Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten te muut omaa aikaa ja hiljaisuutta kaipaavat olette pärjänneet äiteinä?
23.07.2017 |
Vaikeaa muotoilla kysymys lyhyeksi otsikoksi... Olen tilanteessa jossa olisi ajankohtaista alkaa yrittää vauvaa. Olen periaatteessa todella innoissani ajatuksesta, sillä elämä on kaiken kaikkiaan sillä mallilla että aika on oikea, ja pitkän pohdinnan jälkeen koemme olevamme siihen valmiita. Aivan erityisesti sulan ajatuksesta, että miehestäni tulisi isä. Hän tulee olemaan upea isä, olen siitä ihan varma :)
Mutta... Miten minä pärjään äitinä, jos saamme lapsen? Kaipaan usein rauhaa ja hiljaisuutta, ja omaa aikaa. Parisuhteessa eläminen on ihanaa monin tavoin, mutta rakastan yli kaiken niitä hetkiä jotka joskus saan viettää yksin kotona. Yksin, omassa rauhassa. Se on suurinta luksusta. Jos lapsi tulee, ja jään kotiin häntä hoitamaan, niin tulenko sekopäiseksi kun en enää saa koskaan olla yksin? Entä sitten kun lapsi kasvaa, tulee mm. uhmaikää ja muuta, selviänkö siitä ollenkaan? Joskus jopa yhteinen vapaapäivä miehen kanssa väsyttää minut; tarvitsen hengähdyshetkiä ihan yksin. (Tätä ei pidä ylianalysoida, tällainen vaan olen. Meillä ei ole miehen kanssa mitään ongelmia.)
Jos joku tunnistaa itsensä kaltaisekseni, niin miten teillä on äitiys sujunut?
Kommentit (41)
Moi!
Tunnistan itseni kirjoituksestasi, minäkin nautin suuresti yksin olosta vaikka rakastankin miestäni ja lapsiani 😊
Lapset onneksi nukkuvat enemmän kuin aikuiset. Meillä on sovittu niin, että hoidamme lasten iltatouhut vuoroiltoina. Toinen saa jäädä omaan rauhaansa alakertaan siinä vaiheessa kun iltahommat alkaa. Ja sen lisäksi se joka on lukenut lapsille iltasadun, selaa vielä nettiä tai lukee kirjaa ylhäällä jonkun aikaa jolloin kumpikin saamme olla joka ilta ainakin hetken yksin. Sen jälkeen valvomme vielä pari tuntia yhdessä miehen kanssa ennen nukkumaan menoa.
Tämä kuulostaa varmaan ihan sekopäiseltä sellaisesta henkilöstä joka ei tukehdu jatkuvaan (vaikka rakkaudenkin) läsnäoloon, mutta meillä toimii 😃
Lisäksi lapset on olleet 2v täytettyään kahtena päivänä viikossa 3h kerrallaan kerhossa. Se on ollut myös ihan omaa aikaani, kun mies oli SILLOIN töissä. Sain käydä yksin kaupassa, tehdä ruokaa ja pyykätä. Ja sitten olikin taas jo ikävä lapsia, kun hain heidät lounaan jälkeen kerhosta kotiin 😊
Lapset ovat parasta elämässäni, mutta ymmärrän mietteesi täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moi!
Tunnistan itseni kirjoituksestasi, minäkin nautin suuresti yksin olosta vaikka rakastankin miestäni ja lapsiani 😊
Lapset onneksi nukkuvat enemmän kuin aikuiset. Meillä on sovittu niin, että hoidamme lasten iltatouhut vuoroiltoina. Toinen saa jäädä omaan rauhaansa alakertaan siinä vaiheessa kun iltahommat alkaa. Ja sen lisäksi se joka on lukenut lapsille iltasadun, selaa vielä nettiä tai lukee kirjaa ylhäällä jonkun aikaa jolloin kumpikin saamme olla joka ilta ainakin hetken yksin. Sen jälkeen valvomme vielä pari tuntia yhdessä miehen kanssa ennen nukkumaan menoa.
Tämä kuulostaa varmaan ihan sekopäiseltä sellaisesta henkilöstä joka ei tukehdu jatkuvaan (vaikka rakkaudenkin) läsnäoloon, mutta meillä toimii 😃
Lisäksi lapset on olleet 2v täytettyään kahtena päivänä viikossa 3h kerrallaan kerhossa. Se on ollut myös ihan omaa aikaani, kun mies oli SILLOIN töissä. Sain käydä yksin kaupassa, tehdä ruokaa ja pyykätä. Ja sitten olikin taas jo ikävä lapsia, kun hain heidät lounaan jälkeen kerhosta kotiin 😊
Lapset ovat parasta elämässäni, mutta ymmärrän mietteesi täysin.
Kiitos sinulle, tätä lukiessa tuli heti sellainen olo että tällaisia järjestelyjä täytyy meidänkin perheessä tulevaisuudessa tehdä :D En haluaisi murehtia niin paljon oman aikani perään, mutta tiedän kokemuksesta että ilman hengähdyshetkiä väsyn ja muutun ärtyneeksi voimatta asialle mitään. Minun on saatava olla edes hetki yksin, joko kävelylenkin, kirjan lukemisen tai vaikka palstailun merkeissä. Tosi mukava kuulla että teillä homma toimii :)
Ap
Siihen asti meni ihan mukavasti kun vauva vielä veti 4 tunnin päiväunia :)
Minä lähdin töihin kun lapsi oli 2v ja isä jäi kotiin. Aikuiset työkaverit ei kuitenkaan mölise joutavia ihan koko päivää. Puolen tunnin automatka suuntaansa ilman radiota tms.
Miehen sukulaisille on matkaa yli 600km... joten mies ja lapsi pari kertaa vuodessa sinne pitkäksi viikonlopuksi ja minä jään kotiin YKSIN.
Mies on onneksi myös iltauninen joten valvon puoliltaöin parituntia hiljaisessa talossa.
Nyt tämä kesä kun 10v ei mene ennen 23 nukkumaan alkaa ottaa voimille, ja varmasti teini-iässä valvoo kouluiltoinakin.... Toisaalta iso lapsi osaa antaa rauhaa aamusta eikä ole jo 07 pomppimassa ja kyselemässä aamupalaa.
Kyllä mä niin odotan että tuo muuttaa omilleen asumaan.
Äitiyshormoonit pitää huolen, että siellä kuplassa saa olla ihan omissa sfääreissään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsilla on muutakin elämää ja seuraa kuin äiti (ainakin vauva-ajan jälkeen ja vauva-aikana taas lapsi nukkuu aikuista enemmän). Opeta lapsi menemään tarpeeksi aikaisin nukkumaan, niin saat hiukan olla itseksesi. Olen itsekin yksinoloa tarvitseva ihminen, mutta ei lasten lapsuusaikana yksinolosta ollut pulaa koskaan, sillä lapsia oli useampi ja he leikkivät keskenään paljon ja olivat ajoissa vuoteessa.
Nyt lapset ovat lähteneet ja olen ottanut koiran ja sainkin sellaisen, joka seuraa kantapäilläni kuin stalkkeri. Välillä olen jopa joutunut sanomaan suoraan miehelle, että vie karvakorva pois vierestäni tapittamasta (vaikka se rakas onkin).
Huonosti jaksan. Lapsi kun ei nuku enää päiväuniakaan niin iltapäivällä olen jo ihan pimahduspisteessä ja haaveilen jostain kaukaisesta luolasta :D
Minä vaan otan omaa aikaa. En kestäisi jollen saisi joka viikko olla yhtä päivää vain itseäni varten. Joskus olen koko viikonlopun itsekseni kun lapsi lähtee isänsä kanssa vaikka mökille.
Enempää lapsia ei tule.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asiaa kannattaa miettiä siltä kannalta, että lapsi tulee iästä riippuen vaatimaan vanhemmilta huomiota ja läsnäoloa. Nämä lapsen (ja etenkin vauvan) tarpeet ovat aina pois siitä, mitä vain itsestään vastuussa oleva ihminen itse mieluiten tekisi tai miten viettäisi aikaansa. Tämä koskee yhtälailla yksinoloa ja ihmisten seuraa kaipaavia ihmisiä.
Tuskin ekstroverttikaan saa vauvan hoitamisesta kaipaamaansa virikettä ja sosiaalisia kontakteja. Tälle omalle pään kasailulle ja itselle tärkeille jutuille sitten järjestetään aikaa. Yksi lähtee kavereille, toinen urheilemaan ja kolmas (minä!) passittaa lapsen ja isän johonkin että saan olla yksin kotona.
Eli ihan hyvin sujuu, kiitos kysymästä. Ja niin sinullakin tulee sujumaan.
Vierailija kirjoitti:
Nyt tämä kesä kun 10v ei mene ennen 23 nukkumaan alkaa ottaa voimille, ja varmasti teini-iässä valvoo kouluiltoinakin.... Toisaalta iso lapsi osaa antaa rauhaa aamusta eikä ole jo 07 pomppimassa ja kyselemässä aamupalaa.
Kyllä mä niin odotan että tuo muuttaa omilleen asumaan.
Mitä kymmenvuotiaasi sitten tekee iltaisin? Itse olin myös valvovaa sorttia, mutta olin huoneessani melkein aina enkä varmasti ollut siinä mielessä äidille vaivaksi. Aamu- tai välipalankin osasin tehdä itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan rohkaisevaa lukea näitä viestejä. Palsta on kyllä joskus hyvä paikka hakea vertaistukea :D Kun olen asiaa yksikseni hermoillut niin olen alkanut tuntea olevani jotenkin yksin. Järjellä ajatellen en tietenkään voi olla ainut omaa aikaa tarvitseva, joka on uskaltautunut lapsista haaveilemaan.
Ap
Meillä kun tuli lapsijutut puheeksi, niin keskultiin miehen kanssa oman ajan tarpeestani. Kaksin ollessa se toimi loistavasti, kun miehellä oli reissutyö.
Asiat hoitui kuin tanssa lasten ollessa pieniä. Mies vei muksuja pari kertaa viikossa uimaan/puistoon/kyläilemään, että tuon tuosta järjestyi muutamia tunteja yksin.
Tehtiin perheenä myös paljon, mutta tuo miehen itsenäisyys myös vauvojen kanssa oli ihanaa.
Tai toisinaan sitten muhin "omassa huoneessani" luurit korvilla ja tein käsitöitä. Silloin sinne ei ollut kellään asiaa, vain 112 tyyppisessä hädässä.
Vaikeinta mulle oli lasten ollessa alakoulusta kesälomalla. Ne oli koko ajan läsnä. Yhden viikon mummolassa, että joku helpotus.
Nyt ovat jo teinejä ja omat menot. On omaa aikaa ja jos tuntuu, etten ole viikkoon saanut olla omillani sanon,.
Mä olen kyllä kireämpi toisinaan, että lapset sitten alkaa jo kettuilemaan, ettei äiti oo kerenny olemaan oman päänsä kanssa ja tekevät mun päälle tilaa. ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistin itseni😁 noita mäkin mietin raskausaikana. Mä vielä tarvin keskinmääräistä enemmän unta ja oon äreä jos en oo saanut nukuttua tarpeeksi.
Toivoin hyvin nukkuvaa vauvaa, mutta tuli erittäin huono uninen ja koliikkivauva.
Hoidettiin miehen kanssa vauvaa puoliksi, kun hän ei ollut töissä. Tosin alussa imetykseen meni paljon aikaa. Oli rankka alku, mutta hormonit ja tietoisuus että tääkin on vaan ohimenevä vaihe auttoivat.
Kun pystyin lähdin hetkeksi ulos. Jatkoin omaa harrastusta, nukutettiin vuoroiltoina. Lähes vuoden ikäisenä aloin tehdä yhden yön hotellireissuja että sain olla yksin ja nukkua😊 mies myös lähti lapsen kanssa hoploppiin, kaverille, lenkille, sukulaisiin yöksi/viikonlopuksi, niin oon saanut olla kotons yksin. Myös mä oon tehnyt näin, niin mies on saanut myös olla kotona yksin.
On hyvä puhua ja tiedostas ettei aluksi jaksa välttämättä niin paljon panostaa parisuhteeseen pienen vauvan kanssa, mutta sen aika tulee myöhemmin😊 yksinäisyyttä kaipaavalle imetys voi vaikuttas siten ettei halua miestä viereen kun hetkeksi saa vauvan nukahtamaan muualle. Riippuu tietysti vauvasta missä ja miten nukkuu. Meillä ei nukkunut kuin tissisuussa tai liikkeessä ekat kuukaudet, joten oli rankkaa. Toisaalta imetys oli ihanas ja siinä sai päivisin katsoa leffoja ja tv-sarjoja.
Lapsi on tosi rakas ja elämä paljon rikkaampaa kuin ennen. Pitää vaan ottaa tarpeeksi hetkiä jolloin saa olla yksin ja välillä lähettää toinen lapsen kanssa yöksi muualle😊
Kyllö sust tulee hyvä äiti!
Vierailija kirjoitti:
Tunnistin itseni😁 noita mäkin mietin raskausaikana. Mä vielä tarvin keskinmääräistä enemmän unta ja oon äreä jos en oo saanut nukuttua tarpeeksi.
Toivoin hyvin nukkuvaa vauvaa, mutta tuli erittäin huono uninen ja koliikkivauva.
Hoidettiin miehen kanssa vauvaa puoliksi, kun hän ei ollut töissä. Tosin alussa imetykseen meni paljon aikaa. Oli rankka alku, mutta hormonit ja tietoisuus että tääkin on vaan ohimenevä vaihe auttoivat.
Kun pystyin lähdin hetkeksi ulos. Jatkoin omaa harrastusta, nukutettiin vuoroiltoina. Lähes vuoden ikäisenä aloin tehdä yhden yön hotellireissuja että sain olla yksin ja nukkua😊 mies myös lähti lapsen kanssa hoploppiin, kaverille, lenkille, sukulaisiin yöksi/viikonlopuksi, niin oon saanut olla kotons yksin. Myös mä oon tehnyt näin, niin mies on saanut myös olla kotona yksin.
On hyvä puhua ja tiedostas ettei aluksi jaksa välttämättä niin paljon panostaa parisuhteeseen pienen vauvan kanssa, mutta sen aika tulee myöhemmin😊 yksinäisyyttä kaipaavalle imetys voi vaikuttas siten ettei halua miestä viereen kun hetkeksi saa vauvan nukahtamaan muualle. Riippuu tietysti vauvasta missä ja miten nukkuu. Meillä ei nukkunut kuin tissisuussa tai liikkeessä ekat kuukaudet, joten oli rankkaa. Toisaalta imetys oli ihanas ja siinä sai päivisin katsoa leffoja ja tv-sarjoja.
Lapsi on tosi rakas ja elämä paljon rikkaampaa kuin ennen. Pitää vaan ottaa tarpeeksi hetkiä jolloin saa olla yksin ja välillä lähettää toinen lapsen kanssa yöksi muualle😊
Kyllö sust tulee hyvä äiti!
Kiitos <3 Toivotaan että tulee!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan pärjäisin, kun olisi pakko. Omista tarpeista pystyy tinkimään, ja kärsimykseenkin tottuu.
Olen kuitenkin jo aikaa sitten päättänyt, että minä olen "pärjännyt" jo tarpeeksi monen vaikeuden yli. Haluan, että elämällä on minulle muutakin tarjottavaa kuin pärjäämistä, ja siksi en hanki lapsia. Hankkikoot niitä he, joiden oman ajan tarve on pienempi kuin minun. Minä keskityn nautiskeluun ja fiilistelyyn. :)
Joten täällä yksi, joka on jättänyt lapset hankkimatta.
Mulla taas ikäviä muistoja lapsen/lasten vauva- ja taperiajoista, kun ei olisi millään ehtinyt, jaksanut ja riittänyt kaikkeen. Oma lukinsa olis se, että ekan lapsen isästä tuli ero pian vauvan synnyttyä. (Parempi niin, olisi muuten voinut molemmilta lähteä henki, tai ainakin turvakotiin olsimme joutuneet). Mutta ihan yksin sain hoitaa vauvan ja yrittää pärjätä.
Toinen lapseni syntyi reilun 6 v myöhemmin. Ja taas kävi niin, että mieheni lähti toiselle paikkakunnalle töihin pian vauvan synnyttyä. Ja taas olin yksin aarkipIvät, nyt kahden lapsen kanssa. Hulluksi siinä meinasi tulla, kun esikoinen aloitti koulun, ja mulla oli pieni vauva yksinäni hoidettavana. Hermot oli riekaleina pari vuotta. Sitten muutimme lasten kanssa miehen työpaikkakunnalle. Lastenhoito vähän helpotti, mutta samalla tuli uusia haasteita esikoisen uuden koulun kanssa ja miehen kaksoiselämä paljastui...
Kyllä mä ainakin hypin seinille ensimmäiset neljä-viisi vuotta, kun lapset roikkuivat ihossa kiinni käytännössä aina kun olin saatavilla. Olen ihan hirveä lukutoukka ja ensimmäiseen viiteen vuoteen en saanut luettua varmaan yhtään kirjaa. Moneen otteeseen olin ihan valmis pistämään hanskat tiskiin ja häipymään ovesta iäksi. Minun kasvamiseni äidiksi oli siis paitsi kivuliasta myös kesti todella pitkään. Minulla on kaksi lasta ja molemmat menivät päiväkotiin vuoden ikäisinä, koska rehellisesti sanoen kauemmin en olisi kotona kestänyt. Ei tässä nyt enää mitään hätää ole kun vanhempi lapsi on 15 ja nuorempi 13, nyt lapset on mun mielestä jo ihan hauskaa porukkaa ja tuovat enemmän iloa kuin ahdistusta.
Mulla on sellainen suuri onni että sekä mun ja mieheni vanhemmille lapsemme on ensimmäinen kaivattu lapsenlapsi, hoitoapua siis riittää ja yökylään ottavat niin usein kuin vaan annamme. Tietysti pikkuvauvaa ei voinut pitkäksi aikaa hoitoon antaa, mutta myöhemmin on kivaa itselle jos on tukiverkot kunnossa ja lapsellekin kivaa kun monta rakastavaa aikuista. Ilman isovanhempien hoitoapua olisin varmaan paljon hermostuneempi kun en saisi kaivattua omaa aikaa.
Muistutan tärkeästä asiasta, nimittäin mahdollisuudesta jäädä yh.ksi. Koskaan ei voi etukäteen luottaa siihen, että mies pysyy arjessa.
Et voi tietää saatko terveen vauvan taikka kaksoset. Puhun kokemuksesta.
Perheenä olemisesta on erilaisia kokemuksia. Minulle se oli raskainta aikaa elämässäni kun kaksospoikani olivat 1-4 vuotiaita ja hoidin heidät yksin. En vieläkään tiedä miten edes selvittiin😞
Hanki ja pidä ne turvaverkot..
Minä olen myös sellainen omaa rauhaa tarvitseva, ja sitten menin ja sain kaksi lasta vuoden ikäerolla. Pikkulapsiaika mentiin kyllä aika tiukilla, mutta siinä on jotenkin ihan eri moodissa. Eli sen ymmärtää, että kun on nämä lapset tänne maailmaan tuonut, niin niiden tarpeet menevät aina kaiken muun edelle. Aina. Nyt nämä pikkuherrat ovat jo 5- ja 6-vuotiaat kaverukset, jotka hoitavat toistensa viihdytyksen, eli omaa rauhoittumisaikaakin on. Ja hiljaisuuttakin sitten klo 21 jälkeen...
Alue: Aihe vapaa
Ihan hyvin olen pärjännyt jopa useamman lapsen kanssa. Kun ne ovat omia, jaksaa paremmin kuin olisi uskonut. Luota siis itseesi, ja onnea lapsen hankintaan!