Minun tarinani..

Ajattelin kertoa tänne omasta tähänastisesta vähän erilaisesta yhteisestä alkumatkasta vauvan kanssa.



Meidän pikkuprinsessa siis syntyi naistenpäivänä (8.3.). Synnytys sujui hyvin ja vauva oli (ja on edelleen) terve.

Mutta kuinka kävikään.. Jo sairaalassa aloin tuntea " pelkoa" tuota pientä omaa ihmistä kohtaan ja mitä lähemmäs kotiinlähtöpäivä tuli, sitä enemmän mietin, että miten pärjään? osaanko? entä jos en osaa? En kuitenkaan saanut sanotuksi näitä tunteita kenellekkään ja niin lähdettiin kotiin.

Muutama päivä meni kuin sumussa ja opettelin olemaan vauvan kanssa kotona. Kaikki sujui periaatteessa hyvin. Ainut asia vaan, että minä en voinut hyvin. Ajattelin, että se on vain normaalia väsymystä jota on jokaisella tuollaisen urakan jälkeen ja jokainenhan kokee edes vähän ns. baby-bluesia..

Oloni kuitenkin paheni päivä päivältä ja aamut aloitin itkemällä, enkä tiedä mitä itkin. Eikä se ollut normaalia itkua vaan sellaista selittämätöntä vollotusta jota en saanut loppumaan. Huomasin myös, että pelkäsin yksinjäämistä ja kotona oleminen alkoi ahdistaa. Mies alkoi jo huolestua ja aloimme pohtimaan, mistä saisi apua. Ensin apuun tuli äitini, joka käytännössä katsoen muutti meille ja oli apuna kodin- ja vauvanhoidossa. Sain myös samalla purkaa sydäntäni ja tunteitani myös hänelle.

Vaikka äitini oli kanssamme joka päivä, en silti tuntenut toipuvani.. Pikemminkin vajosin vain alemmas ja alemmas. Etsimme mieheni kanssa tietoa netistä ja Äimä ry:n sivuilta löysin vastauksen.

Soitin mielenterveystoimiston akuutti-työryhmään ja pääsin kertomaan miltä minusta tuntuu. Sain myös diagnoosin: synnytyksen jälkeinen masennus. Ja sain myös erittäin rohkaisevaa tietoa: Sinä paranet siitä!

Työntekijät siellä myös kehuivat minua rohkeaksi ja vahvaksi, koska hain apua niin pian ja niin kovalla halulla. Sanoin heille, että minun oli pakko! En ollut oma itseni ja halusin ns. " viheltää pelin poikki" heti, enkä vasta sitten joskus kun tilanne olisi ollut todella huono.

Pääsin muutamaksi päiväksi sairaalaan lepäämään (äitini ja mieheni hoitivat vauvaa) ja nyt olen taas kotona lapseni luona ja päivä päivältä opettelen tuntemaan tuota pientä ihmistä uudelleen.



Tämä teksti on varmaankin vähän sekava, kun oma paraneminen vielä kesken. Mutta haluan sanoa teille kaikille, joilla on samanlaisia tunteita ja oireita. Niin kannattaa mennä rohkeasti hakemaan apua heti. Kertokaa miltä tuntuu ja antakaa ammatti-ihmisten auttaa. Nyt kun itse olen jo matkalla parempaan ja olo on hyvä(tällä hetkellä), niin olen todella tyytyväinen itseeni, että sain suuni auki ja hain apua. Vauva on niin vähän aikaa noin pieni ja haluan nauttia myös näistä ihan alkumetreistäkin täysillä.



Laitan tähän loppuun pienen ajatuksen, joka auttaa ainakin minua jaksamaa, epätäydellisenä itsenäni



" Ihmeellistä, että saan olla äiti. Ihmeellistä saada ymmärtää, ettei äitiys olekaan täydellinen suoritus, vaan se onkin lupa olla keskeneräinen ja kasvaa yhdessä lapsiensa kanssa. Löysin sisältäni pienen rakkaudennälkäisen lapsen ja tulin rakastetuksi tämmöisenäni. Nyt osaan vähitellen itsekin rakastaa.."

(kokoelmasta Hatarasti onnellinen)



Ja jos joku haluaa jakaa omia kokemuksia kanssani, niin mielelläni luen ja vastaan sähköpostiin. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen flammable@netti.fi



-kati ja pikkuneiti 3vko 2vrk