Olen muuttamassa soluun, olisiko epäkohteliasta...

Oletkohan liian kriittinen itsellesi tai täydellisyyttä tavoitteleva?

Vierailija kirjoitti:

Oletkohan liian kriittinen itsellesi tai täydellisyyttä tavoitteleva?

En mä täydellisyyttä tavoitteleva ainakaan ole. Enemmänkin pelkään että joku muu on mua kohtaan liian kriittinen. Ihan jo jonkin hatmittoman ilmeen saatan virheellisesti joskus sellaiseksi että "näytän varmaan tyhmältä kun tuo ilmeili noin" , ja se ahdistaa suunnattomasti. Tulin myös jo ala-asteella vainoharhaiseksi, että aina jos joku kuiski jollekin jotain niin pelkäsin että puhuvatkohan musta. Se nyt ei siis kuitenkaan ollut täysin tuulesta temmattua sillä ala-asteella kuulin usemamankin kerran kuinka musta kuiskittiin selän takana. Siis ihan siten sain useamman kerran kiinni että kuiskijat myönsivät sanoneensa mun nimen mutta kuulema puhuivat vain jotain ihan harmitonta. Hyvin uskottavaa kun kuiskii toisen korvaan ja vilkuilee mua sivusilmällä ja sitten hihittää kaverinsa kanssa ja sanoo perään että eikun puhuttiin vaan siitä että sulla on kiva reppu.

Mielestäni mitään lappua ei kannata laittaa. Jos kenties yhteisasumisen merkeissä jossakin kohtaa, vaikka tulettekin läheiseksi, (eihän sitä tiedä, vaikka kämppis kärsisi myöskin joistakin fobioista ja tämä yhdistäisi teitä), niin siinä kohtaa luonnolista, että voi avautua enemmän siitä omasta elämästä ja niistä rajoitteista.

Mutta yleensä tuollaista asiaa ei paukauteta edes kasvokkain suoraan heti ensi tapaamisella. Jos kämppis yrittää kovasti lähentyä sinuun niin varmasti jossakin kohtaa ymmärtää ettet halua, jos taas hän pitää sinua omituisena siitä syystä ettet puhu mitään niin luultavasti tällaisella ihmiselle ei mistään omista fobioista kannattaisi muutenkana kertoa.

Tuleva kämppiksesi on todennäköisesti fuksi kuten sinäkin, eli hän on päivät koulussa ja illat erilaisissa kinkereissä ja tutustumistapaamisissa (joita riittää joka sormelle ja varpaalle ekana vuonna). Ts. et varmasti näe häntä kuin vilaukselta viikon-parin välein jos hyvin käy. Tiedän mistä puhun sillä asuin opiskeluaikana solussa jos toisessakin, ja näin kävi lähes jokaisen kämppäkaverin kohdalla. Meillä kummallakin oli niin paljon menoja ettei ilta-aikaan tullut mieleenkään ryhtyä sosialisoimaan suht vieraaksi jääneen asuinkaverin kanssa..omissa kavereissa oli ihan tarpeeksi seuraa.

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos moikkaaminen ahdistaa, niin miten ajattelit puhua ne tärkeät asiat? 

Niitä tärkeämpiä asioita tuskin tulee kovin usein, ainakaan joka päivä montaa kertaa. Ehkä enintään pari kertaa kuukaudessa? Ja lisäksi ne tärkeämmät asiat on useemmin sellasia virallisempia tyyliltään, eikä kohdistu mun elämään niinkään. Tai siis en haua et multa kysellään mitään vaikkapa mun opiskelupaikasta, tai elämänhistoriasta tai kuulumisista. Mut jos vaikka haluaa sanoa että toivoisi mun vaikkapa siivoavan kylppärin useammin, niin ei siinä kysellä mun elämästä mitään, joten se ei niin paljoa ahdista. Ei moikkaaminenkaan ahdista jos moikata pitää vaikkapa kerran viikossa. Mutta ajatus siitä että joka ikinen kerta kun poistun huoneestani niin pitäisi henkisesti varautua siihen moikkaamiseen ja stressata päätään sillä että missä vaiheessa se moi pitää sanoa ja millä äänensävyllä. Haluaisin voida elää siellä omissa oloissnai rauhassa, ilman pakkososiaalistamista. Onko se teistä oikeasti liikaa pyydetty?? Toivottavasti en kuitenkaan kovin montaa kuukautta siinä tule edes asumaan, niin ei luulisi mulla olevan mitään velvollisuutta leikkiä kenenkään seuralaista oman hyvän olon kustannuksella. Ihmettelen teidän reaktiotanne, miettikää nyt mitä pyydän, vain sitä että saan olla rauhassa. On niitä monet kerrat pahempiakin kämppiksiä kuin minä joka haluaisi vain olla omissa oloissaan myös silloin kun on pakko mennä yhteisiin tiloihin.

mistä ihmeestä se kämppis raukka voi tietää, mitä sinulle saa sanoa/mitä kysyä ja mitä ei? Kannattaisi kyllä yrittää käsitellä tuota pelkoa ja ahdistusta, se tulee häiritsemään elämääsi vielä monella tapaa. Esim työhaastatteluissa on aivan pakko luontevasti kertoa itsestään. Jos et siihen pysty, niin työt jää saamatta.

Tuo soluasuminen voisi olla sulle hyvä kasvun paikka jos suhtaudut siihen hyvin.

Ei solussa asuminen ole mitään yltiösosiaalista Frendit-meininkiä, Suomessa kun ollaan. Jos olet muuttamassa säätiön opiskelijasoluun niin kämppis/kämppikset valikoituvat arvontasysteemillä: tämän vuoksi saman katon alle osuvan henkilön kanssa ei ole välttämättä oikein mitään yhteistä. Ja siksi sosialisointi jää, ihan luonnollisista syistä, suht minimaalikseksi. Muista että kämppäkaverikin on tullut ensisijaisesti opiskelemaan ja aloittelemaan itsenäistä elämää eikä keskittymään sinuun ja sinun kanssasi hengailuun.

Ihme idiotteja täällä vastaamassa, vai että yksiöä pitäisi vaatia kun toisessa keskustelussa huudellaan kun ei opiskelijoille solut kelpaa ja yleinen asuntotilanne tähän aikaan vuodesta on varmasti hyvin kaikilla tiedossa. AP suosittelisin ainakin muotoilemaan tuota lapun tekstiä vähän kevyemmäksi, esimerkiksi kertomaan aluksi omasta tilanteestasi ja kuinka sosiaalinen kanssakäyminen kanssasi voi olla haastavaa. Uskon että kämppis ymmärtäisi, varsinkin kun ei siellä solussa ole tarkoitus hengailla yhdessä kuin parhaimmillaan muutamien moikkausten verran. Uskon että opitte kuitenkin tulemaan toimeen toistenne kanssa molemmin puolin joustaen ja opetellen elämään uudessa ympäristössä. 

Tsemppiä uusiin tilanteisiin ja opiskeluun! Älä  myöskään välitä muiden mielipiteistä niin paljoa!

Erittäin suuri todennäköisyys että joudut kiusatuksi.

Ei tule soluasuminen sopimaan sinulle. Sen kämppiksen lisäksi siellä saattaa olla kämppiksen kaverit ja jos tulee ristiriitoja (kämppis ei osta vessapaperia vaan käyttää sun; ei osta ruokia vaan syö sun) niin miten niistä sitten puhutte.

Voihan tietysti olla että siihen asuntoon ei muita tulekaan.

Katso nyt eka millainen tyyppi siihen tulee ja jätä sitten joku viesti vaikka pöydälle (jos asunnossa on sellainen) että "sori jos en jaksa jutella kanssasi muuta kuin pakolliset, yksi henkilökohtainen juttu tällä hetkellä mutta ei liity sinuun mitenkään". Ihmiset yleensä tajuaa silloin jättää toisen rauhaan.

Noin muuten kehotan hankkimaan apua vaikka opiskelijaterveydenhuollon kautta koska tuo tulee rajoittamaan elämääsi opiskelun jälkeen vielä enemmän.

Ei tuota tarvi tehdä. T. 3 v soluissa asunut erakko. (joskus opiskelijoille on vain soluja tarjolla...)

Ei tarvitse eikä kannata jättää lappua, sinullahan tulee olemaan oma huone eikä jaettu sellainen kuten oppilaitosten asuntoloissa on. Yhteisissä tiloissa ei tarvitse loppuviimeksi käydä kovinkaan usein. Sitäpaitsi voit vaikka ostaa itsellesi minijääkaapin ja laittaa mikronkin sinne huoneeseen, jos kämppiksen olemassaolo tosissaan ahdistaa ;)

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletkohan liian kriittinen itsellesi tai täydellisyyttä tavoitteleva?

En mä täydellisyyttä tavoitteleva ainakaan ole. Enemmänkin pelkään että joku muu on mua kohtaan liian kriittinen. Ihan jo jonkin hatmittoman ilmeen saatan virheellisesti joskus sellaiseksi että "näytän varmaan tyhmältä kun tuo ilmeili noin" , ja se ahdistaa suunnattomasti. Tulin myös jo ala-asteella vainoharhaiseksi, että aina jos joku kuiski jollekin jotain niin pelkäsin että puhuvatkohan musta. Se nyt ei siis kuitenkaan ollut täysin tuulesta temmattua sillä ala-asteella kuulin usemamankin kerran kuinka musta kuiskittiin selän takana. Siis ihan siten sain useamman kerran kiinni että kuiskijat myönsivät sanoneensa mun nimen mutta kuulema puhuivat vain jotain ihan harmitonta. Hyvin uskottavaa kun kuiskii toisen korvaan ja vilkuilee mua sivusilmällä ja sitten hihittää kaverinsa kanssa ja sanoo perään että eikun puhuttiin vaan siitä että sulla on kiva reppu.

Nyt sinulla on kuule tuhannen taalan paikka kasvaa yli liiasta yliherkkyydestä. Tai ainakin oppia käsittelemään siitä johtuvia negatiivisia tunnetiloja. Tuleva kämppis ei ole sinun vihollisesi eikä satavarmasti suhtaudu mitenkään kriittisesti sinuun heti kättelyssä. Ethän sinäkään tee niin hänelle. Vähän suhteellisuudentajua kehiin hei...

Minusta saisit hyvän kämppiksen, olen ap:n kanssa samoilla linjoilla. Nykyään asun omassa asunnossa, solukämppäajat on ohi. Mulla oli ihan ok kämppäkaveri, mutta en pidä ko. asumismuodosta ja tiedän monia muitakin jotka eivät siitä pidä. Ei vain silloin ollut muuta mahdollisuutta. Olen ystävien seurassa ihan rento ja puhelias mutta en pidä mistään pakkososiaalisuudesta. Sama pätee työpaikkojen kaikenmaailman ilmapiirinparannuspäiviin.

Aloittaja kirjoitti:

Ei moikkaaminenkaan ahdista jos moikata pitää vaikkapa kerran viikossa. Mutta ajatus siitä että joka ikinen kerta kun poistun huoneestani niin pitäisi henkisesti varautua siihen moikkaamiseen ja stressata päätään sillä että missä vaiheessa se moi pitää sanoa ja millä äänensävyllä.

Et voi olla tosissasi, ethän? :'D

PS.Kaikesta sitä näköjään voikin tehdä itselleen Hirvittävän ja Elämää Suuremman Ongelman.

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletkohan liian kriittinen itsellesi tai täydellisyyttä tavoitteleva?

En mä täydellisyyttä tavoitteleva ainakaan ole. Enemmänkin pelkään että joku muu on mua kohtaan liian kriittinen. Ihan jo jonkin hatmittoman ilmeen saatan virheellisesti joskus sellaiseksi että "näytän varmaan tyhmältä kun tuo ilmeili noin" , ja se ahdistaa suunnattomasti. Tulin myös jo ala-asteella vainoharhaiseksi, että aina jos joku kuiski jollekin jotain niin pelkäsin että puhuvatkohan musta. Se nyt ei siis kuitenkaan ollut täysin tuulesta temmattua sillä ala-asteella kuulin usemamankin kerran kuinka musta kuiskittiin selän takana. Siis ihan siten sain useamman kerran kiinni että kuiskijat myönsivät sanoneensa mun nimen mutta kuulema puhuivat vain jotain ihan harmitonta. Hyvin uskottavaa kun kuiskii toisen korvaan ja vilkuilee mua sivusilmällä ja sitten hihittää kaverinsa kanssa ja sanoo perään että eikun puhuttiin vaan siitä että sulla on kiva reppu.

Nyt sinulla on kuule tuhannen taalan paikka kasvaa yli liiasta yliherkkyydestä. Tai ainakin oppia käsittelemään siitä johtuvia negatiivisia tunnetiloja. Tuleva kämppis ei ole sinun vihollisesi eikä satavarmasti suhtaudu mitenkään kriittisesti sinuun heti kättelyssä. Ethän sinäkään tee niin hänelle. Vähän suhteellisuudentajua kehiin hei...

Ehkä aikuiset ihmiset eivät sellaista enää sitten harjoita, vaikka kyllä niitä aikuisiakin kiusaamisen harjoittajia on olemassa usko pois. Mua alettiin jo esikoulussa kiusaamaan ulkomaalaisen ulkonäköni takia, sillä toinen vanhemmistani ei ole suomalainen. Jäin monista leikeistä ulos, en tiedä mikä oli syy että kun menin ystävällisesti kysymään saanko tulla mukaan niin vastattiin että et. Sitten pieneltä paikkakunnata kun olen niin samat esikoulussa tapaamani ihmiset seuras ihan yläasteelle asti. Se kiusaaminen oli 98% henkistä, pari kertaa joku piilotti jonkun mun tavaran mutta se nyt lienee ihan normaalia luokkalaisten pilaa ala-asteella. Lähinnä sitä ettei kukaan suostunut viettämään välitunneilla aikaa kanssani, sitten haukuttiin ja puhuttiin pahaa selän takana. Enkä silloin lapsena ollut mitenkään sosiaalisesti erityisen estynyt, silloin olin vielä ihan normalain ujo mutta uskalsin silti mennä kysymään muilta pääsenkö leikkeihin jne.

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Ei moikkaaminenkaan ahdista jos moikata pitää vaikkapa kerran viikossa. Mutta ajatus siitä että joka ikinen kerta kun poistun huoneestani niin pitäisi henkisesti varautua siihen moikkaamiseen ja stressata päätään sillä että missä vaiheessa se moi pitää sanoa ja millä äänensävyllä.

Et voi olla tosissasi, ethän? :'D

PS.Kaikesta sitä näköjään voikin tehdä itselleen Hirvittävän ja Elämää Suuremman Ongelman.

Sulla ei taida olla hajuakaan kuinka voimakasta ahdistusta fobiat voi ihmiselle teettää. No ei sitä tiedäkään ilman kokemusta tai perehtymistä asiaan. En mä mitenkään ajankulukseni tästä ongelmaa tee.

Älä sää mittää lappuja ruppee rustaamaan. Oot hilijaa vaan.

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Ei moikkaaminenkaan ahdista jos moikata pitää vaikkapa kerran viikossa. Mutta ajatus siitä että joka ikinen kerta kun poistun huoneestani niin pitäisi henkisesti varautua siihen moikkaamiseen ja stressata päätään sillä että missä vaiheessa se moi pitää sanoa ja millä äänensävyllä.

Et voi olla tosissasi, ethän? :'D

PS.Kaikesta sitä näköjään voikin tehdä itselleen Hirvittävän ja Elämää Suuremman Ongelman.

Sulla ei taida olla hajuakaan kuinka voimakasta ahdistusta fobiat voi ihmiselle teettää. No ei sitä tiedäkään ilman kokemusta tai perehtymistä asiaan. En mä mitenkään ajankulukseni tästä ongelmaa tee.

Mutta onko reilua kaataa ne omat fobiat viattoman sivullisen niskaan? Eiköhän se kämppis halua jonkun sisäsiistin ja sosiaalisen asuinkaverin eikä omissa oloissaan nyhjäävää foobikkoa. Itse olisin ollut tosi pettynyt sinunlaiseen kämppäkaveriin.

Ajatella, jos kävisikin niin, että ap:n kämppis opiskelisi samoilla kursseilla kuin ap. 

Arsyttaa, etta olet vienyt jonkun toisen opiskelupaikan, sellaisen henkilon joka oikeasti tekisi tutkinnolla jotain. Sinusta ei selvasti ole tulossa missaan vaiheessa tuottavaa yhteiskunnan osaa.

Todella epareilua myos kamppakaveriasi kohtaan. Han ei ole pyytanyt sinunkaltaistasi lellipentua jakamaan asuntoa. Vaikeutat tarpeettomasti toisen ihmisen elamaa, koska olet tottunut saamaan tahtosi lapi, etka tajua etta aikuiseksi kasvaminen vaatii kompromisseja.