Mikä oli suurin järkytys lapsiperhearjessa?

Vierailija kirjoitti:

Minulle suurin yllätys olivat muiden ihmisten reaktiot mm. lisääntymiseen ja perheensisäiseen työnjakoon, joista puhuttiin miehen kanssa etukäteen. Oli kiva esikoista odottaessani kuunnella, että lisääntyminen on turhaa ja minun pitäisi tehdä abortti, kuinka liikakansoittuminen tuhoaa maapallon ja kuinka olen nyt osana luomassa suurta ekokatastrofia tai että miten minun tulisi sitten tasa-arvon nimissä jättää vauva isänsä hoiviin ja singahtaa synnäriltä takaisin työelämään. Ei varmaan edes tarvitse mainita, että lisääntymisestä paasaaja elää itse _todella_ leveästi (meillä aurinkosähkö, 75% omavaraistalous, luonnonmukaisuus ja ekologinen elämäntapa todella tärkeä) ja ideologiaansa tyrkyttävä ei itse elä lainkaan toimivassa suhteessa. 

Eivät nuo asiat enää minua haittaa, mutta tuolloin tuntui pahalta. Rakkaudesta minä lapseni halusin, enkä minkään pyhä äiti -statuksen vuoksi.

Muita yllättäviä asioita olivat lapsiperheiden "alakulttuuri". Siis lapsiperhe-elämähän on ihan oma genrensä! Minulle aukesi aivan uusi maailma ja paljon uusia samaa elämäntilannetta eläviä ystäviä. Valvomiset ja muut lyhyen tähtäimet epämukavuudet tuntuivat raskailta silloin, mutta olisin kyllä valmis vielä muutamaan liikakansoitukseen :)

Tuota, yhdenkin lapsen hankkiminen on ympäristön kannalta monin verroin haitallisempaa kuin leveinkään lapseton elämäntapa. Lisääntyminen on kirjaimellisesti pahinta, mitä tavallinen ihminen voi ympäristölle tehdä, ihan omasta hippeilyn asteestaanne riippumatta.

Se että äitinä olet aina päävastuussa kaikesta. Siitä että lapsilla on ruokaa, lapset syö sitä ruokaa, niillä on vaatteita kaapissa, tiedät harrastukset, pakkaat tavarat kyläreissuille ja matkoille ym.ym. Mies voi ihan hyvin lähteä viikon reissulle jonnekin, yritäppä itse niin mietit vaan jatkuvasti miten kotona menee. Nyt kun mies oli kesälomalla niin meillä oli välillä päiviä että hoidin kaikki syötöt, vaipan vaihdot ja nukuttamiset itse. Kyllähän se pyytämällä varmaan tekis mutta kun haluaisin jotain oma-alotteisuutta ja kiinnostusta itse siihen hommaan! Kun kysyin miksi näin niin kuulemma hoidan asiat niin sujuvasti, jep jep. Hän voi siis hyvillä mielin näpyttää kännykkää sohvan nurkassa.

1. ikuinen väsymys

2. henkinen jaksamisen pakko, lasten riippuvuus

3. tekemisen keksiminen sateisina, väsyttävinä päivinä

Mikään asia ei tullut sinänsä uutena tai yllättävänä, mutta asioiden kokoluokka/mittakaava välillä tuli. Liiaksi ehkä ajoittain tuudittautui "kyllähän kaksi järkevää aikuista lapsia kasvattaa" -ajatukseen, ennen kuin tilanne konkretisoitui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikä tarvitse viisastella että mikset sitä arvannut että ruokaa pitää tehdä, niin, no eipä sitä ymmärrä tosissaan ennen kuin tilanne tulee eteen oikeasti. Eiköhän monen muunkin asian suhteen mene näin ihmisellä. Sitä paitsi ei perheen perustamista tarvitse jättää tekemättä sitä varten että tietää ettei perhe-elämä ole välttämättä yhtään sen helpompaa kuin yksinolo. Jos löytyy puoliso niin lapset ovat yleensä luonnollinen seuraus. Sekä yksinelämisessä että avioelämässä (tai mikä se itse kullakin on) on hyvät ja huonot puolensa.

Nyt tuli kyllä hämmentävä kommentti. Et ymmärtänyt "tosissaan", miltä jatkuva ruoanlaitto tuntuu, ajattelet lapsia vain koituvan kun parisuhteessa ollaan, ja ajattelet lapsettomassa elämässä olevan erityisiä huonoja puolia?

Ensiksi. En ymmärrä vieläkään tosissaan, koska on vain yksi lapsi joten ruokaa ei tarvitse laittaa ns. aamusta iltaan.

Toiseksi. Kaikille ei tule lapsia vaikka saattaisivat halutakin.

Kolmanneksi. Ymmärsit väärin. Kirjoitin että molemmissa elämisen muodoissa on hyviä ja huonoja puolia. Olen myös itse elänyt aiemmin yksin, joten tiedän mistä puhun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikä tarvitse viisastella että mikset sitä arvannut että ruokaa pitää tehdä, niin, no eipä sitä ymmärrä tosissaan ennen kuin tilanne tulee eteen oikeasti. Eiköhän monen muunkin asian suhteen mene näin ihmisellä. Sitä paitsi ei perheen perustamista tarvitse jättää tekemättä sitä varten että tietää ettei perhe-elämä ole välttämättä yhtään sen helpompaa kuin yksinolo. Jos löytyy puoliso niin lapset ovat yleensä luonnollinen seuraus. Sekä yksinelämisessä että avioelämässä (tai mikä se itse kullakin on) on hyvät ja huonot puolensa.

Nyt tuli kyllä hämmentävä kommentti. Et ymmärtänyt "tosissaan", miltä jatkuva ruoanlaitto tuntuu, ajattelet lapsia vain koituvan kun parisuhteessa ollaan, ja ajattelet lapsettomassa elämässä olevan erityisiä huonoja puolia?

Ensiksi. En ymmärrä vieläkään tosissaan, koska on vain yksi lapsi joten ruokaa ei tarvitse laittaa ns. aamusta iltaan.

Toiseksi. Kaikille ei tule lapsia vaikka saattaisivat halutakin.

Kolmanneksi. Ymmärsit väärin. Kirjoitin että molemmissa elämisen muodoissa on hyviä ja huonoja puolia. Olen myös itse elänyt aiemmin yksin, joten tiedän mistä puhun.

Kiitos selvennyksestä. Mitä huonoja puolia lapsettomassa elämässä mielestäsi on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikä tarvitse viisastella että mikset sitä arvannut että ruokaa pitää tehdä, niin, no eipä sitä ymmärrä tosissaan ennen kuin tilanne tulee eteen oikeasti. Eiköhän monen muunkin asian suhteen mene näin ihmisellä. Sitä paitsi ei perheen perustamista tarvitse jättää tekemättä sitä varten että tietää ettei perhe-elämä ole välttämättä yhtään sen helpompaa kuin yksinolo. Jos löytyy puoliso niin lapset ovat yleensä luonnollinen seuraus. Sekä yksinelämisessä että avioelämässä (tai mikä se itse kullakin on) on hyvät ja huonot puolensa.

Nyt tuli kyllä hämmentävä kommentti. Et ymmärtänyt "tosissaan", miltä jatkuva ruoanlaitto tuntuu, ajattelet lapsia vain koituvan kun parisuhteessa ollaan, ja ajattelet lapsettomassa elämässä olevan erityisiä huonoja puolia?

Ensiksi. En ymmärrä vieläkään tosissaan, koska on vain yksi lapsi joten ruokaa ei tarvitse laittaa ns. aamusta iltaan.

Toiseksi. Kaikille ei tule lapsia vaikka saattaisivat halutakin.

Kolmanneksi. Ymmärsit väärin. Kirjoitin että molemmissa elämisen muodoissa on hyviä ja huonoja puolia. Olen myös itse elänyt aiemmin yksin, joten tiedän mistä puhun.

unohdin mainita että on myös ihmisiä jotka eivät halua lapsia. sanon tämän siksi ettei sitten joku tulee heti piikittelemään asiasta.

Pahinta on jatkuva kriisistä kriisiin seilaaminen, olen melko lailla "rauhaa rakastava" ja loputtomat ristiriidat ja ongelmien ratkaisu uuvuttaa. Siis esim. vaikka koko ajan jommalla kummalla lapsista kenkä huonosti, pissahätä, väärät vaatteet, pahaa ruokaa, siskolla parempi lelu jne jne.

Lisäksi introverttinä kaipaan omaa aikaa niin jatkuvasti saatavilla olo vie mehut. En tod. ole mikään vuoden äitihahmo.

Eniten yllätti kuinka yksin jäin lapsen kanssa, puoliso, joka välttämättä halusi lasta halusikin näyttelyesineen, jota josta ottaa kauniita kuvia kauniissa vaatteissa, jotka minä olin pessyt, silittänyt ja pukenut.

Jälkeenpäin olen usein miettinyt olisiko minun pitänyt ymmärtää tuo etukäteen, olimme molemmat kiireisiä ja töissä ja söimme jotain kun oli nälkä, jos kaapissa ei ollut mitään mentiin ulos, pari kertaa kuussa imuroitiin.

Tein varmaan virheitä minäkin, mutta ei voi odottaa vuotta tottuakseen lapseen, hetihän se on ruokittava, vaippa vaihdettava jne.

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on jatkuva kriisistä kriisiin seilaaminen, olen melko lailla "rauhaa rakastava" ja loputtomat ristiriidat ja ongelmien ratkaisu uuvuttaa. Siis esim. vaikka koko ajan jommalla kummalla lapsista kenkä huonosti, pissahätä, väärät vaatteet, pahaa ruokaa, siskolla parempi lelu jne jne.

Lisäksi introverttinä kaipaan omaa aikaa niin jatkuvasti saatavilla olo vie mehut. En tod. ole mikään vuoden äitihahmo.

Mikä tässä oli se yllätys?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on jatkuva kriisistä kriisiin seilaaminen, olen melko lailla "rauhaa rakastava" ja loputtomat ristiriidat ja ongelmien ratkaisu uuvuttaa. Siis esim. vaikka koko ajan jommalla kummalla lapsista kenkä huonosti, pissahätä, väärät vaatteet, pahaa ruokaa, siskolla parempi lelu jne jne.

Lisäksi introverttinä kaipaan omaa aikaa niin jatkuvasti saatavilla olo vie mehut. En tod. ole mikään vuoden äitihahmo.

Mikä tässä oli se yllätys?

Se kuinka rankkaa se on.

Mulle se tunnin oma aika viikossa ei oikein riitä palautumiseen arjesta. Viikko olisi parempi.

Myös se, kuinka paljon lapsiin menee rahaa tuli vähän yllärinä. Siis myös välillisesti, kahdestaan emme tarvitsisi ok-taloa tai tila-autoa. Matkoihin menee ihan mielettömästi rahaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on jatkuva kriisistä kriisiin seilaaminen, olen melko lailla "rauhaa rakastava" ja loputtomat ristiriidat ja ongelmien ratkaisu uuvuttaa. Siis esim. vaikka koko ajan jommalla kummalla lapsista kenkä huonosti, pissahätä, väärät vaatteet, pahaa ruokaa, siskolla parempi lelu jne jne.

Lisäksi introverttinä kaipaan omaa aikaa niin jatkuvasti saatavilla olo vie mehut. En tod. ole mikään vuoden äitihahmo.

Mikä tässä oli se yllätys?

Se kuinka rankkaa se on.

Ok. Itse en vain rauhaa rakastavana erityisherkkänä introverttina pysty oikein keksimään elämäntilannetta, jonka rankkuus olisi minulle yhtään itsestäänselvempi asia. Ajattelin vain, viestiäsi lukiessani että niin, tuollaistahan se olisi, ja totta kai se olisi ihan kamalaa.

Joskus ajattelen, että itsetuntemus on varsinainen supervoima.

No ensimmäisen kanssa oli järkytys se miten paljon vauva voi itkeä, sairastaa ja miten vähän se nukkui. Väsymys oli ihan jäätävää.

Toinen lapsi olikin sitten ihan eri maata - luojan kiitos. Perustyytyväinen, ei sairastellut ja nukkui täydet yöt 3kk alkaen.

Järkytys oli myös huomata, että en ollutkaan niin kotiäitiainesta, kun ensin luulin. Olen parempi äiti, kun käyn töissä. Lapset menneet 1v kieppeillä hoitoon ja hyvin on mennyt. Koin äitiysloman henkisesti näännyttävänä.

Suurena järkytyksenä tuli myös se, miten en sopinut (enkä edelleenkään tunnu sopivan) ns. paikkakunnan mammaporukoihin mukaan. En vaan koe mitään yhteistä näiden ihmisten kanssa, vaikka saman ikäiset lapset onkin. Kahdesti koitin käydä perhekerhoissa, mutta oli oikeasti niin kamalaa, että en mennyt enää uudestaan.

Ja sitten järkytys oli vielä se, miten moni ottaa vauva-ajan jne. niin totaalisena missiona; hirveä kilpailu ja päteminen mammojen kesken vaikka missä; kenen vauva kasvaa eniten, millaiset vaunut, kuka kestovaippailee, merkkilastenvaatteet jne. Itse kun olen enemmän maalaisjärjellä ja tilanteen mukaan menevää tyyppiä. Kaikki mahdollinen hommattu käytettynä, merkkivaatteet ei kiinnosta jne. Mutta toisaalta lapsilla on perustettu ajoissa rahastot jne. jonne saavat pesämunaa (näistä ko. hankinnoistakin säästyneet rahat) isona käyttää vaikka asuntoon.

Yllätyin myös, että en halua enää kahden lapsen jälkeen kolmatta. Kaikki sanoi, että tulee sellainen olo, että "jos vielä yksi".. No ei ole tullut. Sterilisaatioon menossa.

Mua ei yllättänyt ollenkaan saatavilla olon, valvomisen jne. rankkuus, olin varautunut niihin etukäteen. Suoraan sanottuna odotin pahempaa! Imetyskin sujui kuin vettä vaan, vaikka olin varautunut vaikka mihin ongelmiin. Sen sijaan yllätyin oman persoonan/ajattelun "muuttumisesta" hormonien vaikutuksesta. Siitä, että yhtäkkiä tunsin niin suurta sympatiaa kaikkia maailman lapsia kohtaan. Itkin ja surin hylättyjä ja kaltoinkohdeltuja, nälkiintyneitä lapsia. Nykyään välttelen edes avaamasta tuollaisia uutisia, en kestä niitä. Myös muutama asia omassa äiti-lapsi-suhteessa meni eri tavalla kuin etukäteen luulin johtuen siitä, että lapsi on oma vahva persoonansa eikä "itseni jatke". 

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli yllätyksenä totaalinen oman ajan ja elämän menetys. Tätäkään ei saa sanoa ääneen koska silloin on tyhmä ja olisi pitänyt osata arvata etukäteen, kuinka kokonaisvaltaista vanhemmuus on. Mitään vanhasta elämästä ei ole jäljellä paitsi työpaikka ja mies, ja miehen kanssa olemme etääntyneet. Sitäkään ei kuulemma joko tapahdu muille ollenkaan vaan lapsi lähentää parisuhdetta tai sitten sekin olisi vaan pitänyt tietää etukäteen. Vaihdoin vuorotyöni lapsen synnyttyä 8-4 päivätyöhön, enkä silti jaksa illan ruuanlaitto ja siivousrumban jälkeen harrastaa mitään vaan sänky kutsuu heti kun mahdollista.

Nyt tulee turpiin mutta: olen lapseton ja tiedän nämä asiat. Koska minulla on silmät ja korvat päässäni. Heti kaksikymppisestä ylöspäin kun kamut alkoi lisääntyä, kyllä tuli hyvin selväksi mitä on lapsiperhearki.  Nyt olen 40+ vela, suhteessa mutta en ole katunut sitä etten lisääntynyt koskaan. On kai ne lapset ihania jne, mutta on niistä tosi paljon myös vaivaa ja vastuuta. Kelle tämä tulee yllätyksenä koska sen tosiaan tietää ja näkee jopa lapsetonkin ihminen. Jos yhtään on silmää ja korvaa päässä, kannattaa niitä käyttää jos harkitsee lasten tekoa.

Jumissa olet kokoajan, rahat, hermot ja parisuhde on tiukilla, duunikuviot sotkeutuu, surraan ulkonäköjuttuja kun synnytys väistämättä vaikuttaa vartaloon, jne. Sitten jotkut ihmettelee sovinistisikamiestään kun hän ei nyt isäksi tultuaan lopettanutkaan sitä omissa juoksuissa juoksuaan vaan jopa lisäsi niitä. Aiemmin mies oli ihan samanlainen omaan napaansa tuijottaja, miten hän siitä paranisi sillä hetkellä kun hänestä tulee isä?

No niin saa lynkata!

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelin, että meillä olisi paremmat tukiverkot. Toisin kävi. Esikoinen kohta kuusivuotias ja meillä tänä aikana ollut kaksi lapsivapaata yötä. Parisuhde alkaa aikalailla kuivumaan kasaan. Eli se järkytti, kun tajusin, että me ei oikeasti ikinä päästä minnekään enää kahdestaan :(

Mannerheimistä saa lapsenvahteja. Kyllä rahaa täytyy laittaa välillä muuhunkin kuin liian kalliisiin autoihin ja älypuhelimiin.

Sori vinoilu mutta tämän olen nähnyt tuttavapiirissä. Porataan kuinka ei koskaan päästä mihinkään kun ei ole mummeja sun muita ilmaishoitajia. Kun ehdotan Manskua, niin tulee kamala ryöpsähdys: SE MAKSAA! Ne ylikalliit laitehankinnat sitten taas ei.. prioriteettinsa kullakin. Voivat olla vielä (ja yleensä ovatkin) hyvin toimeentulevia perheitä mutta mistään palvelusta ei olla valmiita maksamaan penniäkään vaikka liitto hajoisi.

Se jatkuva huuto ja melu, mikä noista lapsista lähtee.

Se kuinka univelka laskee älykkyyttä ja muistia. Tämä on mulle ihsn hirveää koska olen alalla jossa looginen päättelykyky ja muisti ja uuden tiedon oppiminen on erittäin tätkeää. Ja se miten väsymys rupsahduttaa naaman. Puolessa vuodessa vanhenin viisi vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Mulle se tunnin oma aika viikossa ei oikein riitä palautumiseen arjesta. Viikko olisi parempi.

Myös se, kuinka paljon lapsiin menee rahaa tuli vähän yllärinä. Siis myös välillisesti, kahdestaan emme tarvitsisi ok-taloa tai tila-autoa. Matkoihin menee ihan mielettömästi rahaa.

Ei ole pakko olla ok-taloa eikä tila-autoa. Millähän ihmeellä vanhempani pärjäsivät 80-luvulla, meitä oli 2 lasta ja asuimme kerrostalokolmiossa. Autoakaan ei ollut aina koska julkisilla liikuimme. Asuimme keskisuuren kaupungin lähiössä. Ja ihmisiä meistä tuli :)  Tiedän myös että kaltaisiani perheitä on edelleen. Emmekä olleet mitään sossun pummeja vaan ihan työssäkäyvät vanhemmat mutta eivät halunneet joka markkaa laittaa seinien maksuun. Tai auton, se on huono sijoituskohde.

Matkoilla tarkoitit ehkä työmatkoja (todennäköisesti et ulkomaanmatkoja) - vanha sanonta pätee tässäkin, että köyhän täytyy asua keskustassa. Nimittäin matkakulut ovat aika pienet jos asutaan ihmisten ilmoilla eikä pikkupaikkakunnan syrjäisellä älväripellolla missä ei edes bussit kulje. Tai jos, niin niillä ei voi mennä koska "Minä en julkisilla ajele" ja tämä opetetaan lapsillekin ja näin illat kuluvat lasten harrastuksiin kuskatessa.