Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Aikuisten lasten epäoikeudenmukainen kohtelu - miten suhtautua?
28.07.2017 |
Mitä olette mieltä tilanteesta, jossa vanhemmat kohtelevat aikuisia lapsiaan ja näiden perheitä epäoikeudenmukaisesti? Siis eriarvoisesti?
Kyse on miehestäni ja hänen eläkeikäisistä vanhemmistaan, jotka tuntuvat systemaattisesti sorsivan miestäni perheineen vertailtaessa miehen sisaruksiin. Mielestäni emme ole antaneet aihetta tähän, olemme päinvastoin yrittäneet aina ottaa appivanhemmat huomioon parhaan taitomme mukaan ja olleet kohteliaita, pärjääviä, avuliaita, käymme kylässä, kutsumme kylään (turhaan tosin, kun eivät käy). Siksi en voi ymmärtää, miksi juuri meitä sorsitaan jatkuvasti kun me kuitenkin autetaan ja ollaan heille mukavia toisin kuin ne lapset, joiden seuraan he tuntuvat tietoisesti hakeutuvan...?
Tämä epäoikeudenmukaisuus näkyy esim. yhdessä vietetyssä ajassa (tiettyjen lasten ja näiden lasten kanssa haluavat viettää aikaa, kutsuvat yhteisille matkoille ja ravintolaillallisille, käyvät - yksipuolisesti tosin - kylässä), lastenlasten suosimisessa ja sorsimisessa (tietyille ostellaan ja näiden kanssa vietetään aikaa kun taas toiset lapsenlapset ei tunnu isovanhempia kiinnostavan ollenkaan).
Onko koko asian miettiminen ja mielensäpahoittaminen turhaa nillitystä? Pitäiskö antaa vaan olla ja alkaa ehkä suhtautua näihin epäoikeudenmukaisiin vanhempiin samalla tavalla, epäoikeudenmukaisesti ja välttelevästi? Ehkä me ollaan "liian saatavilla" koko ajan, aina tarvittaessa paikalla, liian ystävällisiä? Mieskin liian mielistelevä ja hyväksyntää vanhemmiltaan hakeva?
Tuntuu vaan niin helkutin pahalta katsoa vierestä, vuosi toisensa jälkeen, kun miestä ja yhteisiä lapsiamme kohdellaan kaltoin. Jos omat vanhempani käyttäytyisivät noin minua tai jotakin sisaruksiani kohtaan, seuraisi käytöksestä pitkälliset keskustelut.
Kommentit (64)
Meillä mies on perheen vanhin lapsi ja sitten se ainoa poika. Kälyt on vuoden ja kaksi vuotta nuorempia. Räpeltävät ja sekoilevat ja äitinsä hyysää.
Homma mennyt sellaiseksi että anoppi alkanut omituisesti kilpailemaan niin, että hän paikkaa niitä kälyjä, jotta he pysyisivät meidän tahdissamme.
Me säästimme ja ostimme asunnon. Anoppi ostaa pohautti heti sille vuotta nuoremmalle uudemman ja paremman. Päälle vielä huonekalut.
En tajua mitä naruja ne kälyt vetelevät. Täysin ihmetouhua, eikä ainakaan rohkaise itsenäistymiseen,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä tytön perheelle ollaan läheisempiä, koska tyttö nyt on...oma tyttö. Pojan perheeseen kun menee, niin lapset on miniän lapsia ja koti on miniän koti. Tytön kotiin voi mennä rennommin ja tytön lapsia voi hoitaa rennommin, kun on samat hoitosuuntaukset. Mutta miniän kotiin hankalampi mennä miniän lapsia hoitamaan miniän neuvoilla, jotka voi poiketa omista.'
Lisäksi kun lukee tämän palstan anopinhaukkumisketjuja, en yhtään ihmettele, miksi pojan perhe jää aina etäisemmäksi.
Vierailija kirjoitti:
Tätä on kestänyt iät ja ajat, nyt loppui kun isä kuoli niin äiti muuttui pahemmaksi (ei ollut kontrolloijaa). Viimeinen niitti oli kun haukkui lastani äpäräksi.
Mun suvussa sama kokemus. Pappa vielä piti mummoa aisoissa ja korosti aina kaikessa tasapuolisuutta ja reiluutta. Jokainen lapsi ja lapsen perhe sai varmasti saman kuin muutkin eikä tarvetta mielen pahoittamiselle ollut. Kun pappa sitten kuoli, alkoi mummo toteuttaa omaa arvomaailmaansa ilman rajoituksia, sille ihanalle lempilapselle aina vähän enemmän ja niille mitättömille sitten ei välttämättä mitään. Ennakkoperintöjä jaeltiin pöydän alta, lahjoja osteltiin, käytiin matkoilla. Tietyt saivat tehdä työt ja tehtävät, ja tietyille mummo jakoi palkintoja. Ja nämä eivät siis olleet samoja henkilöitä.
Mitäkö seurasi tästä? Aiemmin läheiset välit viilenivät, lempilapset "lihoivat" ja ei-lempilapset "laihtuivat". Nokkimisjärjestys vahvistui entisestään.
Vanhin lapsista lopetti perheineen pikkuhiljaa pitämästä yhteyttä. Ei enää osallistunut juhliin, ei tullutkaan automaattisesti auttamaan oktalon ylläpidossa, ei tullutkaan velvollisuuskäynneille, lakkasi lähettämästä joulukorttiakaan. Ja mitäpä tekee mummo? Nyt ihmettelee naiivina silmät suurina, että mitäköhän pahaa hän muka on tehnyt kun häntä näin väärin kohdellaan. Hän on mielestään se uhri. Hän ei ole ikinä tehnyt mitään väärää vaikka asiat ovat kaikkien tiedossa.
Vierailija kirjoitti:
Harvoin kukaan on mukava ilkeille ihmisille,joten eiköhän vanhemmat ole samanlaisia kuin muutkin; valitsee seurakseen sellaiset ihmiset, joiden kanssa on hyvä olla. Ap ei taida olla sellainen?
Sama pätee toisinpäin, mulla on mukavia vanhusystäviä
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se suosiminen on yleensä alkanut jo lapsuudessa, ja aika vaikea sen syrjityn lapsen ja perheen mustanlampaan on olla yhtä aurinkoinen kuin suosikkilapsi. Voi hyvin olla, että ulkopuolisille syntyy sellainen kuva, että syrjitty lapsi on ikävämpi luonteeltaan. Niinhän metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Meillä minä olen musta lammas, sisko kullannuppu päivänsäde. Päivänsäteenä helppo hymyillä, kun vanhemmat rahoittavat leveän elämäntyylin. Minäkin saan silloin tällöin jotain "tasapuolisuuden vuoksi". Jos en ilahdu tasapuolisuuden vuoksi annetusta lahjasta, jonka arvo on murto-osa siskolle tehdystä lahjoituksesta, minua moititaan kiittämättömäksi. Yhtäältä tavallaan aiheesta, koska kiitollisuus ON todellakin kortilla siinä tilanteessa, toisaalta taas väärin, koska väite tasapuolisuudesta on lähinnä loukkaava ja kertoo siitä, ettei ole ollut aitoa halua antaa sitäkään vähää.
Story of my life.
Juuri tuo että pitäisi olla kiitollinen kun saa edes sen kalutun luun, kun lempilapsi on ensiksi kalunnut siitä luusta kaikki lihat. Ja tuttua on tuokin, että kun itse säästää ja tinkii kaikesta saavuttaakseen jotakin, kilpavarustelee vanhempi toista lastaan siinä rinnalla, että sekin saisi samat asiat (ehkä jopa paremmat) tismalleen samassa tahdissa.
Siis että toinen lapsista joutuu itse tekemään kaiken työn ja kituuttamaan, ja toiselle tarjotaan kaikki kuin Manulle illallinen ilman omaa vaivannäköä? Eipä mee mun järkeen ja oikeudentajuun tuollainen, voisiko joku avata tätä logiikkaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä veljeäni suosittiin enemmän, aina kehuttiin yms yms. Mutta taloudellisesti se olin minä ketä autettiin, säälistä. Olin nuori yh. Otsassani on kuin sen takia häpeän leima laitettu suvun puolesta miten olin silloin niin epäonnistunut. Olen edelleen vuosia vuosia myöhemmin erkaantunut suvustani. Vanhempiin pidän tiiviisti yhteyttä, tai no äitiin. En ole vuosiin tarvinnut taloudellista apua, mutta silti olen se häpeän pilkku. Parempi vaan etten edes mene merkittäviin tapahtumiin. Ja joo, kun veljeni sai lapsensa niin mun lapsi sit jäikin sen varjoon.
Mieheni isä kuoli kun mieheni oli teini-ikäinen ja anoppi piti miestäni renkinään. Hoiti miehen työt anopilla ja oli aina saatavilla ja käskytettävänä. Kun tulin kuvioihin, anoppi tietenkin alkoi vihaamaan minua, koska vein häneltä "miehen". Sisar oli ja on edelleen viaton suosikki, jonka ei ole tarvinnut tehdä mitään. 25 vuotta myöhemmin tilanne on, että keski-ikäinen lapseton vanhapiika on edelleen suosikki ja miestä yritetään käskyttää huonolla menestyksellä. Niin, ja meillä on suvun ainoat lapsenlapset, voitte arvata montako sekuntia niitä on vahdittu anopin toimesta. Nolla. Eipä ole hautajaisiin aikanaan kiirettä, on ehkä omia menoja silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua kiinnostaisi, miten te ns. "suosikit" ja lempilapset oikein hyväksytte tuon iljettävän kuvion? Eikö teistä tunnu pahalle katsoa ja kokea, miten väärin ja epäoikeudenmukaisesti sisaruksianne tai sisarustenne lapsia kohdellaan?
Vai selitättekö sen itsellenne jotenkin parhainpäin? "Kyllä jokainen voi itse päättää miten rahansa ja aikansa jakaa", "minä vain satun olemaan nuorin ja tärkein", "minä olen ansainnut eniten", "sisarukseni ei ansaitse/tarvitse niin paljon kuin minä", "sisarukseni on aina ollut vaikea ja omituinen" jne?
Vierailija kirjoitti:
Yleensä tytön perheelle ollaan läheisempiä, koska tyttö nyt on...oma tyttö. Pojan perheeseen kun menee, niin lapset on miniän lapsia ja koti on miniän koti. Tytön kotiin voi mennä rennommin ja tytön lapsia voi hoitaa rennommin, kun on samat hoitosuuntaukset. Mutta miniän kotiin hankalampi mennä miniän lapsia hoitamaan miniän neuvoilla, jotka voi poiketa omista.'
Lisäksi kun lukee tämän palstan anopinhaukkumisketjuja, en yhtään ihmettele, miksi pojan perhe jää aina etäisemmäksi.
Miksi miniään täytyy suhtautua noin? Miksi pitää ajatella automaattisesti että miniä on vieras ja lapset on vieraan naisen?
Minun anoppi kohtelee minua etäisen kohteliaasti. Yritän olla ystävällinen, kutsua kylään, rupatella niitä näitä ja varsinkin olla vahtimatta mitä lastemme (minun ja mieheni) kanssa tekee. Mikään ei silti auta, hän ei lämpene minulle. Eikä ole pakko, mutta yrittäisi fiksuna ihmisenä olla edes tasapuolinen, vaan ei.
Minulle tämä on suuri suru. Itse olen adoptoitu riitaisaan sukuun, enkä koskaan päässyt läheiseksi kenenkään kanssa - en edes niiden omien vanhempieni. Minulla ei ole tarjota lapsilleni kuin itseni, ei ole tätejä eikä setiä, ei mummoa ja pappaa, ei sukutarinoita, ei yhtään mitään juuria. Ja sitten miehen vanhemmat myös vähän vähemmän näkevät lapsia kuin tyttäriensä perheitä.
Asia ei vaivaa jos sitä ei ajattele. Mutta tällainen pyörii mielessä usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kai siinä lopulta on kysymys siitä, että ihmiset vaan haluavat viettää aikaa niiden ihmisten kanssa, joista pitävät, mieluummin kuin niiden kanssa, joista pitävät vähemmän. Ei kuulosta kivalta, mutta siitä kai siinä on kyse. Ja kun pitää jostain, hänelle haluaa antaa jotain, ehkä enemmän kuin sille, josta ei välitä niin paljon. Aikuisten ihmisten pitäisi varmaan päästä eroon siitä ajattelusta, että heidän vanhemmillaan on loputtomasti velvollisuuksia aikuisia lapsiaan kohtaan ja sitä kautta lapsenlapsiaan. Tai jos nyt velvollisuuksia olisikin, niin jotain tasapuolisuuden vaadetta. Kun ajattelee tarkemmin, niin kohteleehan sitä itsekin muita ihmisiä sen mukaan, miten tärkeinä heitä pitää. Olipa se jostain toisesta epäreilua tai ei. Aikuisuuteen kuuluu se, että on itsenäinen ihminen, pärjäävä eikä laske enää "tikkareita". Tiedän, ettei ole helppoa, mutta on se mahdollista.
oon samaa mieltä. Kun kaikki on jo aikuisia, niin se on ihan vapaa valinta, miten läheiseksi kokee kenetkin. Ettei vaan ap ole itse se ongelma, josta he eivät pidä. Mietippä sitä. Monesti ulkopuolelta sukuun tullut ei tiedä kaikkea mitä on tapahtunut jo kauan sitten. Vaikkapa lasten nuoruudessa. Yksi aikuinen lapsi välittää vannhemmsitaan, toinen vaan ottaa kaiken irti mitä saa. Mulla ja sisarellani on just näin. Hän repi vaikka kultahampaatkin äitivainajan suusta, itse taas okeasti välitän ihmisestä. Jos sisareni ei saanut isältämme just sitä mitä halusi ja siinä muodossa kun hän sen halusi, niin heti oli välit poikki. Molemmat vanhemmat rasittui tästä aikuisesta lapsesta, ja pahoittivat mielensä.
Nro 31 vaikuttaa ahneelta. Ajattelee, että hänelle kuuluu muita enemmän ku kerran ihan auttaa ja välittää. Muille ei saa antaa mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muut on pahoja, jos pärjäävät omillaan.
Kyllä isin ja äitin pitää maksaa sama elintaso lahjattomillekin lapsille?
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaisi, miten te ns. "suosikit" ja lempilapset oikein hyväksytte tuon iljettävän kuvion? Eikö teistä tunnu pahalle katsoa ja kokea, miten väärin ja epäoikeudenmukaisesti sisaruksianne tai sisarustenne lapsia kohdellaan?
Vai selitättekö sen itsellenne jotenkin parhainpäin? "Kyllä jokainen voi itse päättää miten rahansa ja aikansa jakaa", "minä vain satun olemaan nuorin ja tärkein", "minä olen ansainnut eniten", "sisarukseni ei ansaitse/tarvitse niin paljon kuin minä", "sisarukseni on aina ollut vaikea ja omituinen" jne?
Minun siskollani on ainakin käytössä koko tuo itsepetoksen ja selittelyn kirjo, joka on lueteltu yllä toisessa kappaleessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katson asiaa oman äitini silmin: hän suosii aina ja surutta siskoani ja hänen perhettään. Syy on valitettavasti selvä: minä olen isäni ja hänen sukunsa kopio eikä äitini ole koskaan arvostanut tuota sukua, ja naimisissakin olivat viimeiset 30v vain sen takia, että olisi ollut niin suuri häpeä erota. Miksi he ikinä menivät naimisiin??? No varmaan piirit olivat tuolloin aika pienet ja silloin he tuntuivat toisilleen sopivilta (molemmilla jo tuolloin yliopistokoulutus jne).
Minä en koe voivani kuin 'alistua' tähän. Olemme aika vähän enää tekemisissä (ne pakolliset kohteliaisuuskäynnit muutaman kerran vuodessa)
Omista lapsistani yksi on anoppini klooni - onneksi tulen hyvin toimeen myös anoppini kanssa, ettei tämä kirous pääse jatkumaan :)
Vierailija kirjoitti:
Muut on pahoja, jos pärjäävät omillaan.
Kyllä isin ja äitin pitää maksaa sama elintaso lahjattomillekin lapsille?
Jep. Näinhän kuvio monesti on. Joku/jotkut lapsista ovat ahkeria ja lahjakkaita. Ahkeroivat ja saavuttavat asioita, itsenäisesti. Säästävät, sijoittavat, ottavat lainaa, hankkivat, opiskelevat, valmistuvat... kituuttaen ehkä, mutta itsenäisesti silloinkin. Omin voimin. Ilman vanhempien tukea tai apua.
Ja sitten takavasemmalta kaartaakin ohi se perheen reppana, jolla ei ole sen enempää ahkeruutta kuin älyäkään. Isi ja äiti ostavat ja petaavat tälle valmiin sängyn missä maata ja valmiin polun mitä tallata. Annetaan enemmän ja paremmat eväät, kun pitäähän vanhempien ilmeisesti jonkun omituisen logiikan mukaan varmistaa, että tämäkin aikuinen lapsi pääsee samaan elämänsyrjään kiinni. Tosin ilman minkäänlaista omaa vaivannäköä tai omia avuja.
Nimimerkillä: itse elämässään ilman vanhempien tukea taistellut.
Tässä elämässä pystyy vaikuttamaan vain omaan käytökseen.
Ei siis kannata idealistisesti kuvitella että puhumalla pystyisi vaikuttamaan epäoikeudenmukaisuuteen tai toisten käytökseen. Ei pysty, ei. Mitä nopeammin tämän ymmärtää, sen helpommalla elämässä pääsee.
Siksi kannattaakin minimoida omaa ja perheensä (lapset, puoliso) pahaa mieltä ja ottaa opikseen heti. Miksi seurustella sellaisten henkilöiden kanssa, jotka aiheuttavat vain pahaa mieltä? Velvollisuudesta? Sehän on puhdasta masokismia!
Etäisyys auttaa ja kummasti, moneenkin asiaan. Ehkäpä ne isovanhemmatkin alkavat arvostaa asioita ja henkilöitä eri tavalla, kun ette olekaan aina "saatavilla"?
Ollaksesi (lapsen)lapsesi muistoissa huomenna, sinun tulee olla hänen elämässään tänään.
Lisäksi kannattaisi myös miettiä, millaisia haluaa noiden muistojen olevan. Mutta ehkä joillekin (iso)vanhemmille merkkaa vain tiettyjen (lasten)lasten muistot?
Vierailija kirjoitti:
Yleensä tytön perheelle ollaan läheisempiä, koska tyttö nyt on...oma tyttö. Pojan perheeseen kun menee, niin lapset on miniän lapsia ja koti on miniän koti. Tytön kotiin voi mennä rennommin ja tytön lapsia voi hoitaa rennommin, kun on samat hoitosuuntaukset. Mutta miniän kotiin hankalampi mennä miniän lapsia hoitamaan miniän neuvoilla, jotka voi poiketa omista.'
Lisäksi kun lukee tämän palstan anopinhaukkumisketjuja, en yhtään ihmettele, miksi pojan perhe jää aina etäisemmäksi.
Tätä mä en pysty ymmärtämään. En kertakaikkiaan.
Siis että pojan lapset ovat aina vähemmän tärkeitä? Vain siksi että sattuvat olemaan pojan eikä tyttären lapsia?
Ja kuvioissa on vielä lapset synnyttänyt miniä, jota pitää periaatteen vuoksi vihata ja kohdella ikuisesti kuin ulkopuolista vierasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä tytön perheelle ollaan läheisempiä, koska tyttö nyt on...oma tyttö. Pojan perheeseen kun menee, niin lapset on miniän lapsia ja koti on miniän koti. Tytön kotiin voi mennä rennommin ja tytön lapsia voi hoitaa rennommin, kun on samat hoitosuuntaukset. Mutta miniän kotiin hankalampi mennä miniän lapsia hoitamaan miniän neuvoilla, jotka voi poiketa omista.'
Lisäksi kun lukee tämän palstan anopinhaukkumisketjuja, en yhtään ihmettele, miksi pojan perhe jää aina etäisemmäksi.
Tätä mä en pysty ymmärtämään. En kertakaikkiaan.
Siis että pojan lapset ovat aina vähemmän tärkeitä? Vain siksi että sattuvat olemaan pojan eikä tyttären lapsia?
Ja kuvioissa on vielä lapset synnyttänyt miniä, jota pitää periaatteen vuoksi vihata ja kohdella ikuisesti kuin ulkopuolista vierasta?
No, hei. Me ollaan av:lla. Voiko täällä toisenlaisia anoppeja ollakaan? Täällähän kaikki miniät on automaattisesti tuomittu pahoiksi ja rahanahneiksi, anopin viattoman kullanmussukkapojan mustasydämisiksi viettelijöiksi, jotka hankkiutuivat raskaiksikin pojan itseensä vangitakseen.
Ne pojan lapsethan on tämän miniän suorittaman kieroilun lopputulemia ja todisteita.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä se suosiminen on yleensä alkanut jo lapsuudessa, ja aika vaikea sen syrjityn lapsen ja perheen mustanlampaan on olla yhtä aurinkoinen kuin suosikkilapsi. Voi hyvin olla, että ulkopuolisille syntyy sellainen kuva, että syrjitty lapsi on ikävämpi luonteeltaan. Niinhän metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Meillä minä olen musta lammas, sisko kullannuppu päivänsäde. Päivänsäteenä helppo hymyillä, kun vanhemmat rahoittavat leveän elämäntyylin. Minäkin saan silloin tällöin jotain "tasapuolisuuden vuoksi". Jos en ilahdu tasapuolisuuden vuoksi annetusta lahjasta, jonka arvo on murto-osa siskolle tehdystä lahjoituksesta, minua moititaan kiittämättömäksi. Yhtäältä tavallaan aiheesta, koska kiitollisuus ON todellakin kortilla siinä tilanteessa, toisaalta taas väärin, koska väite tasapuolisuudesta on lähinnä loukkaava ja kertoo siitä, ettei ole ollut aitoa halua antaa sitäkään vähää.