Onko kenellekään käynyt niin, että lapsen vamma tai erityisyys on selvinnyt vasta syntymän jälkeen? Kohdussa vauva on tuntunut normaalilta potkuineen ja liikkeineen

On. Oli aluksi shokki ja aiheutti huolta. Arki loppujen lopuksi on alusta saakka rullannut melko normaalisti.

Vierailija kirjoitti:

On. Oli aluksi shokki ja aiheutti huolta. Arki loppujen lopuksi on alusta saakka rullannut melko normaalisti.

Haluatko kertoa, mikä vamma/erityisyys lapsellasi oli? Tai siis on. Ap

Eiköhän se aika usein mene noin..? Vain pieni osa voidaan testata, osa vammautuu esim. synnytyksessä ja osa tulee ilmi vasta myöhemmin.

No eiköhän tuo ole nykyäänkin se

tavallinen tilanne. Läheskään kaikkia sairauksia ei voida seuloa. Moni lapsi vammautuu synnytyksessä. Oman lapseni sairaus puhkesi teini-iässä. Geeneissä se oli jo hedelmöityksestä asti. Ja pitääkö sinun todella kysyä miltä lapsen sairastuminen tuntuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Oli aluksi shokki ja aiheutti huolta. Arki loppujen lopuksi on alusta saakka rullannut melko normaalisti.

Haluatko kertoa, mikä vamma/erityisyys lapsellasi oli? Tai siis on. Ap

Kuuluu sen verran harvinaisiin vammoihin että en halua lapsenkaan takia kertoa. Vamma paljastuu toisinaan sikiö seulonnoissa mutta ei tässä tapauksessa. Vammaan on olemassa myös hoito joka lapsellani on onnistunut/toiminut onneksi melko hyvin.

Siis itse olen viimeisilläni raskaana ja kokoajan on pelko päällä, että entäs jos lapsi ei olekaan normaali. Tämän takia aihe kiinnostaa. Siksi olisi kiva tietää, että miten arki muuttui kun lapsi olikin erityinen. Itseäni tuleva pelottaa...

Vielä sekin kiinnostaisi, että voiko jokin vamma tulla lapselle, vaikka vanhempien geeneissä ole mitään yhteyttä siihen? Vai ovatko ne liitoksissa perinnöllisyyteen? Ap

Tervettä odotettiin, testit tehtiin. Kahden vuoden ikään mennessä nippu diagnooseja ja korjausleikkauksia.

Monet kehitysvammat eivät ilmene ulkonäöstä, vaan ilmenevät pikkuhiljaa kuukausien myötä.

Vierailija kirjoitti:

Vielä sekin kiinnostaisi, että voiko jokin vamma tulla lapselle, vaikka vanhempien geeneissä ole mitään yhteyttä siihen? Vai ovatko ne liitoksissa perinnöllisyyteen? Ap

Kysytkö ihan tosissasi? No tietenkin voi. Edellä justiinsa joku totesi, että lapsi voi vammautua esimerkiksi synnytyksessä; vaikkapa hapenpuutteen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Siis itse olen viimeisilläni raskaana ja kokoajan on pelko päällä, että entäs jos lapsi ei olekaan normaali. Tämän takia aihe kiinnostaa. Siksi olisi kiva tietää, että miten arki muuttui kun lapsi olikin erityinen. Itseäni tuleva pelottaa...

Vielä sekin kiinnostaisi, että voiko jokin vamma tulla lapselle, vaikka vanhempien geeneissä ole mitään yhteyttä siihen? Vai ovatko ne liitoksissa perinnöllisyyteen? Ap

Lapsella voi olla vamma niin, ettei se ole vanhempien perimässä mm. mutaation kautta. Omalla lapsellani on värisokeus, vaikka sitä ei ole kummankaan meidän suvussa aiemmin ollut.

Autismi todettiin sisarellani kolme vuotiaana. Ennen sitä oireina oli ettei katsonut silmiin eikä puhunut kovin paljoa. Lapsena oli melko helppo hoidettava, mutta kymmenen täyttäessään alkoi todella väkivaltaiseksi. Ei voi jättää hetkeäkään vahtimatta eikä tahdo nyt 17 vuotiaana liikkua kotoa juuri mihinkään. Koskaan ei tule pärjäämään yksin vaan muutaman vuoden kuluttua muuttaa laitokseen.

Lääkärit ovat sanoneet ettei koskaan tule olemaan yli kolme vuotiaan tasolla. Siitä huolimatta on oppinut lukemaan ja leipomaan. Osaa myös heittää älykkäitä kommentteja ja välillä järkyttävän törkeitä haukkumisia. Surullista on katsoa kun kaipaa selvästi ihmiskontaktia ja tuijottelee kaupassa esimerkiksi poikia ihastuneesti. Koskaan ei tule pystymään elämään normaalisti ja suurimman osan ajasta itkee.

On varmaan sanomattakin selvää että on ollut hirveän rankkaa koko perheelle. On kamalaa katsoa kuinka elämä ei pääse edes alkamaan sisareni kohdalla. Vanhemmatkin ovat kyynistyneitä ja ahdistuneita. Vanhempani eivät enää tavoittele onnellisuutta vaan pyrkivät vain selviytymään elämästä. Kaikki unelmat ja toiveet ovat kuolleet koska huoli on aina läsnä.

Vierailija kirjoitti:

Autismi todettiin sisarellani kolme vuotiaana. Ennen sitä oireina oli ettei katsonut silmiin eikä puhunut kovin paljoa. Lapsena oli melko helppo hoidettava, mutta kymmenen täyttäessään alkoi todella väkivaltaiseksi. Ei voi jättää hetkeäkään vahtimatta eikä tahdo nyt 17 vuotiaana liikkua kotoa juuri mihinkään. Koskaan ei tule pärjäämään yksin vaan muutaman vuoden kuluttua muuttaa laitokseen.

Lääkärit ovat sanoneet ettei koskaan tule olemaan yli kolme vuotiaan tasolla. Siitä huolimatta on oppinut lukemaan ja leipomaan. Osaa myös heittää älykkäitä kommentteja ja välillä järkyttävän törkeitä haukkumisia. Surullista on katsoa kun kaipaa selvästi ihmiskontaktia ja tuijottelee kaupassa esimerkiksi poikia ihastuneesti. Koskaan ei tule pystymään elämään normaalisti ja suurimman osan ajasta itkee.

On varmaan sanomattakin selvää että on ollut hirveän rankkaa koko perheelle. On kamalaa katsoa kuinka elämä ei pääse edes alkamaan sisareni kohdalla. Vanhemmatkin ovat kyynistyneitä ja ahdistuneita. Vanhempani eivät enää tavoittele onnellisuutta vaan pyrkivät vain selviytymään elämästä. Kaikki unelmat ja toiveet ovat kuolleet koska huoli on aina läsnä.

Kiitoksia sinulle kokemuksestasi. Voimia perheellesi. Ap

Vierailija kirjoitti:

No eiköhän tuo ole nykyäänkin se

tavallinen tilanne. Läheskään kaikkia sairauksia ei voida seuloa. Moni lapsi vammautuu synnytyksessä. Oman lapseni sairaus puhkesi teini-iässä. Geeneissä se oli jo hedelmöityksestä asti. Ja pitääkö sinun todella kysyä miltä lapsen sairastuminen tuntuu?

Synnytyksessä vammautumisen voi estää sektiolla.

Vierailija kirjoitti:

Autismi todettiin sisarellani kolme vuotiaana. Ennen sitä oireina oli ettei katsonut silmiin eikä puhunut kovin paljoa. Lapsena oli melko helppo hoidettava, mutta kymmenen täyttäessään alkoi todella väkivaltaiseksi. Ei voi jättää hetkeäkään vahtimatta eikä tahdo nyt 17 vuotiaana liikkua kotoa juuri mihinkään. Koskaan ei tule pärjäämään yksin vaan muutaman vuoden kuluttua muuttaa laitokseen.

Lääkärit ovat sanoneet ettei koskaan tule olemaan yli kolme vuotiaan tasolla. Siitä huolimatta on oppinut lukemaan ja leipomaan. Osaa myös heittää älykkäitä kommentteja ja välillä järkyttävän törkeitä haukkumisia. Surullista on katsoa kun kaipaa selvästi ihmiskontaktia ja tuijottelee kaupassa esimerkiksi poikia ihastuneesti. Koskaan ei tule pystymään elämään normaalisti ja suurimman osan ajasta itkee.

On varmaan sanomattakin selvää että on ollut hirveän rankkaa koko perheelle. On kamalaa katsoa kuinka elämä ei pääse edes alkamaan sisareni kohdalla. Vanhemmatkin ovat kyynistyneitä ja ahdistuneita. Vanhempani eivät enää tavoittele onnellisuutta vaan pyrkivät vain selviytymään elämästä. Kaikki unelmat ja toiveet ovat kuolleet koska huoli on aina läsnä.

Lisään vielä että kaikki kolme muuta sisarusta ovat täysin terveitä eikä autismia ole suvussamme. Yhteiskunta ei tarjoa edes terapiaa sisarelleni koska hän ei tule koskaan kuntoutumaan :(

Eikö tuo ole se tyypillinen tapa, että ei tiedetä ennen syntymää? Geenimutaatio voi tulla kenelle vaan. Ehkä sun pitäisi keksiä muuta mietittävää, ei tuon pohtiminen hyödytä mitään. Lähisukulaiseni lapsella ei-perinnöllinen vakava kehitysvamma, mutta mitä ihmettä sinä teet tiedolla siitä, miten arki lähti heillä rullaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi todettiin sisarellani kolme vuotiaana. Ennen sitä oireina oli ettei katsonut silmiin eikä puhunut kovin paljoa. Lapsena oli melko helppo hoidettava, mutta kymmenen täyttäessään alkoi todella väkivaltaiseksi. Ei voi jättää hetkeäkään vahtimatta eikä tahdo nyt 17 vuotiaana liikkua kotoa juuri mihinkään. Koskaan ei tule pärjäämään yksin vaan muutaman vuoden kuluttua muuttaa laitokseen.

Lääkärit ovat sanoneet ettei koskaan tule olemaan yli kolme vuotiaan tasolla. Siitä huolimatta on oppinut lukemaan ja leipomaan. Osaa myös heittää älykkäitä kommentteja ja välillä järkyttävän törkeitä haukkumisia. Surullista on katsoa kun kaipaa selvästi ihmiskontaktia ja tuijottelee kaupassa esimerkiksi poikia ihastuneesti. Koskaan ei tule pystymään elämään normaalisti ja suurimman osan ajasta itkee.

On varmaan sanomattakin selvää että on ollut hirveän rankkaa koko perheelle. On kamalaa katsoa kuinka elämä ei pääse edes alkamaan sisareni kohdalla. Vanhemmatkin ovat kyynistyneitä ja ahdistuneita. Vanhempani eivät enää tavoittele onnellisuutta vaan pyrkivät vain selviytymään elämästä. Kaikki unelmat ja toiveet ovat kuolleet koska huoli on aina läsnä.

Kiitoksia sinulle kokemuksestasi. Voimia perheellesi. Ap

Kiitos. Älä kuitenkaan stressaa itseäsi liikaa ajattelemalla mitä kaikkea voi tapahtua. Elämä harvoin menee niinkuin on suunnitellut.

Vierailija kirjoitti:

Eikö tuo ole se tyypillinen tapa, että ei tiedetä ennen syntymää? Geenimutaatio voi tulla kenelle vaan. Ehkä sun pitäisi keksiä muuta mietittävää, ei tuon pohtiminen hyödytä mitään. Lähisukulaiseni lapsella ei-perinnöllinen vakava kehitysvamma, mutta mitä ihmettä sinä teet tiedolla siitä, miten arki lähti heillä rullaamaan?

No helpottaisihan se omaa oloa, jos vähän etukäteen saa tietää, minkälaista se elämä tulisi olemaan erityislapsen kanssa. Totta, ei ehkä kannattaisi miettiä tällaisia. Mutta kaikkea sitä tulee kuitenkin mietittyä kun pelkästään se lapsen tulo on iso mullistus ja entä jos se olisikin vielä erityislapsi tai vammainen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnytyksessä vammautumisen voi estää sektiolla.

Voidaan yrittää estää. Ei se sektiokaan mikään harmiton juttu ole. Sitä paitsi joskus sitäkään ei ehditä tehdä ajoissa. Minusta on suorastaan ihme, että niinkin moni lapsi syntyy terveenä. Totuus on se, että niin moni juttu voisi yhtä hyvin mennä pieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö tuo ole se tyypillinen tapa, että ei tiedetä ennen syntymää? Geenimutaatio voi tulla kenelle vaan. Ehkä sun pitäisi keksiä muuta mietittävää, ei tuon pohtiminen hyödytä mitään. Lähisukulaiseni lapsella ei-perinnöllinen vakava kehitysvamma, mutta mitä ihmettä sinä teet tiedolla siitä, miten arki lähti heillä rullaamaan?

No helpottaisihan se omaa oloa, jos vähän etukäteen saa tietää, minkälaista se elämä tulisi olemaan erityislapsen kanssa. Totta, ei ehkä kannattaisi miettiä tällaisia. Mutta kaikkea sitä tulee kuitenkin mietittyä kun pelkästään se lapsen tulo on iso mullistus ja entä jos se olisikin vielä erityislapsi tai vammainen. Ap

Ei kannata etukäteen miettiä, mahdollisia skenaarioita on lukemattomia määriä. Lapsi voi olla lievästi vammainen niin että tarvitsee vain sopeutettua opetusta ja muutamia kompromisseja arkielämässä, tai niin vaikeasti vammainen että tarvitsee ruokintaletkun suoraan mahalaukkuun, happisaturaatiomittarit ja 24/7 valvontaa koko elämänsä ajan. Vammautuminen voi johtua peritystä geenivirheestä, mutaatiosta, istukan toimintahäiriöstä tai syntymän jälkeisestä loukkaantumisesta/äkillisestä sairaskohtauksesta.

Stressaamalla etukäteen et voi mitenkään ehkäistä mitä tuleman pitää, parempi murehtia vasta sitten jos/kun sen aika on.

Sitä paitsi, ap, vaikka saisit aivan terveen vauvan, josta myöhemmin kasvaisi terve lapsi, terve nuori, terve aikuinen, pelkäisit kuitenkin koko ajan, että hänelle sattuu jotakin. Siitä pelosta et pääse koskaan irti, vaikka eläisit satavuotiaaksi... joten parasta vaan tottua ajatukseen. ;)

Etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi että kuka tahansa voi vammautua koska tahansa? Arjen sujuminen sen jälkeen riippuu monesta asiasta.