Mikä oli suurin järkytys lapsiperhearjessa?

Yllätys oli isoäidin fanaattinen suhde lapseen ja kaikki ne tunteet mitkä se herättää. Se kun toinen ihminen "himoitsee" sinun lapsesi seuraa. Hän toivoo, että lapselle (2v) ykkönen on isoäiti, ja että lapset itkevät ikävästä mummolasta lähtiessä. Niin kivaa on mummolassa. Tuntuu kuin hän haluaisi olla lapseni äiti, minä olen turha.

Se, että lapsen saaminen muuttaa toisten ihmisten suhtautumisen sinuun täysin. On monia, jotka eivät osaa enää ollenkaan puhua kanssani. En puhu lapsesta koskaan lapsettomien kanssa, jos eivät kysy jotain, ja muuten kiinnostavat ihan samat puheenaiheet kuin ennenkin. Varsinkin miespuolisilla kavereilla on tämä ongelma. Mihinkään ei myöskään kutsuta enää, oletetaan varmaan, etten kuitenkaan pääsisi kun on vauva.

turha äiti kirjoitti:

Yllätys oli isoäidin fanaattinen suhde lapseen ja kaikki ne tunteet mitkä se herättää. Se kun toinen ihminen "himoitsee" sinun lapsesi seuraa. Hän toivoo, että lapselle (2v) ykkönen on isoäiti, ja että lapset itkevät ikävästä mummolasta lähtiessä. Niin kivaa on mummolassa. Tuntuu kuin hän haluaisi olla lapseni äiti, minä olen turha.

Sama täällä! Mummon vinksahtaminen lapsenlapseen yllätti minut ihan täysin esikoiseni synnyttyä, varsinkin kun ei ollut suinkaan ensimmäinen lapsenlapsi kyseessä. Olen joutunut ihan oikeasti ottamaan etäisyyttä lasten mummoon tämän takia. Tuntui tosi epätoivoiselta, että koetan opettaa tahtoikäiselle rajoja ja sääntöjä, sitten tulee mummo joka viisveisaa rajoista ja säännöistä, polkee auktoriteettiäni, koettaa lahjoa lapsen rakkautta itseensä sokerilla jne.

Toinen asia, mikä yllätti, on kuinka vähällä unella ihminen pärjää. Tein lapset pienellä ikäerolla (vajaa 2v taapero ja 4kk vauva). Väsymys ei tullut yllärinä, mutta nyt kun oikeasti saan nukuttua sen 3-4h yötä kohden ja joten kuten klaaraan sillä läpi päivän, on se yllätys!

Samoin sekin yllätti, miten nopeasti lapset kasvaa. Tämäkin tieto helpottaa arjen keskellä, että pikkulapsiaika kestää oikeasti sen nanosekunnin sadasosan. Tuntuu kuin esikoinen olisi ollut vasta eilen pikkuinen vastasyntynyt. Samoin kuin tuttavaperheiden taaperot ovat ihan kuin varkain hujahtaneet kouluikäisiksi. Tavallaan haikeaa.

Vierailija kirjoitti:

En puhu lapsesta koskaan lapsettomien kanssa, jos eivät kysy jotain, ja muuten kiinnostavat ihan samat puheenaiheet kuin ennenkin.

Jos tämä oikeasti pitää paikkansa, niin olet kyllä lajissasi ensimmäinen! Mutta sori, epäilen vahvasti. Mullakin on pari äiti-kaveria, jotka ovat oikein ylpeitä siitä, etteivät omasta mielestään puhu lapsistaan juuri lainkaan. Todellisuudessa kuitenkin joka toinen puheenaihe koskee lapsia tai vähintäänkin ne muksut saadaan tavalla tai toisella vedettyä sivulauseessa mukaan niihin muihin keskustelunaiheisiin. Eikä tämä ole kuulemani mukaan harvinaista muidenkaan kohdalla...

Vierailija kirjoitti:

Ei oikeastaan mikään tavalliseen lapsiperhearkeen liittyvä. Tosin sain lapseni kolmisenkymmentä vuotta sitten, jolloin lapsia hoidettiin vielä maalaisjärjellä ja lapset olivat osa perhettä eikä perheen keskiö. Mulla oli myös ennen lapsia hyvä ystävä, joka oli saanut ensimmäisen lapsensa hyvin nuorena ja oli yksinhuoltaja. Olin aika usein hänelle lapsenvahtina, joskus kokonaisia viikonloppujakin ja siinä tuli huomattua, millaista lasten kanssa eläminen on.  Huomasin myös, että moni muu äiti koki raskaana sen, ettei puoliso vastannutkaan odotuksia mitä tuli lasten ja kodin hoitamiseen. Yksinhuoltajakaverillani ei ollut miestä ristinään, joten ei ollut myöskään mieheen kohdistuvia odotuksia eikä  pettymyksiä. Teinkin omat lapseni nk yksin eli en ole koskaan ollut parisuhteessa lasteni isien kanssa. Mulla oli myös vanhemmistani ja sisaruksistani hyvät tukiverkostot, joten lastenhoitoapua sain aina tarvitessa. 

Suurin järkytys on ehkä ollut huoli, jota lapsistaan aina tuntee. Vieläkin, vaikka ovat jo naimisissa ja perheellisiä. Tai ei varsinaisesti huoli vaan pelko siitä, että joutuisi hautaamaan oman lapsensa. Se olisi musertavaa. 

Tämä! Huoli, vielä aikuisista lapsistakin. Nykyisin vielä lapsenlapsetkin.

Numero 223. jatkaa, minulla on pari äitikaveria joiden kanssa saa puhua lapsista niin paljon kuin jaksaa. Kun on lapsettoman kaverin kanssa tekemisissä niin on vain virkistävää kun saa olla ihan oma itsensä ja puhua jostain ihan muusta, tuntematta itseään huonoksi äidiksi kun jokin muukin kiinnostaa vauvan lisäksi. Eipä sillä kuitenkaan ole kamalasti merkitystä ollut, kun ei kuitenkaan enää juttu lennä lapsettomien kavereiden kanssa. Tuntuu kuin he olettaisivat, että olen jotenkin perinpohjaisesti muuttunut ihminen kun sain lapsen.

Ensimmäinen yllätys oli se, miten nopeasti palauduin raskaudesta. Toinen yllätys oli se, miten helppo vauva ensimmäinen oli (olin vissiin lukenut liikaa tän tyyppisiä keskusteluja tai jotain). Seuraava yllätys oli se, miten mutkikasta oli saada asianmukaista apua sairaalle pikkusiskolle. Samalla jouduin yllättymään myös tukiverkon heikkoudesta. Tai siitä, että ei sitä ollutkaan ollutkaan. Ihmisiä kyllä on ja meitä kutsutaan/vaaditaan isovanhempien luo jouluksi, juhannukseksi, pääsiäiseksi, kesälomalle jne. mutta todellista tukea ei kukaan tarjonnut. Enkä minä osannut pyytää.

Lisää yllätyksiä: miten sitkeä, kestävä ja vahva oikeasti olenkaan, miten hienoja uusia ystäviä lapset ovat tuoneet elämääni. Sitten yllätyin myös siitä, että olen loogisempi, tehokkaampi ja paljon entistä tehokkaampi töissä. Ja yllätyin siitäkin, että omaakin elämää on koko ajan ollut, kaikista mutkista ja haasteista huolimatta.

Jatkuva ruuanlaitto, sotkuinen koti ja se, että ei saa ikinä olla yksin kotona.

Vierailija kirjoitti:

Se, miten helposti ja nopeasti annoin anteeksi äidilleni kaiken.

Mulla on käynyt päin vastoin. Olen ollut yllättynyt siitä, miten voimakkaita puuskittaisia vihantunteita tunnen nykyään omaa äitiäni kohtaan.

Meillä on aina ollut pääasiassa hyvät välit. Joistakin asioista olen ajatellut, että en itse toimisi niin, mutta olen ajatellut että äitini on kuitenkin varmasti parhaansa tehnyt aikoinaan. En edes tiennyt osaavani ajoittain vihata niin paljon. Kai tässä oman lapsen myötä käy läpi eri tavalla omaa lapsuuttaan ja kokemuksia, aina uusi vaihe palauttaa mieleen omia lapsuusajan kokemuksia. Ilmeisesti lapsuuteni liittyy enemmän haudattuja negatiivisia kokemuksia ja tunteita kuin mitä olen tajunnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Öö... ei me äidit mitenkään häntä kyseenalaisteta. Meitä vain säälittää. Rassu ei todellakaan tajua, millaista on olla jonkun ihmisen äiti."

Siis voi vittu nyt :D Että oikein säääälittää?

Olin nelikymppiseksi vela ja luulin, että elämäni on hyvin täyttä ja ei ainakaan paranisi lapsen myötä. Sain kuitenkin lapsen rakastamani miehen kanssa ja kyllä muakin säälittää se minunkin entinen minäni. Little did she know 😅

No se on sinulle hyvä. Mutta esimerkiksi minä, _EN HALUA_ edes tietää millaista se elämä lapsen kanssa on. Ymmärrätkö? En jää mistään paitsi, minulle riittää tämä. Mutta tätä ei pysty ymmärtämään kuin toinen vela, ei äiti.

Ymmärrätkö sinä, ettei ketään perheellistä kiinnosta haluatko sinä vai et. Kukaan ei yritä sua käännyttää. Miten ei ihminen voi tajuta, että yhtä vähän kuin sua kiinnostaa perheellisten elämä, perheellisiä kiinnostaa sun lapseton elämä? Paitsi että sua kiinnostaa enemmän, kun tulet perhe-elämä ketjuun meuhkaaminen, miten sinä et tätä elämää halua. Tiedätkö mitä, tulee vain vaikutelma, että olet puolustuskannalla. Jos olisit sinut valintasi kanssa, niin eihän sun tarvis sitä puolustella - varsinkin kun ketään meistä ei kiinnosta haluatko sä lapsia vai et.

Ei kannata välittää näistä meuhkaajista (siis näistä, jolle vastasit).

Nämä ihmiset vain janoavat jonkinlaista huomiota ja siksi trollaavat milloin missäkin, jotta edes joku joskus jossakin reagoisi häneen. Surullisia tapauksia kaikki tyynni.

Se miten yksinäinen voi olla, vaikka ympärillä on 24/7 kaks pientä lasta. Mun viimeisetkin kaverit hävisi toisen lapsen myötä, mä en ole enää mitään muuta kuin äiti (ja kumppani). Ennen toisen lapsen syntymää 'kaverit' olivat muhun yhteydessä vain muutaman kerran vuodessa. Itse yritin kaikkeni säilyttääkseni kaverisuhteet, kysyin viestitse kuulumisia, soittelin (aina kaikilla oli liian kiire vastata/puhua), ehdotin tapaamisia jotka aina toisen osapuolen johdosta peruttiin ja tuli aina niin huonoja tekosyitä miksei voi nähdä. Nykyään kenestäkään ei kuulu mitään enkä enää ite jaksa ottaa yhteyttä kun aina vastataan lyhyesti tai viesteihin ei muka "muisteta" vastata kuin vasta viikon päästä. Vituttaa ja pahalta tuntuu, mulla ei ole sosiaalista elämää, vaan olen lasten kanssa 24/7 yksin. Ei aikuista miehen lisäksi kenen kanssa jutella.

Jos olisin tienny tämän niin olisinko jättänyt lapsia tekemättä? En mistään hinnasta, kyllä ne lapset antaa enemmän kuin ottaa.

Väsymys, sotkun määrä, oman ajan puute.

Se, että ei ole enää omia tarpeita. Tai on, mutta ne ohitetaan.

Kyllähän noita tuli ajateltua, mutta ei niitä oikeasti pysty ennakoimaan.

Yksinäisyys.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se, että lapsen synnyttyä sinä lakkaat olemasta. Olet äiti, ja se tarkoittaa sitä, että siitä lähtien olemassaolosi tarkoitus on lapsesi kasvattaminen ja etu ja kaikkien tekemiesi asioiden tulee tukea tätä faktaa. Lapsi on aina ykkönen, jopa perhe itsessään jää toiselle sijalle tässä vaikka sen pitäisi olla yksikkö jonka kaikkien jäsenten hyvinvointi on yhtä tärkeää.

Tämä!

Lapseton sinkkumies vastaa. Ystävillä perheet ja niissä on mukava käydä. Aina vien jokaiselle lapselle lahjan ja makeisia. Kaikki lapset saavat samanlaiset makeiset. Lapsien kanssa tulee touhuttua ja leikittyä samalla kun puhutaan ystävien kanssa kaikesta. Joskus tuntuu surulliselta ettei ole omaa perhettä, mutta keski-ikäinen sinkkumies voi elää huoletonta elämää. Ei paljon vastuuta, saa olla mennä tulla koska haluaa.

^^ 236 jatkaa, tapaan ystäväperheitäni harvoin koska heillä ei ole aikaa. Perhe ja työ vievät ajan ja energian.

Kaikki kaverit kaikkosi kun lapset tuli kuvioihin. Enää lapset ja parisuhde ihmissuhteista jäljellä. Ennen kavereita ja harrastuksia oli paljon. Kaduttaako? No ei voi niin sanoa, ennemminkin kaiholla muistelen sitä aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kaverit kaikkosi kun lapset tuli kuvioihin. Enää lapset ja parisuhde ihmissuhteista jäljellä. Ennen kavereita ja harrastuksia oli paljon. Kaduttaako? No ei voi niin sanoa, ennemminkin kaiholla muistelen sitä aikaa.

Sama... Te äidit keillä on edes yksi kaveri/ystävä, pitäkää kiinni ja olkaa kiitollisia. Mä tekisin mitä vain jotta mulla olisi edes se yksi ystävä... :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on jatkuva kriisistä kriisiin seilaaminen, olen melko lailla "rauhaa rakastava" ja loputtomat ristiriidat ja ongelmien ratkaisu uuvuttaa. Siis esim. vaikka koko ajan jommalla kummalla lapsista kenkä huonosti, pissahätä, väärät vaatteet, pahaa ruokaa, siskolla parempi lelu jne jne.

Lisäksi introverttinä kaipaan omaa aikaa niin jatkuvasti saatavilla olo vie mehut. En tod. ole mikään vuoden äitihahmo.

Mikä tässä oli se yllätys?

Se kuinka rankkaa se on.

Ok. Itse en vain rauhaa rakastavana erityisherkkänä introverttina pysty oikein keksimään elämäntilannetta, jonka rankkuus olisi minulle yhtään itsestäänselvempi asia. Ajattelin vain, viestiäsi lukiessani että niin, tuollaistahan se olisi, ja totta kai se olisi ihan kamalaa.

Joskus ajattelen, että itsetuntemus on varsinainen supervoima.

Tämä! Olen tullut siihen tulokseen että lapsia hankkivat naiset ovat aika yksinkertaisia. Miten niin monelle voi tulla yllätyksenä, että just tuollaista pskaa se tulee olemaan? Itse en introverttina aio lisääntyä koskaan, osaan kyllä ennakoida mitä se tulisi olemaan enkä ole tyhmä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on jatkuva kriisistä kriisiin seilaaminen, olen melko lailla "rauhaa rakastava" ja loputtomat ristiriidat ja ongelmien ratkaisu uuvuttaa. Siis esim. vaikka koko ajan jommalla kummalla lapsista kenkä huonosti, pissahätä, väärät vaatteet, pahaa ruokaa, siskolla parempi lelu jne jne.

Lisäksi introverttinä kaipaan omaa aikaa niin jatkuvasti saatavilla olo vie mehut. En tod. ole mikään vuoden äitihahmo.

Mikä tässä oli se yllätys?

Se kuinka rankkaa se on.

Ok. Itse en vain rauhaa rakastavana erityisherkkänä introverttina pysty oikein keksimään elämäntilannetta, jonka rankkuus olisi minulle yhtään itsestäänselvempi asia. Ajattelin vain, viestiäsi lukiessani että niin, tuollaistahan se olisi, ja totta kai se olisi ihan kamalaa.

Joskus ajattelen, että itsetuntemus on varsinainen supervoima.

Tämä! Olen tullut siihen tulokseen että lapsia hankkivat naiset ovat aika yksinkertaisia. Miten niin monelle voi tulla yllätyksenä, että just tuollaista pskaa se tulee olemaan? Itse en introverttina aio lisääntyä koskaan, osaan kyllä ennakoida mitä se tulisi olemaan enkä ole tyhmä.

Vaikka välillä on rankkaa ja paskoja hetkiä, niin jokaisessa päivässä on silti hyviä ja ainutlaatuisia hetkiä. Se kun lapsi hymyilee, ottaa kädestä kiinni, katsoo silmiin ja sanoo äiti, tulee antamaan halin ym. Ei sitä lapseton ihminen voi ymmärtää :) Mutta joo, tekstistäsi päätellen sun ei kannata lapsia tehdä, anna meidän 'yksinkertaisten' täällä valittaa äläkä lapsettomana tule pätemään ;)