "Kyllä jokainen voi itse päättää miten rahansa ja aikansa jakaa", "minä vain satun olemaan nuorin ja tärkein", "minä olen ansainnut eniten", "sisarukseni ei ansaitse/tarvitse niin paljon kuin minä", "sisarukseni on aina ollut vaikea ja omituinen" jne?

Miksi se tuntuisi pahalta? Kun yhdessä isoäidin kanssa säilöttiin marjoja, tehtiin mehuja jne. ja samaan aikaan serkkutyttö makasi pihalla huovan päällä aurinkoa ottamassa, niin ymmärsi aika hyvin, miksi minä olin se lellikki. Minä "ansaitsin" paikkani tekemällä töitä, koska pidin sellaisesta marttailusta. Samanikäinen serkku ei voinut keksiä kamalampaa tekemistä kuin mansikkamaalla kykkimisen tai mustikoiden perkaamisen.

Onko siis ihme, että se vanhankansan ihminen eli isoäiti arvosti minua enemmän?

Serkun mielestä häntä kohdeltiin väärin, hän ei koskaan saanut mitään. Tästä lellikin suunnasta katsottuna hän ei kovin ahkerasti edes yrittänyt muuta kuin nyppiä rusinoita.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä ne suosikit on niitä jotka ei ikinä yritäkään mitään. Menestyjät saa pelkkää kateutta ja kaunaa.

Jep!

Näin ainakin meillä. Vaikka kuinka olisi taistellut tiensä vaikeuksien kautta voittoon ja saavuttanut ansaitsemansa asiat itsenäisesti kovan vuosikausien työn kautta, löytyy aina ympäriltä niitä kateellisia ja kaunaisia, joiden mukaan ei olla ansaittu menestystä, meillä menee ihan liian hyvin, ollaan liian rikkaita, ollaan liian koulutettuja, ollaan liian sivistyneitä jne. Kaikista ikävintä on, jos se kaunainen osapuoli on joku vanhemmista.

Ehkäpä se oma epäonnistunut elämä ja alisuoriutuminen alleviivautuu liikaa kun näkee henkilöitä, jotka ovat tehneet unelmistaan totta? Kateellisuus on ikävä tunne, erityisesti kun se kohdistuu omiin jälkeläisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua kiinnostaisi, miten te ns. "suosikit" ja lempilapset oikein hyväksytte tuon iljettävän kuvion? Eikö teistä tunnu pahalle katsoa ja kokea, miten väärin ja epäoikeudenmukaisesti sisaruksianne tai sisarustenne lapsia kohdellaan?

Vai selitättekö sen itsellenne jotenkin parhainpäin? "Kyllä jokainen voi itse päättää miten rahansa ja aikansa jakaa", "minä vain satun olemaan nuorin ja tärkein", "minä olen ansainnut eniten", "sisarukseni ei ansaitse/tarvitse niin paljon kuin minä", "sisarukseni on aina ollut vaikea ja omituinen" jne?

Miksi se tuntuisi pahalta? Kun yhdessä isoäidin kanssa säilöttiin marjoja, tehtiin mehuja jne. ja samaan aikaan serkkutyttö makasi pihalla huovan päällä aurinkoa ottamassa, niin ymmärsi aika hyvin, miksi minä olin se lellikki. Minä "ansaitsin" paikkani tekemällä töitä, koska pidin sellaisesta marttailusta. Samanikäinen serkku ei voinut keksiä kamalampaa tekemistä kuin mansikkamaalla kykkimisen tai mustikoiden perkaamisen.

Onko siis ihme, että se vanhankansan ihminen eli isoäiti arvosti minua enemmän?

Serkun mielestä häntä kohdeltiin väärin, hän ei koskaan saanut mitään. Tästä lellikin suunnasta katsottuna hän ei kovin ahkerasti edes yrittänyt muuta kuin nyppiä rusinoita.

Meillä ollut kuulepas ihan toisinpäin!

Meidän perheessä mummo ihaili ja palkitsi juuri niitä viltillä makoilijoita! Niitä, jotka lomailivat ja käyttivät aikansa sivistävään oleiluun silloin harvoin kuin mummon luona edes vaivautuivat käymään. Ja voi sitä passausta ja liehittelyä kun nämä harvinaiset vieraat sitten tulivat kylään: meno oli kuin kuninkaallisissa hääjuhlissa joita mummo valmisteli viikkoja etukäteen!

Erikseen oli sitten ne ilmaiset työjuhdat, joilla ajelutettiin nurmikkoa, maalautettiin taloa, siivoutettiin asuntoa. Ihan kuin mummo olisi suorastaan halveksinut moisia alemman luokan työläisiä, maalaismoukkia jopa. Ehkä näki itseään juuri näissä "alemman luokan" työihmisissä? Hienoja ja rahaa ansaitsevia olivat juuri ne ns. vähän paremmat, työtä vieroksuneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä tytön perheelle ollaan läheisempiä, koska tyttö nyt on...oma tyttö. Pojan perheeseen kun menee, niin lapset on miniän lapsia ja koti on miniän koti. Tytön kotiin voi mennä rennommin ja tytön lapsia voi hoitaa rennommin, kun on samat hoitosuuntaukset. Mutta miniän kotiin hankalampi mennä miniän lapsia hoitamaan miniän neuvoilla, jotka voi poiketa omista.'

Lisäksi kun lukee tämän palstan anopinhaukkumisketjuja, en yhtään ihmettele, miksi pojan perhe jää aina etäisemmäksi.

Miksi miniään täytyy suhtautua noin? Miksi pitää ajatella automaattisesti että miniä on vieras ja lapset on vieraan naisen?

Minun anoppi kohtelee minua etäisen kohteliaasti. Yritän olla ystävällinen, kutsua kylään, rupatella niitä näitä ja varsinkin olla vahtimatta mitä lastemme (minun ja mieheni) kanssa tekee. Mikään ei silti auta, hän ei lämpene minulle. Eikä ole pakko, mutta yrittäisi fiksuna ihmisenä olla edes tasapuolinen, vaan ei.

Minulle tämä on suuri suru. Itse olen adoptoitu riitaisaan sukuun, enkä koskaan päässyt läheiseksi kenenkään kanssa - en edes niiden omien vanhempieni. Minulla ei ole tarjota lapsilleni kuin itseni, ei ole tätejä eikä setiä, ei mummoa ja pappaa, ei sukutarinoita, ei yhtään mitään juuria. Ja sitten miehen vanhemmat myös vähän vähemmän näkevät lapsia kuin tyttäriensä perheitä.

Asia ei vaivaa jos sitä ei ajattele. Mutta tällainen pyörii mielessä usein.

Asioihin voi itse vaikuttaa. Oma anoppini ei meihin pidä yhteyttä pahemmin ja eipä tuo ole haitannut. On tyttönsä lasta hoitanut paljon ja ollut heidän kanssaan tekemisissä.

Minulle helpompaa, kun vieras nainen ei sekaannu elämäämme. Olemme kohteliaissa väleissä ja riitaa ei ole koskaan ollut. Mutta kyllä minun on lastemme kanssa helpompi ollut mennä aina omaan lapsuudenkotiini lomilla, kuin anopin luo.

Eivätkä lapset ole mitenkään kärsineet, että äitini on se oikea mummu ja anoppi on se, kenen tietävät olevan mummu, mutta eivät oikein muista hänen olemassaoloakaan.

Miksi tehdä asioista ongelmaa, mitä ei olekaan. Ihan tyytyväinen olen, että anoppi ei sekaannu meidän elämään, vaan sekaantuu miehen siskon elämään. Niinhän äitinikin "sekaantuu" meidän elämään enemmän, kuin veljieni elämään. Meille äiti tulee viettämään joulua ja muutenkin kuin kotiinsa. Minä sitten vastikkeeksi autan häntä, kun ikää on tullut. Näin tekee miehen sisko heidän äidilleen. Auttaa ja kuskaa, kun ei kykene enää autoa ajamaan.

Ja anoppini ei ole mikään paha ihminen siis. Minä vain olen tyytyväinen tilanteeseen. Ei hän minulle ole mikään erityisen tuttu ihminen, vaikka on mieheni äiti. 

Meillä mies ollut aina äitinsä silmissä ilmainen työorja jolla on teetetty kaikki hommat ja jota on käytetty ilmaisena autokuskina. Toista on sitten anopin tytär ja toinen poika, joita anoppi ei ole koskaan halunnut rasittaa turhilla hommillaan. Maksaa onneton näille lempilapsilleen bensarahaa jopa siitä, että joskus harvoin tulevat kylään. Eivät varmaan ilman rahallista korvausta edes kävisi anopin luona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä tytön perheelle ollaan läheisempiä, koska tyttö nyt on...oma tyttö. Pojan perheeseen kun menee, niin lapset on miniän lapsia ja koti on miniän koti. Tytön kotiin voi mennä rennommin ja tytön lapsia voi hoitaa rennommin, kun on samat hoitosuuntaukset. Mutta miniän kotiin hankalampi mennä miniän lapsia hoitamaan miniän neuvoilla, jotka voi poiketa omista.'

Lisäksi kun lukee tämän palstan anopinhaukkumisketjuja, en yhtään ihmettele, miksi pojan perhe jää aina etäisemmäksi.

Tätä mä en pysty ymmärtämään. En kertakaikkiaan.

Siis että pojan lapset ovat aina vähemmän tärkeitä? Vain siksi että sattuvat olemaan pojan eikä tyttären lapsia?

Ja kuvioissa on vielä lapset synnyttänyt miniä, jota pitää periaatteen vuoksi vihata ja kohdella ikuisesti kuin ulkopuolista vierasta?

meillä on näin. anoppi ei tosin vihaa minua mutta on todella selvää että mieheni siskon poika on tärkeämpi ja rakkaampi kuin meidän kolme lasta yhteensä. Kun lapset olivat pienempiä, yritin joskus kertoa anopille lapsista tyyliin "meidän elli on oppinut ajamaan pyörällä" tai vastaavaa. Vastaus oli standardi "jaa kyllä nicopetteri (miehen siskon poika) oppi tosi paljon aikaisemmin ja paremmin! "

Jossain vaiheessa ei sitten enää tehnyt mieli kertoa kuulumisia.

Anoppi ei nyt ole nähnyt lapsia kahteen vuoteen eikä ole valitellut että olisi ikävä. Lapset ovat isänsä kanssa soittaneet anopille äitienpäivä-ja syntymäpäiväpuhelut, sieltä päästä ei ole kuulunut mitään lasten merkkipäivinä tai muutenkaan.

Meille tämä ei oikeastaan ole ongelma. Oma äitini on lapsistamme kiinnostunut ja käy meillä suht usein, mekin käydään siellä. välimatka on yhtä pitkä molempiin mummoloihin. Olemme hyväksyneet tilanteen sellaisena kuin se on. Ei ole minulta tai meidän lapsiltamme pois, jos anoppi on tiivisti mukana tyttärensä perheen elämässä.

Tämä on syy: "Olemme  yrittäneet aina ottaa appivanhemmat huomioon parhaan taitomme mukaan ja olleet kohteliaita, pärjääviä, avuliaita, käymme kylässä, kutsumme kylään (turhaan tosin, kun eivät käy). "

Te huomioitte muutenkin heitä tarpeeksi. Siksi teitä ei enää tarvitse erikseen lahjoa, olla mukavia teitä kohtaan ja ottaa huomioon niin kuin niitä muita, joiden he toivovat muuttavan tapojaan. Sitä nämä  toiset eivät tee. Ei heidän tarvitse, koska vanhemmat kohtelevat heitä jo muutenkin paremmin .

Vierailija kirjoitti:

En mä menisi isovanhemmilta mitään tilioitteita vaatimaan, että onko nyt annettu saman rahan edestä tikkareita kaikille lapsenlapsille, heidän asiahan se mihin on omat rahansa käyttää tai ainakin toistaiseksi ei muunkanlaista lakia ole käytössä. Kuvittelisin, että jotkut voivat haluta avustaa sitä, joka on vähän ressukka, eikä omillaan pärjää niin hyvin kuin toinen. On kai ihan normaalia hoivaviettiä, että ostaa kengät sille, jolla ei ole jos toisella on niitä kaappi täynnä.

Epäreilua? Kyllä varmaan, mutta sen kanssa on vain elettävä. Itselleni ei oikeastaan ole tullut mieleen harmitella, kun nuorin sisko on saanut aika paljon enemmän vanhemmiltani, (eikä heillä minun nuoruudessani olisi ollutkaan varaa minua auttaa), koska itse olen pärjännyt omin voimin ja se itse pärjääminen on tärkeä oppi elämässä.

Loppujen lopuksi se ydinperhe on se joka kaikilla on tärkeintä.

Et huomannut, että tässä ketjussa on pikemminkin kyse kenkien ostamisesta sille, jolla on niitä muutenkin tarpeeksi eikä sille, joka oikeasti tarvitsee. Kuvittelisit, että autetaan vähän ressukkaa, mutta todellisuudessa usein autetaan sitä, joka on kaikkein kauimpana ja joka kaikkein vähiten itse auttaa vanhempaansa.

Voi näitä vanhoja vanhempia, jotka eivät ole edes vanhoina kasvaneet aikuisiksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siinäpä se! Te teette jo kaiken. Ootte "helppoja". Muita pitää yrittää miellyttää, jotta heiltä saa yhtään mitään.

 

Tämä! Sama ilmiö oli meilläkin aiemmin toisten isovanhempien, eli miesten vanhempien suhteen.

Kummasti tilanne muuttui kun lopetettiin yhteydenpito meidän puolelta kokonaan. Alussa elettiin täydellisessä mediahiljaisuudessa eikä appivanhemmat varmaan edes ymmärtäneet missä mennään ja mitä tapahtui. Me vaan kadottiin kuvioista eikä oltu enää tekemisissä aktiivisina osapuolina. Toki meillä olivat tervetulleita käymään kuten aiemminkin, eli erittäin harvoin jos ollenkaan, he kun olivat tottuneet vierailemaan vain muiden lastensa luona.

Ei osallistuttukaan enää juhliin, ei tultu automaattisesti paikalle auttamaan kotitöissä, ei lähetetty lasten kuulumisia, ei mitään. Ekan

Mistä ihmeestä kälysi tiesi lapsesi lahjojen suuruuden, jos sukuun ei pidetty edes yhteyttä?

Meillä pidetään yhteyttä, eikä aavistustakaan millaisia lahjoja isovanhemmat antavat muille lapsenlapsilleen.

Juuri siksi teitä sorsitaan, kun te autatte ilmankin. Eihän teitä tarvitse mitenkään lahjoa!

En ihan ymmärrä sitä logiikkaa, mutta kai se menee jotenkin siihen tapaan, että " minä autan/maksan/lahjon/huomioin, jotta sekin lapsi rakastaisi minua". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä tytön perheelle ollaan läheisempiä, koska tyttö nyt on...oma tyttö. Pojan perheeseen kun menee, niin lapset on miniän lapsia ja koti on miniän koti. Tytön kotiin voi mennä rennommin ja tytön lapsia voi hoitaa rennommin, kun on samat hoitosuuntaukset. Mutta miniän kotiin hankalampi mennä miniän lapsia hoitamaan miniän neuvoilla, jotka voi poiketa omista.'

Lisäksi kun lukee tämän palstan anopinhaukkumisketjuja, en yhtään ihmettele, miksi pojan perhe jää aina etäisemmäksi.

 

Miksi miniään täytyy suhtautua noin? Miksi pitää ajatella automaattisesti että miniä on vieras ja lapset on vieraan naisen?

Minun anoppi kohtelee minua etäisen kohteliaasti. Yritän olla ystävällinen, kutsua kylään, rupatella niitä näitä ja varsinkin olla vahtimatta mitä lastemme (minun ja mieheni) kanssa tekee.

Olet tajunnut oleellisen. Pojan kotona on "vieras nainen"  jonka kanssa on kohteliaat välit.   Ei sinne mennä sotkeentumaan.  

Oma tytär taas on läheinen, sen kanssa voi tiuskahdella puolin ja toisin ja silti läheisyys säilyy.

Tyttärelläni ei oo eikä tuu lapsia mutta läheisempi on kuin miniät.

Poikien perheet taas on saanut " enemmän tikkareita "  lasten merkkipäivien muodossa kuin tytär hyvin toimeentulevana sinkkuna.

Usein nuo sinkut lopppujen lopulta saavat vähiten.  Vaikka usein sinkulle jää se vanhuuden huolehtiminen.  Niin minäkin teen tyttärelle edunvalvontavaltuutuksen.

Vierailija kirjoitti:

Juuri siksi teitä sorsitaan, kun te autatte ilmankin. Eihän teitä tarvitse mitenkään lahjoa!

En ihan ymmärrä sitä logiikkaa, mutta kai se menee jotenkin siihen tapaan, että " minä autan/maksan/lahjon/huomioin, jotta sekin lapsi rakastaisi minua". 

Tähän kysyisin mitä helkkarin apua juuri kaikkien miesten vanhemmat tarvitsevat?  Miksi ei koskaan rouvan vanhemmat ole niitä autettavia.

Onko tosiaan kaikkien miesten vanhemmat jo alle 60 v ihan autettavia? 

Minulla on yksi lapsi.  Saamme anopilta vähemmän kuin mieheni sisarukset, toisella kaksi, toisella kolme lasta.

Eikö summan pitäisi olla kaikille sama?  Jos yhden kolme lasta saavat yhteensä  3x 100 euroa vuosi,  kuuluisi lapsellemme sama summa. Samoin kaksilapsiselle perheelle.

Järkyttävää miten eriarvoisina sisarusten perheitä kohdellan.

Tätä auttamisen jankkausta en ymmärrä?  Jos ihminen on kovin autettava, ehkä rahatkin jo hupenee lääkkeisiin ym.  Miten ihmeessä jokaisen vauvalaisen appivanhemmat ovat ilkeitä ja autettavia?