Mikä oli suurin järkytys lapsiperhearjessa?

Se, kuinka epätasa-arvoista vanhemmuus on. Vaikka mies tekisikin kotitöitä, on yhteiskunnan silmissä äiti aina se päävanhempi. Valitettavasti meistä tehtiin kerran lasu (mies tuli humalassa kotiin, anoppi teki), ja kellehän sieltä lasusta soitettiin? No minulle. Kuka hoiti tapaamisen järjestämisen ja yhteistyön viranomaisten kanssa? No minä. Että ei tule edes viranomaisille mieleen hoitaa asia sen kanssa, kuka tilanteen on aiheuttanut, ja vastuuttaa tätä teoistaan.

Sama on tarhatätien yms. kanssa. Kuravaatteet, pipot pelit ja vehkeet mitä tarvitaan, kerrotaan minulle. Minua pyydettiin vanhempien wappiryhmään, ei miestä. Jne. Äidillä katsotaan jostain syystä olevan niin paljon enemmän vastuuta lapsista.

Vierailija kirjoitti:

No ensimmäisen kanssa oli järkytys se miten paljon vauva voi itkeä, sairastaa ja miten vähän se nukkui. Väsymys oli ihan jäätävää.

Toinen lapsi olikin sitten ihan eri maata - luojan kiitos. Perustyytyväinen, ei sairastellut ja nukkui täydet yöt 3kk alkaen.

Järkytys oli myös huomata, että en ollutkaan niin kotiäitiainesta, kun ensin luulin. Olen parempi äiti, kun käyn töissä. Lapset menneet 1v kieppeillä hoitoon ja hyvin on mennyt. Koin äitiysloman henkisesti näännyttävänä.

Suurena järkytyksenä tuli myös se, miten en sopinut (enkä edelleenkään tunnu sopivan) ns. paikkakunnan mammaporukoihin mukaan. En vaan koe mitään yhteistä näiden ihmisten kanssa, vaikka saman ikäiset lapset onkin. Kahdesti koitin käydä perhekerhoissa, mutta oli oikeasti niin kamalaa, että en mennyt enää uudestaan.

Ja sitten järkytys oli vielä se, miten moni ottaa vauva-ajan jne. niin totaalisena missiona; hirveä kilpailu ja päteminen mammojen kesken vaikka missä; kenen vauva kasvaa eniten, millaiset vaunut, kuka kestovaippailee, merkkilastenvaatteet jne. Itse kun olen enemmän maalaisjärjellä ja tilanteen mukaan menevää tyyppiä. Kaikki mahdollinen hommattu käytettynä, merkkivaatteet ei kiinnosta jne. Mutta toisaalta lapsilla on perustettu ajoissa rahastot jne. jonne saavat pesämunaa (näistä ko. hankinnoistakin säästyneet rahat) isona käyttää vaikka asuntoon.

Yllätyin myös, että en halua enää kahden lapsen jälkeen kolmatta. Kaikki sanoi, että tulee sellainen olo, että "jos vielä yksi".. No ei ole tullut. Sterilisaatioon menossa.

Täällä yksi, joka olisi ollut tosi ilahtunut sun henkisestä mammakaverista! ;__; Nyt oma vuoden ikäinen, ja jotenkin tosi vierasta sakkia nää mammerot täällä päin sun mainitsemista syistä..:D Kestän sen sillä, et mulla on muutakin elämää.  

Mun mielestä työssäkäynti perheellisenä on ihan kamalaa. Kasista neljään kuuntelemassa asiakkaiden märinöitä, neljästä kasiin lasten. Päivässä ei ole oikeasti yhtään hiljaista hetkeä ja asiaa ei todellakaan helpota se, että minulla on kaksi villiä poikaa. Rehellisesti sanottuna en löydä tämän hetkisestä elämäntilanteessa. Tekisi mieli vaan tunkea noi kaikki hetkeksi johonkin ja olla vaan yksin hiljaa.

Tälläistä ongelmaa ei ole kun olen kotona. Toki se on omalla tavalla rankkaa joidenkin mielestä, minusta lomaa. Omat aikataulut, vapaahetkiäkin kertyy päivän mittaan toisin kuin työssä käydessä.

Aivan kamalaa. Toivon, että lapset joskus rauhoittuu tuosta, tuntuu että olen ihan skitsoämmä ja hulluksi tulen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kaverit kaikkosi kun lapset tuli kuvioihin. Enää lapset ja parisuhde ihmissuhteista jäljellä. Ennen kavereita ja harrastuksia oli paljon. Kaduttaako? No ei voi niin sanoa, ennemminkin kaiholla muistelen sitä aikaa.

Sama... Te äidit keillä on edes yksi kaveri/ystävä, pitäkää kiinni ja olkaa kiitollisia. Mä tekisin mitä vain jotta mulla olisi edes se yksi ystävä... :(

Hei perustetaanko joku äitiryhmä että löydetään toisistamme uusia kavereita? Mulla sama kokemus ja harmittaa, on niin vaikee löytää uusia kavereita vanhojen tilalle. Jos löytyis vielä saman paikkakunnan tyyppejä, olis huippua :)

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli yllätyksenä totaalinen oman ajan ja elämän menetys. Tätäkään ei saa sanoa ääneen koska silloin on tyhmä ja olisi pitänyt osata arvata etukäteen, kuinka kokonaisvaltaista vanhemmuus on. Mitään vanhasta elämästä ei ole jäljellä paitsi työpaikka ja mies, ja miehen kanssa olemme etääntyneet. Sitäkään ei kuulemma joko tapahdu muille ollenkaan vaan lapsi lähentää parisuhdetta tai sitten sekin olisi vaan pitänyt tietää etukäteen. Vaihdoin vuorotyöni lapsen synnyttyä 8-4 päivätyöhön, enkä silti jaksa illan ruuanlaitto ja siivousrumban jälkeen harrastaa mitään vaan sänky kutsuu heti kun mahdollista.

Kannattiko tehdä lapsia? Ei kannata.

Moni on nykyään "työuupunut", mutta kyllä se on lapset ja perhe kun uuvuttaa. On vaan helppo sanoa et on työuupunut. Ei uskalleta myöntää että elämä lapsiperheen vanhempana on luopumista kaikesta omasta, uuvuttavaa...

Meillä on yks tuttavaperhe, jotka on ostaneet kaiken käytettynä kirppiksiltä lapsille. Ovh hintaan verrattuna säästyvä raha on laitettu sijoitysrahastoihin. 15 vuodessa heillä on lasten nimissä nyt kertyny 200 000 euron säästöt! Valtava pesämuna nuorille.

Ei mitään järkeä tuhlata uusiin tuotteisiin.

Älä ole eliitin maksava orja! Rikastu itse.

Vierailija kirjoitti:

Se, miten täyteläistä, hauskaa ja merkityksellistä elämä omien lasten kanssa on. Esimerkiksi vanhenevien vanhempien murheet, lapsettomien kavereiden omaan napaan tuijotteleva egoismi... aivan sama. Valivali-meininki tuntuu kaukaiselta, kun oma perhe on "se oma jengi", jonka kanssa voi mennä, tehdä ja touhuta.

On mahtavaa jutella leffoista ja kirjoista oman esiteinin kanssa, katsoa yhdessä oman nuoruuden suosikkileffoja kuten Matrixia ja Top Gunia kädet yhteisessä popcorn-kulhossa, tuntea kymmenvuotiaan tiukka iltahalaus ja kostea pusu "äiti sä oot ihana" -lauseen säestyksellä. Jopa ruotsin verbitaivutusten kysely omalta lapselta on hienoa, kun näkee sen oivalluksen valon syttyvän toisen silmissä.

Kukaan ei etukäteen kertonut, että lapsen hankkiessa saa itselleen ihanan oman jengin, uusia kavereita, joiden kanssa voi vitsailla, jutella elämästä, pelleillä, uida, fillaroida, halailla, kokkailla, leipoa... Meillä perhe-elämä on muuttunut sitä hauskemmaksi, mitä vanhemmiksi lapset ovat tulleet.

Omien vanhempien kuihtuminen ja vanheneminen tai oma ikääntyminen tuntuvat paljon kepeämmiltä, kun näkee nämä ihanat, kirkassilmäiset, hassut ja fiksut tyypit, jotka olemme saaneet aikaiseksi omasta epätäydellisyydestämme huolimatta. Tulevaisuuden ihmiset.

Lapseton työkaverini päivittelee aina ääneen konttorissa, kuinka perheelliset aina "kyseenalaistavat" hänen valintansa olla lapseton. Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti.

Äsken kännykkä piippasi. Kymmenvuotias se siellä lähetteli sydämiä isille ja äidille perheen omassa Whatsupp -ryhmässä. Voi suloisuus.

Unohdit, ettet ole lapsesi paras kaveri vaan sen vanhempi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton änkeää tähän väkisin oman kommenttinsa:

Muiden elämää seuranneena ja muiden lapsia hoitaneena olen päättänyt pysyä lapsettomana koska

- en jaksa väsymystä enkä valvomista, siitä on jossain määrin omaakin kokemusta ja se ajaa minut hulluuden partaalle

- kaikki äänet mitä lapset tuottaa, ärsyttää aivan suunnattomasti. Kiljuminen, mekastus, päätön juokseminen, kolina, äitiäitiÄITII ÄITIIIII jne

- myöskin lapsen riippuvuus 247 ja aina saatavilla olo on ongelma, ärsyttää jos tarvitseva, epälooginen, kimittävä, epäitsenäinen pikkupaskiainen roikkuu hihassa/lahkeessa

- tarvitsen todella paljon omaa aikaa ja rauhaa

- joutuu toistamaan saman asian 15 kertaa eikä vieläkään mene jakeluun

- ja vaikka menisi niin ei totella missään nimessä

- sotku, sekaisuus, just kun on saanut siivottua niin Torstieinari<3<3 kippaa keittiön aterinlaatikon lattialle ja levittää jauhot pitkin hevon v..

- lika, pska, tahma, räkä joka paikassa. Nenässä, käsissä,housuissa, niillä kuolakäpälillä lähmitään KAIKKEA

- missä vaiheessa hoidetaan parisuhde, harrastetaan seksiä ym jos koko ajan pentu anteeksi musssu<3<3 haluaa huomiota tai kinuaa illalla vesilasia tai änkeää väliin nukkumaan

- ja jos se mieskin vielä taantuu lapsen tasolle ja olen vastuussa kaikesta, usein kai käy niin että viimeistään äitiyslomalla suurin osa kotitöistä kippaantuu äidin kontolle, eikä tilanne juuri palaudu vaikka äiti lähtisi töihin. Vai olenko väärässä.

Huh. En todellakaan ole lapsi-ihminen.

tää on taas tällainen tyypillinen lapsivastainen negativisti joka on havainnoidessaan unohtanut täysin, että lapset kasvaa isoiksi.

Mua välillä ihmetyttää nää "velat" joiden pitää tulla toitottamaan omaa lapsivastaisuuttaan ja lapsi-inhoansa joka ketjuun. Olis tosi hyvä jos heille olis joku oma paikka, jossa saisivat vaihtaa näitä näkemyksiään. Tässäkään aloituksessa ei kysytty, mitä luulet tietäväsi /mitä olet yksipuolisesti havainnoinut lapsiperheen elämästä, vaan kysyttiin kokemuksia niiltä, jotka oikeasti on vanhempia eikä vaan noita "olen harvinaisen fiksu ja analyyttinen ja minulla on loistava itsetuntemus" - Viisastelijoita.

Joo, vaikka mulla on kaksoset, niin ei mun elämä ole koskaan ollut tuollaista, ei mun kersat ole olleet mitään hulluja takertujia, eikä niillä oo jatkuvasti ollu räkätauteja tai muuten paskaset kädet ym. en minä halua että lapsi tulee meidän sänkyyn, vauvasta asti ovat nukkuneet omissa sängyissään, jos joskus tulee, niin hetken päästä vien omaan sänkyynsä jotta voin itse nukkua.

Meilä ei ole lapsia. Otimme kokeeksi koiran. Eka vuosi pentukoiran kanssa oli niin uuvuttava että päätimme ettemme halua lapsia. Se olisi kaikesta luopumista.

Olen aina pärjännyt hyvin elämässä, menestynyt opinnoissa erittäin hyvin, en ole koskaan ollut työttämänä tai erityisemmin sairaana ja olen naimisissa myös hyvin menestyvän mieheni kanssa, olemme melko varakkaita ja meillä on hyvä parisuhde. Olen siis aina tottunut siihen, että elämä on hyvin hallinnassa ja uskoin näillä eväillä pärjääväni hyvin myös äitiydessä. Lapsi oli toivottu.

Esikoisen synnytyskin meni ihan putkeen ja oli ihan voittajafiilis, kunnes valvoin seuraavat kolme yötä, eikä äitiys tuntunutkaan enää niin kivalta. Imetys oli kipeää, vaikeaa ja sitovaa ja minähän olin tietenkin päättänyt täysimettää ja siitä luopuminen olisi ollut totaalinen epäonnistuminen. Olin itkuinen monta viikkoa ja tuntui, etten koskaan enää ole onnellinen. Mikään ei tuntunut miltään. En osannut iloita vauvasta. Olisin vain nukkunut ja tuijottanut telkkaria. Koko ajan toivoin vain, että vauva ei herää.

Vauva oli noin kuukauden, kun aloin toipua ja lopulta olin taas oma itseni ja opin rakastamaan ihanaa lastani. Tämä tilanteeni oli tavallista voimakkaampi baby blues tai lyhytkestoinen synnytyksenjälkeinen masennus. Järkyttävää oli huomata, kuinka hauras psyyke lopulta on. Ennen esikoisen syntymää en ollut koskaan kärsinyt masennusoireista, joten ne olivat todellinen järkytys. Onneksi toisen lapseni kohdalla tilanne ei toistunut millään muotoa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se, että lapsen synnyttyä sinä lakkaat olemasta. Olet äiti, ja se tarkoittaa sitä, että siitä lähtien olemassaolosi tarkoitus on lapsesi kasvattaminen ja etu ja kaikkien tekemiesi asioiden tulee tukea tätä faktaa. Lapsi on aina ykkönen, jopa perhe itsessään jää toiselle sijalle tässä vaikka sen pitäisi olla yksikkö jonka kaikkien jäsenten hyvinvointi on yhtä tärkeää.

Tapahtuuko tämä muka itsestään automaattisesti? No ei. Ihan itse äitityylisi valitset. Tämä on vaan suomalainen sairas tapa, eikä edes mikään vanha sellainen. Nostetaan lapset perheessä jalustalle, vaikka vanhempien pitäisi olla se hallitus. Ja lapsi on turvaton kun häneltä puuttuu perheen kunnollinen tuki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kaverit kaikkosi kun lapset tuli kuvioihin. Enää lapset ja parisuhde ihmissuhteista jäljellä. Ennen kavereita ja harrastuksia oli paljon. Kaduttaako? No ei voi niin sanoa, ennemminkin kaiholla muistelen sitä aikaa.

Sama... Te äidit keillä on edes yksi kaveri/ystävä, pitäkää kiinni ja olkaa kiitollisia. Mä tekisin mitä vain jotta mulla olisi edes se yksi ystävä... :(

Hei perustetaanko joku äitiryhmä että löydetään toisistamme uusia kavereita? Mulla sama kokemus ja harmittaa, on niin vaikee löytää uusia kavereita vanhojen tilalle. Jos löytyis vielä saman paikkakunnan tyyppejä, olis huippua :)

Tsekatkaa Momzie-sovellus. Mä olen löytänyt huippukivoja ättikavereita sieltä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tulee moni asia yllärinä koska en tunne kavereita tai sukulaisia jotka saa lapsia. En ole siis ollut tekemisissä lapsiperheiden kanssa. En tajua, miten se on niin vaikeaa ymmärtää että joku voi elää täysin lapsiperhevapaata elämää ennen omaa lasta?

En minäkään lapsiperheitä juuri tunne, mutta olen utelias luonne, seuraan maailmaa ympärilläni ja olen etevä ottamaan asioista selvää. Kun pohdin lasten hankkimisen mahdollisuutta omalta kohdaltani, tietoa karttui ihan siinä sivussa kun asiasta lueskelin ja muiden kokemuksia kuuntelin. Siksi useimmat niistä järkytyksistä, joista vanhemmat tässä ketjussa kertovat, ovat minulle ihan tuttuja. Jos en olisi ottanut asioista selvää ja jos en tuntisi omia tarpeitani, se voisin olla minä, joka tässä ketjussa järkytyksiään purkaa. Onneksi en ole.

Sama täällä. Olen jo kohta 40, mutta totaalisen pihalla lapsiperheistä. Yhdelläkään läheisellä kaverilla ei ole lapsia ja niillä joilla on, olen tavannut (kahta) lasta ehkä yhteensä neljä kertaa ikinä. Sukulaisia ei ole. Olen kerran elämässä pidellyt vauvaa, enkä ole ylipäätään missään tekemisissä lasten tai lapsiperhe-elämän kanssa.

SILTI mikään tässä ketjussa mainittu asia ei ole sellainen, joka olisi aikaansaanut minussa "ai noinkin voi käydä?!" reaktion. Lähes kaikki itsestäänselvyyksiä jotka pätee lähes jokaisessa lapsiperheessä, ja joitakin ei kovin harvinaisia huonoja tuureja/ennakoimattomuutta.

Miten tynnyrissä pitää olla elänyt, ettei tosiaan näistä kuule esim nettikeskusteluista tai lehdistä?

Eiköhän tässä ketjussa ole kyse siitä että tietyt asiat ovat olleet vaikeampia kuin olisi odottanut, ei siitä ettei niistä asioista olisi ollut lainkaan tietoinen. Esimerkiksi klassinen yöheräily: kyllä kaikki tietää varmasti että pienen lapsen kanssa pitää heräillä öisin, mutta sitä miten se vaikuttaa juuri itseensä ei voi tietää etäkäteen ellei jostain syystä ole aiemmin joutunut selviämään minimaalisilla yöunilla. Toisekseen yöheräilyn kokemusten voi vaikuttaa myös hormonit (vaikkei sitä itse huomaisikaan) eikä niihinkään voi varautua kummemmin.

Toisekseen lapsiperhe-elämässä on varmaan satoja, ellei tuhansia eri muuttujia jotka vaikuttavat arvan tavoin siihen millaista se elämä lopulta on. Ei niitä kaikkia eri vaihtoehtoja voi ottaa täysin huomioon, eikä niihin voi täysin varautua vaikka niiden olemassaolon tiedostaisikin.

Tämä on aika radikaali vertaus, mutta teen sen silti: kaikki meistä teoriassa tietää, että oman vanhemman kuolema on edessä. Suurin osa tietää, että se hetki tulee olemaan kauhea. Et kuitenkaan tarkkaan tiedä miten oikeasti regoit kun uutinen sinulle kerrotaan, etkä tiedä miltä sen asian käsittely tuntuu, ennenkuin koet sen.

Vaikka asiat itsessään ovat ihan eri maailmasta, minusta tilanne on varsin samanlainen: et voi tietää miltä juuri tietty tilanne tuntuu juuri sinusta, juuri sillä hetkellä kuin se tapahtuu. Siksi asioista voi järkyttyä tai yllättyä, vaikka teoriassa olisikin tiennyt että "niinkin voi käydä".

Suurin osa kommentoijista on sanonut, ettei tiennyt "kuinka paljon ääntä lapsesta lähtee" tai "kuinka kiinni lapsessa on" tai "kuinka tukiverkkoja ei ole". Vähemmistössä ovat ne, jotka ovat kertoneet kuinka eivät tienneet miltä ne asiat TUNTUU. Sinun esimerkkiäsi käyttäen, yhtä typerää olisi sanoa "en tiennyt että vanhempani kuolevat joskus". Jos tarkoittaa jonkin tapahtuman aiheuttamaa TUNNETTA, niin kertokoon sitten niin. Turha syyttää lukijaa että viesti ei mene perille, jos puhuu aidanseipäästä eikä aidasta.

Lisäksi, on kyllä mielestäni vallan erikoista, jos oletettavasti aikuisikäiset ihmiset eivät koskaan ole valvoneet tai olleet melussa. Jos on valvonut yhden yön ja se on olo seuraavana päivänä on helvetillinen, niin ihan varmasti tietää että kahden yön valvomisesta olo on vielä kauheampi. Ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, että viimeistään sen kahden yön jälkeen lähes kuka tahansa alkaa olla toimintakyvytön. Eikä se, että vauvat valvoittaa. Eikä se, että se vauvanKIN aiheuttama valvominen tuntuu yhtä kamalalta kuin muu valvominen.

Tai metelin suhteen - jokainen on kulkenut tietyömään ohi, asunut metelöijän naapurissa, käynyt prismassa samaan aikaan lapsiperheiden kanssa... joten pitäisi kyllä olla tiedossa, miltä se meteli kuulostaa ja mitä tuntemuksia aikaansaa. Vai väittääkö nämä ihmiset että eivät ole koskaan valvoneet, eivätkä koskaan ole kohdanneet sielua repivää meteliä ennen lapsiaan? Että ihan uutena tulee miten valvominen on rankkaa tai meteli ärsyttää? Ihan kuin nämä olisivat eläneet jossain pumpulilla vuoratussa tynnyrissä...

Kyllä, olin valvonut yhden yön tai kaksikin. En kuitenkaan ollut koskaan viettänyt miltei vuotta ilman, että olisin nukkunut yli kahden tunnin pätkää.

Kyllä, olin nähnyt lapsiperheitä Prismassa. En kuitenkaan ollut koskaan ollut itse lapsiperheen tohinassa 24/7.

Sori, mutta onko sinulla lapsia?

En ole lainaamasi kirjoittaja, mutta minulla ei ole lapsia juuri siksi, että ymmärsin nuo mainitsemasi jutut aikoja sitten.

Minä luulen että se ero sinun ja vaikka minun elossa ja valinnoissa on se, että minulle on tullut vauvakuume - biologinen tarve saada lapsi. Minulla ei siis vielä ole lapsia, mutta haluan niitä.

Mun sisällä kytee koko ajan tunne että jotain oleellista puuttuu. Aina kun näen lapsen tai raskaana olevan naisen, mun sydän muljahtaa ja mulle tulee sellainen lämmin tunne. Rehellisesti, en usko että mikään järkipuhe tai teoria vie tätä tunnetta pois - ehkä jos parisuhteessa tai muuten elämässä tapahtuisi jotakin todella vakavaa, joka tekisi ajoituksesta todella huonon mieleni voisi muuttua, mutta ei se että joku kertoo että sit sua väsyttää ja vituttaa tule vaikuttamaan siihen haluanko lasta vai en.

Sulla taas ei ole tätä sisäistä paloa.

Itse en henkilökohtaisesti usko siihen että kukaan tekee sitä päätöstä järjellä, vaan se tunne/tarve joko tulee tai ei. Oikeastaan - kuka edes hankkisi lapsia jos se pitäisi yksinomaan järjellä?

Ei ole olemassa mitään biologista tarvetta hankkia lapsia, kyllä tuo vauvakuume on ihan normaalia psykologista halua. Ihmiset ovat erilaidia siinä, kuinka paljon tuollaiset voimakkaat halut heidän elämänvalintojaan ohjaavat. Itse en pystyisi hankkimaan lapdia vain, koska jokin tunne käskee niin tekemään, vaan minun pitää katsoa tilanteen faktoja sekä omia tarpeitani ja elämänarvojani ja arvioida, miten ne sopivat yhteen.

Mutta arvelinkin jo aikaisemmassa viestissä, että aika moni vain sivuuttaa saatavilla olevan tiedon vauvakuumeen pauloissa. Ei tätä itsestäänselvyyksiä koskevan yllättymisen ja järkyttymisen määrää voi oikein muuten selittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton änkeää tähän väkisin oman kommenttinsa:

Muiden elämää seuranneena ja muiden lapsia hoitaneena olen päättänyt pysyä lapsettomana koska

- en jaksa väsymystä enkä valvomista, siitä on jossain määrin omaakin kokemusta ja se ajaa minut hulluuden partaalle

- kaikki äänet mitä lapset tuottaa, ärsyttää aivan suunnattomasti. Kiljuminen, mekastus, päätön juokseminen, kolina, äitiäitiÄITII ÄITIIIII jne

- myöskin lapsen riippuvuus 247 ja aina saatavilla olo on ongelma, ärsyttää jos tarvitseva, epälooginen, kimittävä, epäitsenäinen pikkupaskiainen roikkuu hihassa/lahkeessa

- tarvitsen todella paljon omaa aikaa ja rauhaa

- joutuu toistamaan saman asian 15 kertaa eikä vieläkään mene jakeluun

- ja vaikka menisi niin ei totella missään nimessä

- sotku, sekaisuus, just kun on saanut siivottua niin Torstieinari<3<3 kippaa keittiön aterinlaatikon lattialle ja levittää jauhot pitkin hevon v..

- lika, pska, tahma, räkä joka paikassa. Nenässä, käsissä,housuissa, niillä kuolakäpälillä lähmitään KAIKKEA

- missä vaiheessa hoidetaan parisuhde, harrastetaan seksiä ym jos koko ajan pentu anteeksi musssu<3<3 haluaa huomiota tai kinuaa illalla vesilasia tai änkeää väliin nukkumaan

- ja jos se mieskin vielä taantuu lapsen tasolle ja olen vastuussa kaikesta, usein kai käy niin että viimeistään äitiyslomalla suurin osa kotitöistä kippaantuu äidin kontolle, eikä tilanne juuri palaudu vaikka äiti lähtisi töihin. Vai olenko väärässä.

Huh. En todellakaan ole lapsi-ihminen.

tää on taas tällainen tyypillinen lapsivastainen negativisti joka on havainnoidessaan unohtanut täysin, että lapset kasvaa isoiksi.

Mua välillä ihmetyttää nää "velat" joiden pitää tulla toitottamaan omaa lapsivastaisuuttaan ja lapsi-inhoansa joka ketjuun. Olis tosi hyvä jos heille olis joku oma paikka, jossa saisivat vaihtaa näitä näkemyksiään. Tässäkään aloituksessa ei kysytty, mitä luulet tietäväsi /mitä olet yksipuolisesti havainnoinut lapsiperheen elämästä, vaan kysyttiin kokemuksia niiltä, jotka oikeasti on vanhempia eikä vaan noita "olen harvinaisen fiksu ja analyyttinen ja minulla on loistava itsetuntemus" - Viisastelijoita.

Joo, vaikka mulla on kaksoset, niin ei mun elämä ole koskaan ollut tuollaista, ei mun kersat ole olleet mitään hulluja takertujia, eikä niillä oo jatkuvasti ollu räkätauteja tai muuten paskaset kädet ym. en minä halua että lapsi tulee meidän sänkyyn, vauvasta asti ovat nukkuneet omissa sängyissään, jos joskus tulee, niin hetken päästä vien omaan sänkyynsä jotta voin itse nukkua.

Mulle tulee mieleen noista aggressiivisista veloista, jotka puhuvat omista ajoista ja äänistä noin, että ihan aito aspergerhan sirellä kirjoittelee. Itse olen äiti. Taapero leikkii itsekseen ihan nätistikin, ei roiku puntissa eikä tulvi räkää tai muita eritteitä. Inhoaa meteliä hänkin ja komentaa muita olemaan hiljempaa. Nukkuu yönsä niinkuin muutkin ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton änkeää tähän väkisin oman kommenttinsa:

Muiden elämää seuranneena ja muiden lapsia hoitaneena olen päättänyt pysyä lapsettomana koska

- en jaksa väsymystä enkä valvomista, siitä on jossain määrin omaakin kokemusta ja se ajaa minut hulluuden partaalle

- kaikki äänet mitä lapset tuottaa, ärsyttää aivan suunnattomasti. Kiljuminen, mekastus, päätön juokseminen, kolina, äitiäitiÄITII ÄITIIIII jne

- myöskin lapsen riippuvuus 247 ja aina saatavilla olo on ongelma, ärsyttää jos tarvitseva, epälooginen, kimittävä, epäitsenäinen pikkupaskiainen roikkuu hihassa/lahkeessa

- tarvitsen todella paljon omaa aikaa ja rauhaa

- joutuu toistamaan saman asian 15 kertaa eikä vieläkään mene jakeluun

- ja vaikka menisi niin ei totella missään nimessä

- sotku, sekaisuus, just kun on saanut siivottua niin Torstieinari<3<3 kippaa keittiön aterinlaatikon lattialle ja levittää jauhot pitkin hevon v..

- lika, pska, tahma, räkä joka paikassa. Nenässä, käsissä,housuissa, niillä kuolakäpälillä lähmitään KAIKKEA

- missä vaiheessa hoidetaan parisuhde, harrastetaan seksiä ym jos koko ajan pentu anteeksi musssu<3<3 haluaa huomiota tai kinuaa illalla vesilasia tai änkeää väliin nukkumaan

- ja jos se mieskin vielä taantuu lapsen tasolle ja olen vastuussa kaikesta, usein kai käy niin että viimeistään äitiyslomalla suurin osa kotitöistä kippaantuu äidin kontolle, eikä tilanne juuri palaudu vaikka äiti lähtisi töihin. Vai olenko väärässä.

Huh. En todellakaan ole lapsi-ihminen.

tää on taas tällainen tyypillinen lapsivastainen negativisti joka on havainnoidessaan unohtanut täysin, että lapset kasvaa isoiksi.

Mua välillä ihmetyttää nää "velat" joiden pitää tulla toitottamaan omaa lapsivastaisuuttaan ja lapsi-inhoansa joka ketjuun. Olis tosi hyvä jos heille olis joku oma paikka, jossa saisivat vaihtaa näitä näkemyksiään. Tässäkään aloituksessa ei kysytty, mitä luulet tietäväsi /mitä olet yksipuolisesti havainnoinut lapsiperheen elämästä, vaan kysyttiin kokemuksia niiltä, jotka oikeasti on vanhempia eikä vaan noita "olen harvinaisen fiksu ja analyyttinen ja minulla on loistava itsetuntemus" - Viisastelijoita.

Joo, vaikka mulla on kaksoset, niin ei mun elämä ole koskaan ollut tuollaista, ei mun kersat ole olleet mitään hulluja takertujia, eikä niillä oo jatkuvasti ollu räkätauteja tai muuten paskaset kädet ym. en minä halua että lapsi tulee meidän sänkyyn, vauvasta asti ovat nukkuneet omissa sängyissään, jos joskus tulee, niin hetken päästä vien omaan sänkyynsä jotta voin itse nukkua.

Mulle tulee mieleen noista aggressiivisista veloista, jotka puhuvat omista ajoista ja äänistä noin, että ihan aito aspergerhan sirellä kirjoittelee. Itse olen äiti. Taapero leikkii itsekseen ihan nätistikin, ei roiku puntissa eikä tulvi räkää tai muita eritteitä. Inhoaa meteliä hänkin ja komentaa muita olemaan hiljempaa. Nukkuu yönsä niinkuin muutkin ihmiset.

Minkälainen ihminen luulee, että oman ajan ja tilan tarve tai hiljaisuuden arvostaminen ovat merkkejä autismin kirjon oireyhtymästä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tulee moni asia yllärinä koska en tunne kavereita tai sukulaisia jotka saa lapsia. En ole siis ollut tekemisissä lapsiperheiden kanssa. En tajua, miten se on niin vaikeaa ymmärtää että joku voi elää täysin lapsiperhevapaata elämää ennen omaa lasta?

En minäkään lapsiperheitä juuri tunne, mutta olen utelias luonne, seuraan maailmaa ympärilläni ja olen etevä ottamaan asioista selvää. Kun pohdin lasten hankkimisen mahdollisuutta omalta kohdaltani, tietoa karttui ihan siinä sivussa kun asiasta lueskelin ja muiden kokemuksia kuuntelin. Siksi useimmat niistä järkytyksistä, joista vanhemmat tässä ketjussa kertovat, ovat minulle ihan tuttuja. Jos en olisi ottanut asioista selvää ja jos en tuntisi omia tarpeitani, se voisin olla minä, joka tässä ketjussa järkytyksiään purkaa. Onneksi en ole.

Sama täällä. Olen jo kohta 40, mutta totaalisen pihalla lapsiperheistä. Yhdelläkään läheisellä kaverilla ei ole lapsia ja niillä joilla on, olen tavannut (kahta) lasta ehkä yhteensä neljä kertaa ikinä. Sukulaisia ei ole. Olen kerran elämässä pidellyt vauvaa, enkä ole ylipäätään missään tekemisissä lasten tai lapsiperhe-elämän kanssa.

SILTI mikään tässä ketjussa mainittu asia ei ole sellainen, joka olisi aikaansaanut minussa "ai noinkin voi käydä?!" reaktion. Lähes kaikki itsestäänselvyyksiä jotka pätee lähes jokaisessa lapsiperheessä, ja joitakin ei kovin harvinaisia huonoja tuureja/ennakoimattomuutta.

Miten tynnyrissä pitää olla elänyt, ettei tosiaan näistä kuule esim nettikeskusteluista tai lehdistä?

Eiköhän tässä ketjussa ole kyse siitä että tietyt asiat ovat olleet vaikeampia kuin olisi odottanut, ei siitä ettei niistä asioista olisi ollut lainkaan tietoinen. Esimerkiksi klassinen yöheräily: kyllä kaikki tietää varmasti että pienen lapsen kanssa pitää heräillä öisin, mutta sitä miten se vaikuttaa juuri itseensä ei voi tietää etäkäteen ellei jostain syystä ole aiemmin joutunut selviämään minimaalisilla yöunilla. Toisekseen yöheräilyn kokemusten voi vaikuttaa myös hormonit (vaikkei sitä itse huomaisikaan) eikä niihinkään voi varautua kummemmin.

Toisekseen lapsiperhe-elämässä on varmaan satoja, ellei tuhansia eri muuttujia jotka vaikuttavat arvan tavoin siihen millaista se elämä lopulta on. Ei niitä kaikkia eri vaihtoehtoja voi ottaa täysin huomioon, eikä niihin voi täysin varautua vaikka niiden olemassaolon tiedostaisikin.

Tämä on aika radikaali vertaus, mutta teen sen silti: kaikki meistä teoriassa tietää, että oman vanhemman kuolema on edessä. Suurin osa tietää, että se hetki tulee olemaan kauhea. Et kuitenkaan tarkkaan tiedä miten oikeasti regoit kun uutinen sinulle kerrotaan, etkä tiedä miltä sen asian käsittely tuntuu, ennenkuin koet sen.

Vaikka asiat itsessään ovat ihan eri maailmasta, minusta tilanne on varsin samanlainen: et voi tietää miltä juuri tietty tilanne tuntuu juuri sinusta, juuri sillä hetkellä kuin se tapahtuu. Siksi asioista voi järkyttyä tai yllättyä, vaikka teoriassa olisikin tiennyt että "niinkin voi käydä".

Suurin osa kommentoijista on sanonut, ettei tiennyt "kuinka paljon ääntä lapsesta lähtee" tai "kuinka kiinni lapsessa on" tai "kuinka tukiverkkoja ei ole". Vähemmistössä ovat ne, jotka ovat kertoneet kuinka eivät tienneet miltä ne asiat TUNTUU. Sinun esimerkkiäsi käyttäen, yhtä typerää olisi sanoa "en tiennyt että vanhempani kuolevat joskus". Jos tarkoittaa jonkin tapahtuman aiheuttamaa TUNNETTA, niin kertokoon sitten niin. Turha syyttää lukijaa että viesti ei mene perille, jos puhuu aidanseipäästä eikä aidasta.

Lisäksi, on kyllä mielestäni vallan erikoista, jos oletettavasti aikuisikäiset ihmiset eivät koskaan ole valvoneet tai olleet melussa. Jos on valvonut yhden yön ja se on olo seuraavana päivänä on helvetillinen, niin ihan varmasti tietää että kahden yön valvomisesta olo on vielä kauheampi. Ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, että viimeistään sen kahden yön jälkeen lähes kuka tahansa alkaa olla toimintakyvytön. Eikä se, että vauvat valvoittaa. Eikä se, että se vauvanKIN aiheuttama valvominen tuntuu yhtä kamalalta kuin muu valvominen.

Tai metelin suhteen - jokainen on kulkenut tietyömään ohi, asunut metelöijän naapurissa, käynyt prismassa samaan aikaan lapsiperheiden kanssa... joten pitäisi kyllä olla tiedossa, miltä se meteli kuulostaa ja mitä tuntemuksia aikaansaa. Vai väittääkö nämä ihmiset että eivät ole koskaan valvoneet, eivätkä koskaan ole kohdanneet sielua repivää meteliä ennen lapsiaan? Että ihan uutena tulee miten valvominen on rankkaa tai meteli ärsyttää? Ihan kuin nämä olisivat eläneet jossain pumpulilla vuoratussa tynnyrissä...

Kyllä, olin valvonut yhden yön tai kaksikin. En kuitenkaan ollut koskaan viettänyt miltei vuotta ilman, että olisin nukkunut yli kahden tunnin pätkää.

Kyllä, olin nähnyt lapsiperheitä Prismassa. En kuitenkaan ollut koskaan ollut itse lapsiperheen tohinassa 24/7.

Sori, mutta onko sinulla lapsia?

En ole lainaamasi kirjoittaja, mutta minulla ei ole lapsia juuri siksi, että ymmärsin nuo mainitsemasi jutut aikoja sitten.

Minä luulen että se ero sinun ja vaikka minun elossa ja valinnoissa on se, että minulle on tullut vauvakuume - biologinen tarve saada lapsi. Minulla ei siis vielä ole lapsia, mutta haluan niitä.

Mun sisällä kytee koko ajan tunne että jotain oleellista puuttuu. Aina kun näen lapsen tai raskaana olevan naisen, mun sydän muljahtaa ja mulle tulee sellainen lämmin tunne. Rehellisesti, en usko että mikään järkipuhe tai teoria vie tätä tunnetta pois - ehkä jos parisuhteessa tai muuten elämässä tapahtuisi jotakin todella vakavaa, joka tekisi ajoituksesta todella huonon mieleni voisi muuttua, mutta ei se että joku kertoo että sit sua väsyttää ja vituttaa tule vaikuttamaan siihen haluanko lasta vai en.

Sulla taas ei ole tätä sisäistä paloa.

Itse en henkilökohtaisesti usko siihen että kukaan tekee sitä päätöstä järjellä, vaan se tunne/tarve joko tulee tai ei. Oikeastaan - kuka edes hankkisi lapsia jos se pitäisi yksinomaan järjellä?

Ei ole olemassa mitään biologista tarvetta hankkia lapsia, kyllä tuo vauvakuume on ihan normaalia psykologista halua. Ihmiset ovat erilaidia siinä, kuinka paljon tuollaiset voimakkaat halut heidän elämänvalintojaan ohjaavat. Itse en pystyisi hankkimaan lapdia vain, koska jokin tunne käskee niin tekemään, vaan minun pitää katsoa tilanteen faktoja sekä omia tarpeitani ja elämänarvojani ja arvioida, miten ne sopivat yhteen.

Mutta arvelinkin jo aikaisemmassa viestissä, että aika moni vain sivuuttaa saatavilla olevan tiedon vauvakuumeen pauloissa. Ei tätä itsestäänselvyyksiä koskevan yllättymisen ja järkyttymisen määrää voi oikein muuten selittää.

Tai sitten lapset ja perheet on erilaisia. Vanhemmuus tosiaan yllättää ihan sen takia että tiettyjä puolia ei voi ennakoida ollenkaan koska oma jaksaminen voi olla terveys kysymys, turvaverkot voivat pettää ja puoliso feidata täysin ilman mitään varoitusta. Siinä on iso ero kun on kaikki mahdollinen apu ja hyvä terveys ja kaikki menee hyvin.

Tämä ketju ei nyt oikein vaan toimi ihmisille joilla ei ole kokemusta lapsista. Oikeaa kokemusta, ei vain sukulaislapsen sylittelyä kerran pari vuodessa. En millään käsitä miksi velat haluavat lukea tälläistä saati sitten osallistua. (Tai, ymmärrän osallistumisen mutta se taas on sekä noloa että huvittavaa. Mainostaa nyt kaikille kuinka epävarma on omista valinnoistaan. Heh.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tulee moni asia yllärinä koska en tunne kavereita tai sukulaisia jotka saa lapsia. En ole siis ollut tekemisissä lapsiperheiden kanssa. En tajua, miten se on niin vaikeaa ymmärtää että joku voi elää täysin lapsiperhevapaata elämää ennen omaa lasta?

En minäkään lapsiperheitä juuri tunne, mutta olen utelias luonne, seuraan maailmaa ympärilläni ja olen etevä ottamaan asioista selvää. Kun pohdin lasten hankkimisen mahdollisuutta omalta kohdaltani, tietoa karttui ihan siinä sivussa kun asiasta lueskelin ja muiden kokemuksia kuuntelin. Siksi useimmat niistä järkytyksistä, joista vanhemmat tässä ketjussa kertovat, ovat minulle ihan tuttuja. Jos en olisi ottanut asioista selvää ja jos en tuntisi omia tarpeitani, se voisin olla minä, joka tässä ketjussa järkytyksiään purkaa. Onneksi en ole.

Kyllähän sen kaikki äidit "tietää", että lapsen tullessa oma aika noin pääsääntöisesti katoaa. Kun joku kertoo, että näin käy, niin sitten sen "tietää", että ahaa, vai niin käy. Mutta se on ihan eri asia kokea se konkreettisesti omassa elämässään, ei se auta mitään että siitä on kuullut, kun sen elää läpi, se todentuu ihan eri tavalla.

Olin viikonloppuna käymässä ystävälläni, jolla on puolen vuoden ikäinen ihana lapsi. Kiltti, nukkui hyvin, terve. Mutta silti se vaati kaiken huomion hereillä ollessaan. Toki voitiin siinä jutella ja olin ystävälleni apuna lapsen hoidossa ja kanniskelussa, mutta olin kyllä autuaasti unohtanut, kuinka hemmetin sitovaa se onkaan. Oma lapseni on jo teini. Ihana oli nähdä, mutta ihana oli myös päästä omaan rauhaan. Eli vaikka TIEDÄN kuinka kovasti lapsi sitoo, niin en taas ollut muistanut sitä.

Vierailija kirjoitti:

Meilä ei ole lapsia. Otimme kokeeksi koiran. Eka vuosi pentukoiran kanssa oli niin uuvuttava että päätimme ettemme halua lapsia. Se olisi kaikesta luopumista.

Luovuitteko koirasta?

En jaksa lukea koko ketjua, joten pahoittelen jos tulee toistoa.

Minua järkyttää se, kuinka paljon vuorokaudesta menee tietyllä tavalla hukkaan. Lapsi nukkuu yöunet 11-12h ja se aika täytyy luonnollisesti olla kotona ja välttää kovia ääniä. Ei siis tarvitse hissutella, mutta ei voi vaikka imuroida tai istua ystävien kanssa iltaa.

Vauvan kanssa pystyi tekemään vaikka mitä, mutta nyt tuntuu että aina on liian myöhäistä kaikkeen. Klo 19 täytyy jo miettiä että kohta on iltapala ja-pesut. Ei puhettakaan että esimerkiksi nyt, sateisen päivän jälkeen kun on kaunis ilta, niin lähdettäisiin edes kävelylle. Saati muualle. Tai no voihan toinen lähteä, mutta yhdessä se on vaan sitä kotona kököttämistä. Tätä sitten vuosia 😴

Uppp