Lue keskustelun säännöt.
Nyt se kateuskortti käännetään! Mistä olet kateellinen?
26.07.2017 |
Täällä keskusteluissa aina vedetään kateuskortti esiin, milloin ollaan muka kateellisia bloggaajan ulkonäöstä tai tuloista ja milloin naapurin autosta. Harvemmin näistä kuitenkaan ollaan aidosti kateellisia, joten kiinnostaa, mistä sinä olet oikeasti kateellinen!
Aloitan: olen kateellinen parille ystävälle, jotka ovat nelikymppisiä kuten itsekin. He osaavat pukeutua rennosti ja urheilullisesti, mutta näyttävät aina tyylikkäiltä. Eivät yritä näyttää nuoremmilta, mutta heti päältä päin näkee, että ovat sporttisia ja ns. hyvin säilyneitä. En ole varsinaisesti kummankaan ulkonäöstä kateellinen, vaan siis siitä, että ovat niin hyvin säilyneitä ja onnistuvat näyttämään hyviltä tilanteessa kuin tilanteessa. Itse päädyn aina näyttämään vähän homssuiselta ja ikäistäni vanhemmalta, yritän sitten laittautua tai en.
Kommentit (79)
Ihmisistä. Läheisistä ja ystävistä, itselläni ei tunnu olevan ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tajusin kerran olevani hieman kateellinen Katariina Sourille (Kata Kärkkäiselle). En siitä miten kissamaisen kaunis hän on, en hänen kauniista miehistään, julkisuudesta tai muusta vaan siitä että hän oli saanut jonkun kustantamaan kirjojaan ;D
Minusta tämä kertoo sen, että kateuden tunteessa piilee itsensä tuntemisen salaisuus. Esim. minä en välitä julkisuudesta enkä haluaisi toisen ulkonäköä. Sen sijaan - jos en olisi niin saamattoman laiska vätys, joka vain kirjoittelee vauvapalstalle - minä ehkä haluaisin kirjoittaa kirjoja. Kateuden tunne voi siis kertoa jotain mitä kohti sinun kannattaa ponnistella. Se ei ole siltä toiselta pois, eikä muilta.
Ja sinä yksi joka kadehdit "vakaita persoonia" joilla ei ole mt-ongelmia, 2-suuntaista tai dissosiaatioita.. kukaan ei ole täysin tasaisen normaali. Tällainen wannabe-kirjailija voisi juurikin haluta olevansa vähän enemmän hullu ja hurja saadakseen vielä lisää kokemuksia ja sitä kuuluisaa elämäntuskaa. Mutta se tasaisen normaali aina vakaa ihminen.. se on kuollut. Sisäisesti.
Kadehdin ihmisiä, jotka ovat luontevia ja rohkeita esiintyjiä. Lisäksi kadehdin ihmisiä, joilla ei ole taloudellisia huolia ja joilla on terve, aktiivinen ja osallistuva puoliso.
Olen aloittanut yrittäjänä ihan nollasta ja lainarahalla. Yritys menee nyt ihan kivasti, mutta siitä huolimatta olen kateellinen "yrittäjille", jotka ovat siirtyneet sukufirman johtoon tosta vaan. Saadaan tarjottimella velattomat firmat, jotka pyörineet voitollisesti toista, ellei jo kolmatta sukupolvea. En tiedä onko se edes kateutta, vai vain pikkusieluisuutta, mutta koen että he eivät ole oikeita yrittäjiä.
- Olen kateellinen niille joilla on työpaikka
tai jos ei ole niin saavat sellaisen heti ensimäisestä hakemuksesta
- Olen kateellinen niille joilla on paljon ystäviä
- Olen kateellinen niille joilla on tuuheat hiukset luonnostaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella isoista rahoista, monella pellellä on sairaasti pinkkaa mikä takaa ettei niiden tartte koko elämänsä aikana tehdä juurikaan mitään mitä eivät halua.
Typerä ja pieni asia olla kateellinen, mutta kadehdin hauskoja ihmisiä. Jos joku osaa kertoa hauskoja juttuja tilanteessa kuin tilanteessa ja saa muut rentoutumaan lähellään. Olen huomannut että ihminen joko on tai ei ole hauska, ei voi opetella olemaan hauska. Siihen liittyy niin paljon eleitä ja luontaista esiitymiskykyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Typerä ja pieni asia olla kateellinen, mutta kadehdin hauskoja ihmisiä. Jos joku osaa kertoa hauskoja juttuja tilanteessa kuin tilanteessa ja saa muut rentoutumaan lähellään. Olen huomannut että ihminen joko on tai ei ole hauska, ei voi opetella olemaan hauska. Siihen liittyy niin paljon eleitä ja luontaista esiitymiskykyä.
Ja tilannetajua! Ymmärtää mikä naurattaa missäkin tilanteessa ja ketäkin, osaa vaan sanoa hassuja kommentteja.
Olen kateellinen ihmisille,jotka eivät erityisesti pidä treenaamisesta, mutta joilla on riittävästi tahdonvoimaa kuitenkin treenata säännöllisesti. Toki itsekin harrastan liikuntaa, mutta kroppa vaatis säännöllistä salitreeniä eikä vaan salilla vierailua silloin tällöin..
Olen kateellinen työpaikoista. Työ on mulle kaikki kaikessa ja vituttaa olla tämmönen pätkätyöläinen ja hakea ns. kakkostyötä, kun oman alan työpaikat viedään nokan eestä. >;(
Olen kateellinen ihmisille, joilla on hyvä iho luonnostaan. Itsellä hormonaalista aknea (onneksi parempaan päin!) ja iho on muutenkin herkkä. Tähän liittyy myös kateus siitä, että joku ei pala. Itsehän palan heti auringossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, olenko kateellinen, mutta tunnen jonkinlaista alemmuutta "lämpimien" ja sosiaalisesti taitavien ihmisten keskellä. Haluaisin itsekin olla helposti lähestyttävä, sanavalmis ja sosiaalinen, mutta useimmiten taidan antaa itsestäni aika kylmän ja etäisen vaikutelman.
Kadehdin myös niitä ihmisiä, joilla ei ole tarvetta arvostella toisia ja jotka aina puhuvat muista kauniisti ja kunnioittavasti. Sorrun valitettavan usein tuomitsemaan ihmiset heitä tuntematta ja ajattelen monesti, että "tuon kanssa en ainakaan halua olla missään tekemisissä".
Lisäksi kahdehdin niitä, joilla on rohkeutta toteuttaa itseään vaikka valtavirran vastaisesti ja jotka eivät häpeile olla sitä mitä ovat. Välillä tuntuu, että teen ihan liikaa kompromisseja arvostelun ja kritiikin pelossa.
Olen kateellinen naisille, koska saavat seksiä aina halutessaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskolleni olen kateellinen: superlahjakas niin taiteellisesti kuin matemaattisestikin, unelma-ammatissaan jossa niittää mainetta ja kunniaa. Miehensä samalla alalla ja tekevät toisinaan töitä yhdessä. Pari ihanaa kaunista lasta, mielettömän kaunis koti, telkkari ei ole, lukevat paljon, harrastaa joogaa ja ulkoilua. Miehen vanhemmat rikkaita, hoitavat paljon lapsenlapsiaan ja käytössä on hulppeat kesämökit ym. Omilla lapsilla ei isovanhempia tule olemaan ja se kirpaisee ehkä kaikkein eniten.
Tietenkään hänen elämänsä ei ole täydellistä, en nyt ala tänne listaamaan kaikkia ongelmiaan, ja kun oikein mietin en vaihtaisi paikkoja hänen kanssaan. Nämä negatiiviset asiat vain helposti unohtuu kun miettii miten 'täydellistä' elämää he viettävät.
Joskus vituttaa, olen itsekin menestynyt, mutta 'moraalisesti' en ihan samalla tasolla - usein istun kotona pieruverkkareissa, katson netflixiä ja juon pepsi maxia. Koen alisuorittavani elämääni kun mietin siskoani.
Joskus olen kateellinen omalle miehelleni, joka päätyi ammattiin jossa rahaa tulee ovista ja ikkunoista ilman sairaita työaikoja (monet eläköityvät viisikymppisinä), varsinkin niinä hetkinä kun tuntuu ettei mies osaa itse arvostaa tätä asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Olen kateellinen kultalusikka suussa syntyneille. Siis niille, jotka ovat rikkaita tekemättä yhtään mitään sen eteen.
Sama. Itsellä vielä pahemman kateuden herättää ihmiset, jotka tuntuvat vauvasta lähtien jo osaavan toimia "oikein". Ymmärrän kyllä, että he ovat varmasti nähneet vaivaa onnistumistensa eteen, mutta silti joskus ärsyttää ihan sikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kateellinen niille kavereilleni, jotka pääsevät vaikka 2 viikon aikuisten reissuille miestensä kanssa, kun isovanhemmat hoitavat lapsia. Meillä ei ole mahdollisuutta edes yhden yön hoitoon ollut 12 vuoden aikana.
Olen kateellinen toisille hyvästä mielenterveydestä ja siitä, että pystyy toimimaan normaalisti ja tekemään asioita joista nauttii.. Myös siitä, että on ystäviä, seuraa ja menoa.
Itse olen yksin, masentunut ja ahdistunut enkä pysty tekemään oikein mitään. Melkein kymmenen vuotta ollut jo avun piirissä ja käynyt 3v psykoterapiassa, mutta mistään ei ole ollut yhtään hyötyä.
Kertokaas nyt vanhalle mikä tunne on "kateus"? Se kun ei vielä riitä, että halyaa jotain tai ei omien ongelmiens takia iloita toisen onnesra.
En ole ihan varma onko se nimittäin oikea tunne vai tunne, jota muiden uskotaan tuntevan.
Pitäisikin oikeasti olla nimi sille tunteelle kun tuntee muiden olevan itselleen kateellisia. Voisiko se olla vaikka:"Nyt kyllä cheekittää"?
Tämä on varmasti kivitys kateuden aihe, mutta monesti olen salaa kateellinen niille, jotka eivät joudu olemaan kovin paljon sekä oman että puolison suvun kanssa tekemisissä. Minä nimittäin teen erittäin sosiaalista työtä, ja lasten syntymisen myötä olen uupunut sukulaisiin ja jatkuviin toiveisiin saada lapset hoitoon/kylään. Meillä erittäin helpot lapset ollut ja suhteellisen tasavertaisesti hoidetaan heitä. Koin erityisesti vauva-ja taaperoajan itselleni miellyttäväksi ajaksi. Kun tulen töistä kotiin, niin haluan olla rauhassa lasten kanssa. Viikonloppuisin haluan viettää oman perheen välistä aikaa, ilman tunnetta että minun pitää "jakaa" lapset muille/muiden kanssa. Lomat haluan reissata missä haluan, enkä käyttää viikkoja toisten nurkissa pyörimiseen. Näin ollaan tehtykin ja muksutkin erittäin harvoin hoidossa, mikä on johtanut loukkaantumisiin molempien sukujen puolelta. Ilmeisesti suku kokee, että heillä on "oikeus" hoitaa lapsiamme.
Tämähän on sikäli nurinkurista, että tiedän monien olevan kateellinen osallistuvasta suvusta ja lastenhoitoavusta. Mielelläni soisinkin meidän ns. turvaverkot niille, joilla niihin kova tarve on. Me ollaan rehellisesti sanottuna päästy helpolla, ja niin kova tarve ei ole mitä tarjonta avun suhteen on. Jokainen suvun yhteydenotto nykyään ahdistaa..
Vierailija kirjoitti:
Olen kateellinen toisille hyvästä mielenterveydestä ja siitä, että pystyy toimimaan normaalisti ja tekemään asioita joista nauttii.. Myös siitä, että on ystäviä, seuraa ja menoa.
Itse olen yksin, masentunut ja ahdistunut enkä pysty tekemään oikein mitään. Melkein kymmenen vuotta ollut jo avun piirissä ja käynyt 3v psykoterapiassa, mutta mistään ei ole ollut yhtään hyötyä.
Muutuin aktiiviseksi ja tarmokkaaksi ihmiseksi lopetettuani lääkityksen. Hain opiskelemaan ja pääsin. Sitä ennen olin 3 vuotta työttömänä kotona apaattisena. Psykoterapiasta ei jossain vaiheessa enää ollut apua. Jossain vaiheessa vain ylitetään se piste, kun kuunteleva korva auttaa. Tuntui, että oman pahan olon ja kärsimiensä vääryyksien ja seksuaalisen hyväksikäytön sijaan pitäisi keskittyä siihen, mitä voin tehdä parantaakseni elämääni. Lakata olemasta uhri. Menneiden pahojen ihmisten ja tekojen uhri. Neuvoja terapiasta ei saa. Eivät he koe olevansa päteviä kertomaan, miten tulisi elää. Ilman lääkkeitä olen toisaalta epäluuloisempi, ahdistuneempi ja epävakaampi, mutta ainakin olen JOTAIN. Olen ollut 12-vuotiaasta mielenterveyspalveluiden piirissä. Nyt en enää ole. Minun on tämä tilanne ratkaistava. Kukaan muu ei siinä voi oikeasti auttaa, vaikka kuunnella voikin. En tarvitse enää kuuntelijaa murheilleni. En ylipäätään halua enää märehtiä niissä. Miksi murehtisin mennyttä. Sitä en voi muuttaa. Tämä on kylmä fakta. Tarvitsen vain tyyneyttä hyväksyä ne asiat, mitä en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa ne asiat, mitä voin muuttaa. Ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Tää on vaikea, sillä en mielestäni helposti kadehdi muita.
MUTTA syvällä sisimmässäni toivoisin joskus voida kokeilla monia irtosuhteita (sillä olen vakaassa ja ihanassa parisuhteessa ollut jo vuosia) ja sitten palata taas normaaliin elämään. Kadehdin kai niitä aniharvoja parisuhteita joissa tämä on mahdollista ilman mustasukkaisuutta tai muitakaan seurauksia.
Niille, joiden ei tarvitse tehdä töitä. Olisi niin paljon kivempi vaan olla ja harrastaa omia juttujaan ilman minkäälaisia velvoitteita kenellekään.