Mikä oli suurin järkytys lapsiperhearjessa?

Hyvä, että näistä asioista uskalletaan puhua jo ääneen.

Tuntuu, että jos ihmiset ottaisivat edes tyypillisimmistä vaikutuksista selvää etukäteen, lapsia hankittaisiin paljon nykyistä vähemmän. Suunnitelmallisuuden, itsetuntemuksen ja reflektiokyvyn puute on siis lajin säilymistä edistävä piirre.

En tajunnut, että oman ajan ottamisen estää parhaiten minä itse. Mies on hyvin osallistuva ja pärjää lapsen kanssa mainiosti. Silti mulle tulee helposti huono omatunto, jos tulee viikolle paljon iltamenoja ja on vaikea lähteä johonkin omiin rientoihin tai edes lenkille, kun lapsi on vielä hereillä. Lapsi on vielä alle 2-vuotias, oletan tämän helpottuvan ajan mittaan.

Itse yllätyin siitä, että vauvan kanssa ensimmäiset 1-2 kuukautta menivät aika sumussa (keskityin vain nukkumiseen, syömiseen ja vauvaan, anoppi ja kälyni auttoivat kodin askareissa), eikä tuosta ajasta ole paljoa muistikuvia. Toiseksi suurin yllätys oli se, ettei myöhemmin tiheät yöheräämiset ja jatkuva saatavilla oleminen häirinneet minua lainkaan. Olin kokeneempien äitien juttujen perusteella asennoitunut vauvavuoden olevan yhtä hel vet tiä, mutta vielä 13kk pojan syntymästä mitään suuria tuskia ja kriisejä ei ole ollut.

T. 23v ja 1v 

Kasvavaan työmäärään ja oman ajan katoamiseen olin varautunut, mutta en tähän jatkuvaan (kovien) äänten sekamelskaan.

oma neuvoni onkin nuorille naisille että tee tasan sen verran lapsia kun YKSIN haluat hoitaa, kustantaa, ja huomioida oman elämäsi rinnalla. JA vasta siinä iässä jos/kun on aivan pakko saada lapsi. Moni jättäisi tekemättä tai ehkä vain yhden, 35 vuotiaana.

Jatkuva huoli lapsista.

Se, ettei mies koe lapsia perheekseen/koe itseään isäksi ja käyttäytyy kuin yksi lapsista ja lapset ovat kilpailijoita, joista kiukutella minulle. Alkoi pitää minua itsestäänselvyytenä ja pelkkänä äitinä (siis äitinä myös itselleen).

Se, että mies käyttäytyy kuin sinkku menoineen ja tuloineen. Ei paljon kysellä sopiiko muulle perheelle, jos menee sinne tai tänne, mutta perheen äitinä minun ei sovi poistua lasteni (+hänen) rinnaltaan. Vaikka kysyn sopiiko, saan jälkeen päin kiukuttelusta huomata, ettei sopinutkaan.

Mä olen ajatellut että voisin ruveta korkeintaan sellaiseksi urakeskeiseksi ja poissaolevaksi viikonloppuisäksi, joka korvaa ajanvieton lasten kanssa rahalla ja matkoilla. Vaimo voisi hoitaa kasvatuksen ja kodinhoidon. Valitettavasti olen köyhä ja nainen joten en tule tekemään lapsia (em skenaariossa tekisin ne siksi että voisihan ne olla ihan hyödyllisiä aikuisina ne lapset, jos pitäisivät yhteyttä vielä)

Mun mummuni, 8 lapsen äiti, totesi mulle ettei olisi tullut ainuttakaan jos ehkäisy olisi ollut tuolloin saatavilla. Olen myös sillä kannalla, että jos ihmiset todella tietäisivät etukäteen mihin ovat päänsä laittamassa, syntyvien lasten määrä romahtaisi.

Lasuilla uhkailu oli kauhea yllätys.

Jos naapuria harmittaa tai exä suutahtaa, niin hän voi kostoksi soittaa lastensuojeluviranomaisille,

jotka tulevat lapsiperheeseen tekemään tarkastuskäynnin. Tästä tulee myös ikävä merkintä perheen tietoihin, ylimääräinen huoli-käynti neuvolassa, kyselemistä ja syytöksiä vanhemmille.

Soittelija pääsee kuin koira veräjästä ja voi naureskella lapsiperheelle; "Onko kivaa kun ls-viranomaiset tulee teille"?

Kuvittelin, että meillä olisi paremmat tukiverkot. Toisin kävi. Esikoinen kohta kuusivuotias ja meillä tänä aikana ollut kaksi lapsivapaata yötä. Parisuhde alkaa aikalailla kuivumaan kasaan. Eli se järkytti, kun tajusin, että me ei oikeasti ikinä päästä minnekään enää kahdestaan :(

En ole varsinaisesti järkyttynyt mistään.

Ihmettelen vaan miten hirveän metelin yksi neljävuotias voi koko ajan saada aikaan. Aina pitää mölistä, kiljua, karjua ja tömistää. Nytkin vessasta kuuluu jotain möykkää kun hän meni asioilleen.

Minulle suurin yllätys olivat muiden ihmisten reaktiot mm. lisääntymiseen ja perheensisäiseen työnjakoon, joista puhuttiin miehen kanssa etukäteen. Oli kiva esikoista odottaessani kuunnella, että lisääntyminen on turhaa ja minun pitäisi tehdä abortti, kuinka liikakansoittuminen tuhoaa maapallon ja kuinka olen nyt osana luomassa suurta ekokatastrofia tai että miten minun tulisi sitten tasa-arvon nimissä jättää vauva isänsä hoiviin ja singahtaa synnäriltä takaisin työelämään. Ei varmaan edes tarvitse mainita, että lisääntymisestä paasaaja elää itse _todella_ leveästi (meillä aurinkosähkö, 75% omavaraistalous, luonnonmukaisuus ja ekologinen elämäntapa todella tärkeä) ja ideologiaansa tyrkyttävä ei itse elä lainkaan toimivassa suhteessa. 

Eivät nuo asiat enää minua haittaa, mutta tuolloin tuntui pahalta. Rakkaudesta minä lapseni halusin, enkä minkään pyhä äiti -statuksen vuoksi.

Muita yllättäviä asioita olivat lapsiperheiden "alakulttuuri". Siis lapsiperhe-elämähän on ihan oma genrensä! Minulle aukesi aivan uusi maailma ja paljon uusia samaa elämäntilannetta eläviä ystäviä. Valvomiset ja muut lyhyen tähtäimet epämukavuudet tuntuivat raskailta silloin, mutta olisin kyllä valmis vielä muutamaan liikakansoitukseen :)

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelin, että meillä olisi paremmat tukiverkot. Toisin kävi. Esikoinen kohta kuusivuotias ja meillä tänä aikana ollut kaksi lapsivapaata yötä. Parisuhde alkaa aikalailla kuivumaan kasaan. Eli se järkytti, kun tajusin, että me ei oikeasti ikinä päästä minnekään enää kahdestaan :(

Etsikää pientä taskurahaa etsiviä pienituloisia/työttömiä ihmisiä lastenhoitoalalta ja valitkaa heistä pari lupaavinta pienimuotoiseen haastatteluun. Itse työttömänä lastenhoitajana turhauttaa tällaiset viestit, kun rahanpuutteessa ihan pienikin lisätienesti olisi suuri apu. 

Etsikää vaikka opiskelija lähialueeltanne, joka tulisi kerran-pari viikossa koko illaksi muutamalla kympillä ja ruokapalkalla!

Vierailija kirjoitti:

Itse yllätyin siitä, että vauvan kanssa ensimmäiset 1-2 kuukautta menivät aika sumussa (keskityin vain nukkumiseen, syömiseen ja vauvaan, anoppi ja kälyni auttoivat kodin askareissa), eikä tuosta ajasta ole paljoa muistikuvia. Toiseksi suurin yllätys oli se, ettei myöhemmin tiheät yöheräämiset ja jatkuva saatavilla oleminen häirinneet minua lainkaan. Olin kokeneempien äitien juttujen perusteella asennoitunut vauvavuoden olevan yhtä hel vet tiä, mutta vielä 13kk pojan syntymästä mitään suuria tuskia ja kriisejä ei ole ollut.

T. 23v ja 1v 

Luulen että juuri tuosta syystä lapset kannattaisi "hankkia" juuri nuorella iällä (ja niinhän se on tarkoitettukin), silloin jaksaa paremmin. Nim. Kokemusta on päinvastaisesta.

Vaikuttaa myös se minkälainen nukkuja lapsi tai lapset on. Jos lapsi (ja sinä) on hyvä nukkuja ja on itse vielä ymmärtänyt opettaa lasta nukahtamaan itsekseen, pääsee helpommalla.

Itsestä vaikeimmalta tuntuu että pitäisi alkaa kohta ihan oikeasti laittaa ruokaa myös päivällä, kun lapsi alkaa syömään samaa ruokaa. Muutenkin on aina tökkinyt tuo ruoanlaitto. Onneksi mies välillä tekee ruokaa. Täytyy vaan toivoa että "alku aina hankalaa".

Eikä tarvitse viisastella että mikset sitä arvannut että ruokaa pitää tehdä, niin, no eipä sitä ymmärrä tosissaan ennen kuin tilanne tulee eteen oikeasti. Eiköhän monen muunkin asian suhteen mene näin ihmisellä. Sitä paitsi ei perheen perustamista tarvitse jättää tekemättä sitä varten että tietää ettei perhe-elämä ole välttämättä yhtään sen helpompaa kuin yksinolo. Jos löytyy puoliso niin lapset ovat yleensä luonnollinen seuraus. Sekä yksinelämisessä että avioelämässä (tai mikä se itse kullakin on) on hyvät ja huonot puolensa.

Vierailija kirjoitti:

Kasvavaan työmäärään ja oman ajan katoamiseen olin varautunut, mutta en tähän jatkuvaan (kovien) äänten sekamelskaan.

Montako lasta?

Tukiverkottomuus yllätti meilläkin. 15 vuotta lapsiperhe-elämää takana ilman yhtään yötä kahdestaan puolison kanssa. Nuorin lapsi on 6. En silti usko, että eroamme koska pystymme näin mahdollistamaan toisillemme tämän elämäntavan. En myöskään koe mitään palavaa tunteiden roihua enää, lähinnä vahvaa kiintymystä ja kumppanuutta. Se riittänee.

Vierailija kirjoitti:

Eikä tarvitse viisastella että mikset sitä arvannut että ruokaa pitää tehdä, niin, no eipä sitä ymmärrä tosissaan ennen kuin tilanne tulee eteen oikeasti. Eiköhän monen muunkin asian suhteen mene näin ihmisellä. Sitä paitsi ei perheen perustamista tarvitse jättää tekemättä sitä varten että tietää ettei perhe-elämä ole välttämättä yhtään sen helpompaa kuin yksinolo. Jos löytyy puoliso niin lapset ovat yleensä luonnollinen seuraus. Sekä yksinelämisessä että avioelämässä (tai mikä se itse kullakin on) on hyvät ja huonot puolensa.

Nyt tuli kyllä hämmentävä kommentti. Et ymmärtänyt "tosissaan", miltä jatkuva ruoanlaitto tuntuu, ajattelet lapsia vain koituvan kun parisuhteessa ollaan, ja ajattelet lapsettomassa elämässä olevan erityisiä huonoja puolia?

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että jos ihmiset ottaisivat edes tyypillisimmistä vaikutuksista selvää etukäteen, lapsia hankittaisiin paljon nykyistä vähemmän. Suunnitelmallisuuden, itsetuntemuksen ja reflektiokyvyn puute on siis lajin säilymistä edistävä piirre.

Luitko jo uutisen jossa oltiin huolissaan siitä että Suomessa ei synny tarpeeksi lapsia? toki globaalisti ajatellen tilanne on eri.

Tama kaltaiset keskustelut ovat hyvä muistutus ehkäisyn tärkeydestä.