Mun mies kiteytti sen tänään: vanhempani eivät arvostaneet minua. Siksi mä en usko miehen arvostavan mua

Tässä tapauksessa taitaa olla niin, että ap:n äiti kärsii arvottomuuden tunteesta ja sama on periytynyt ap:lle. Äiti on selviytynyt tilanteesta siten, että hän kertoo muille olevansa täydellinen kasvattaja yms eli hän pyrkii sanallisesti arvostamaan itseään.

Äiti saattoi esim. syyttää minua ajatuksista, joita minulla ei ollut, tai teoista, jotka olisivat ihan hyväksyttäviä lapselle ja joista kukaan ei pahastunut. Niin hän syytti minun tehneen pahaa sille taholle. Kun puolustin itseäni, hän syytti lisää. Ja siitä, että muka käyttäydyn rumasti, kun puolustin itseäni. Hän ei arvostanut minua, ja silti mun ois pitänyt arvostaa häntä ja muka loukkasin, kun en arvostanut. Hänhän itse juuri opetti, ettei sitä tarvita!

ap

Vierailija kirjoitti:

On siinä perää. Mulla isä aina vertasi toisiin. Aina joku toinen teki nopeammin ja paremmin, mä tein niin hitaasti. Koskaan en saanut kehuja mistään. Mun on tosi vaikea ottaa nykyään vastaan kehuja, koska kuvittelen olevani edelleen hidas ja huono. Mun on myös vaikea lähteä kokeilemaan uusia juttuja, koska kuvittelen epäonnistuvani niissä.

Omia lapsiani olen kehunut pienistäkin asioista ja kannustanut kokeilemaan uusia juttuja, koska en halua heidän tuntevan samoin kun minä..

Tuokin on yksi puoli, sinun puoli. Ja sinun vanhemmalla on oma puoli, se millainen lapsuus hänellä on ja mitä itse koki tarvitsevansa ja miten ajattelee että lapsi tarvitsee. Ehkä hän taas on sokaistunut siihen että pitää sanoa toiselle suoraa palautetta ja on huono sanomaan mitään hyvää. Ja silti niin moni vanhemmasta sukupolvi on tätä joka ei osaa lastaan pussata ja kehua. Eikä se tarkoittanut ettei sitten rakasta kun ei ole oppinut sanomaan. Minusta taas eräänlainen trauma voi olla silläkin joka tahtoo antaa lapselleen vapaankasvatuksen, koska ei tahdo sanoa vastaan ja koittaa pumpuloittaa lapsen elämän ylipehmeästi. 

Kun itse elää sitä jatkuvaa omaa lapsuuden pahaa oloa; minkälainen lapsuus sillä omalla lapsellasi on? 

Meillä kaikilla on juuri sellaiset vanhemmat mitä ne nyt on, heillä on omat ongelmat ja omat lapsuuden tarpeet jääneet ja on oma äitinikin minulle monesti sanonut millainen HÄNEN äitinsä on.. Jossain vaiheessa ajatelin että antaa olla. Ei hän sitä tule luultavasti koskaan käsittämään ja nyt koitan omille lapsilleni heidän kasvaessaan pitää luottamusta ja hyvää keskustelutaitoa, mennä itseeni myös ja sanoa heillekin etten ole minäkään valmis. Ja lapset: ne kasvaa omaan suuntaan, toivottavasti tankkaa riittävästi lapsuudessa ymmärrystä ja valitsee ympärilleen ihmisiä, joille heidän ei tarvitse olla terapeutteja. Ja juu, ihan riittävästi on elämässä koettu pahaa mutta niistä pitää löytää ulos. 

Ap, vaihda sun terapeuttia. 

Ei voi olla totta. Palaan reilun puolen vuoden tauon jälkeen ja tämä sama kivikissaäiti vieläkin on täällä. Minä en ymmärrä miten joku voi oikeasti jumittaa samoissa uskomuksissa ja ajatuksissa vuodesta toiseen. Ei sellainen voi olla normaalia että minkäänlaista kehitystä ei tapahdu edes ajan kanssa ja elämän muuttuessa. Valitettavasti Ap, jos olet oikea henkilö, niin veikkaan että sinulla on jokin neurologinen oppimiseen liittyvä häiriö, eikä siinä auta mikään mitä kuulet muilta täältä.

Vierailija kirjoitti:

Tässä tapauksessa taitaa olla niin, että ap:n äiti kärsii arvottomuuden tunteesta ja sama on periytynyt ap:lle. Äiti on selviytynyt tilanteesta siten, että hän kertoo muille olevansa täydellinen kasvattaja yms eli hän pyrkii sanallisesti arvostamaan itseään.

Niin ja ennen kaikkea minulle kertoo miten hän kyllä on tehnyt kaiken oikein. Se ei enää ahdista niin pahasti, kun törmäsin palstalla henkilöön, joka silmät sinisinä selitti, että "lapsia ei voi kukaan rakastaa, ennen kuin näistä on kasvatettu oikeanlaisia". Tajusin, että tuolleenhan äitikin ajatteli. Eli hän poisti todellakin minusta vikoja, jotka olivat vain ominaisuuksiani, mutta joita hän piti vikoina ja opetti minuakin uskomaan niin. En kuitenkaan koskaan oppinut sellaiseksi kuin hän halusi, mikä taas minun maailmassani tunnetasolla tarkoittaa sitä, ettei minua voi kukaan rakastaa. Koskaan. Koska en pysty uskomaan siihen, kun kasvatus on noin pielessä.

Ja varmaan isäkään ei ollut saanut kotona arvostusta, ja kärsi sen aiheuttamasta itsekkyydestä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On siinä perää. Mulla isä aina vertasi toisiin. Aina joku toinen teki nopeammin ja paremmin, mä tein niin hitaasti. Koskaan en saanut kehuja mistään. Mun on tosi vaikea ottaa nykyään vastaan kehuja, koska kuvittelen olevani edelleen hidas ja huono. Mun on myös vaikea lähteä kokeilemaan uusia juttuja, koska kuvittelen epäonnistuvani niissä.

Omia lapsiani olen kehunut pienistäkin asioista ja kannustanut kokeilemaan uusia juttuja, koska en halua heidän tuntevan samoin kun minä..

Tuokin on yksi puoli, sinun puoli. Ja sinun vanhemmalla on oma puoli, se millainen lapsuus hänellä on ja mitä itse koki tarvitsevansa ja miten ajattelee että lapsi tarvitsee. Ehkä hän taas on sokaistunut siihen että pitää sanoa toiselle suoraa palautetta ja on huono sanomaan mitään hyvää. Ja silti niin moni vanhemmasta sukupolvi on tätä joka ei osaa lastaan pussata ja kehua. Eikä se tarkoittanut ettei sitten rakasta kun ei ole oppinut sanomaan. Minusta taas eräänlainen trauma voi olla silläkin joka tahtoo antaa lapselleen vapaankasvatuksen, koska ei tahdo sanoa vastaan ja koittaa pumpuloittaa lapsen elämän ylipehmeästi. 

Kun itse elää sitä jatkuvaa omaa lapsuuden pahaa oloa; minkälainen lapsuus sillä omalla lapsellasi on? 

Meillä kaikilla on juuri sellaiset vanhemmat mitä ne nyt on, heillä on omat ongelmat ja omat lapsuuden tarpeet jääneet ja on oma äitinikin minulle monesti sanonut millainen HÄNEN äitinsä on.. Jossain vaiheessa ajatelin että antaa olla. Ei hän sitä tule luultavasti koskaan käsittämään ja nyt koitan omille lapsilleni heidän kasvaessaan pitää luottamusta ja hyvää keskustelutaitoa, mennä itseeni myös ja sanoa heillekin etten ole minäkään valmis. Ja lapset: ne kasvaa omaan suuntaan, toivottavasti tankkaa riittävästi lapsuudessa ymmärrystä ja valitsee ympärilleen ihmisiä, joille heidän ei tarvitse olla terapeutteja. Ja juu, ihan riittävästi on elämässä koettu pahaa mutta niistä pitää löytää ulos. 

Ap, vaihda sun terapeuttia. 

Siis sinä puolustat väärin ja huonosti toimivia vanhempia, ja käsket minun vaihtaa terapeuttia!?

ap

Ja minä en saanut lapsena kasvaa omaan suuntaani, niin nimenomaan en saanut, niin tässä sitä nyt ollaan. Minut on opetettu siihen, että lasten ei saa antaa kasvaa omaan suuntaansa, silloinhan kukaan ei koskaan rakasta heitä!

On kova tie koittaa opetella jotain muuta, koska kuitenkaan en tunne itseäni äidin opeilla tippaakaan rakastetuksi.

ap

Ja ironista on sekin, että jos menen sanomaan äidilleni, joka siis käytti hehtolitroittain ilmaa huutaakseen minulle, millainen minun pitää olla (=siis että jotta joku rakastaisi minua, sitä hän ei tosin minulle ikinä kertonut, vaan selitti, että tämä on tapakasvatusta, mitä se siis ei ollut), niin jos minä sanoisin äidille, että "äiti, mä en tunne itseäni yhtään rakastetuksi sinun opeillasi", niin äitini alkaisi tiuskia, että mun ois pitänyt valita oma tieni, että miksi ihmeessä tein niin kuin hän sanoi?! Ai että miksi? Hänhän uhkasi käytännössä heittää minut kotoa, ellen tottelisi.

ap

Eli äiti pakotti minut tekemään niin kuin itse halusi, ja sitten kun voin sen seurauksena huonosti, niin melkein ilkkuu, että miksi en tehnyt kuten itse haluan? Mä en ymmärrä. Tästäkin olen katkera. Olisin erittäin mielelläni tehnyt.

Mutta kun äiti ei varmaan muista, että se olisi ollut hänestä sietämätöntä seurata vieressä, koska hänhän ei siis viisaan mieheni mukaan arvostanut minua , jolloin se, mitä minä teen, olisi ahdistanut ja raivostuttanut häntä.

ap

Lapsi kuitenkin tarvitsee kasvaessaan tukea, tai vähintään sen, että saa itse valita, mutta mun äiti esti sen. Äidit todellakin voivat toimia niin.

ap

Sinun äitisi oli ihan tavallinen 70-luvun äiti. Sinä sensijaan et ole tavallinen tämän hetken äiti. Vihaat ja kiusaat lapsiasi. Mitään tukea he eivät saa. Ei edes huolenpitoa.

Monet kehut olet heitä täällä haukkunut

Lähde sinne yksiöösi! Perheesi tarvitsee tilaa hengittää

Vierailija kirjoitti:

Sinun äitisi oli ihan tavallinen 70-luvun äiti. Sinä sensijaan et ole tavallinen tämän hetken äiti. Vihaat ja kiusaat lapsiasi. Mitään tukea he eivät saa. Ei edes huolenpitoa.

Monet kehut olet heitä täällä haukkunut

Lähde sinne yksiöösi! Perheesi tarvitsee tilaa hengittää

Mitä sinä sanot siihen, ettei äiti antanut minun tehdä asioita tavallani ja kun tein hänen vaatimillaan tavoilla, ja kärsin sen seurauksista, niin hän syyttää minua, että miksi en tehnyt omalla tavallani? Muista, että hän itse vaati, että tottelen häntä.

ap

Olen mä joskus äidille maininnutkin, että miksi hän ei arvosta mua (mutta se on jäänyt vin epäilyksi, kun olen ollut asian kanssa niin yksin), niin siitäkin on tavallaan koomisia (vaikkei se oikeastaan nauratakaan), piirteitä, kun anelen arvostusta, niin äitini rähjää mulle pää punaisena ja vihaisena, että kyllä hän minua arvostaa. Ei vaan edelleen tuntunut siltä :(

Eli toimi juuri niin kuin ihminen, jolle toinen ei ole arvokas, toimii. On vihainen.

ap

Siis on vihainen, kun toinen tarvitsisi tukea ja lohdutusta ja varmistusta siitä, että "me olemme ok, sinä hyväksyt minut".

ap