Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mun mies kiteytti sen tänään: vanhempani eivät arvostaneet minua. Siksi mä en usko miehen arvostavan mua
17.07.2017 |
Enkä osaa itsekään arvostaa. Tai siis osaisin, mutta en viitsi, koska katso otsikon viimeinen lause.
Mietin vain, että jos soittaisin äidilleni, joka on siis kuulmaa täysin virheetön kasvattaja, ja sanoisin, että sä et arvostanut mua, niin olen melko varma, että äitini vastaisi, että "en arvostakaan". Kannattaisiko soittaa? Sitten saisin edelleen laittaa hänet, kuten olen tässä vuosia koittanut, arvoiselleen paikalle paskaojaan.
Kommentit (54)
Noh piettäiskö laittaa mies vaihtoon, jos ei arvosta sinua ja vielä avoimesti sen myöntääkin?
Vanhempiin ei sinun tarvitse ottaa yhteyttä. Herää väistämättä kysymys; oletkohan tehnyt jotain, mikä vaikuttaa arvostuksen puutteeseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saisin laittaa kasvattajan, kasvattajan joka ei arvosta omaa lastaan, paskaojaan, minne hän kuuluukin. Olen opiskellut, mennyt töihin, löytänyt miehen, hankkinut kaksi lasta, elätän perheeni (osin isän suvun rahoilla, mutta kuitenkin...) ja käynyt äitini takia terapiassa puolet elämästäni. Niin äitini ei arvosta minua. Täysi mätä paska.
ap
Vierailija kirjoitti:
Noh piettäiskö laittaa mies vaihtoon, jos ei arvosta sinua ja vielä avoimesti sen myöntääkin?
Vanhempiin ei sinun tarvitse ottaa yhteyttä. Herää väistämättä kysymys; oletkohan tehnyt jotain, mikä vaikuttaa arvostuksen puutteeseen?
Siis mä sanoin, että mies sanoi, että mä en siksi usko miehen arvostavan minua, koska mun vanhempani eivät ole arvostaneet minua. Ei mies puhunut siitä, arvostaako, mitään.
Ja mitähän sellaista mä olisin tehnyt, ettei mua voi arvostaa? Aika paljon kehtaat heitellä ihmistä yhtään tuntematta. Vai kelpaako sullekin vain täydellinen lapsi?
ap
Ja "vanhempiin ei tarvitse ottaa yhteyttä". Mistäs sä mun tarpeeni tiedät? Ehkä erittäinkin paljon tarvitsee. Ei tässä nyt ruveta yksin kärsimään arvostuksen puutteesta. Sen on tultava selväksi sinnekin päin, että KUTEN MYÖS!!!!
ap
Jos ei ole oikeasti muuta kuin negatiivistä sanottavaa eikä ole mikään henkinen pakko soittaa, niin älä soita. Mikään ei ole tympeämpää kuin tuollaiset mielipahapuhelut, joista vastaanottaja ei välttämättä tajua muuta kuin toisen negatiivisen asenteen. Puhelulla et voi saada aikaan minkäänlaista parannusta tilanteeseen, vaan teille molemmille tulee entistä pahempi mieli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On siinä perää. Mulla isä aina vertasi toisiin. Aina joku toinen teki nopeammin ja paremmin, mä tein niin hitaasti. Koskaan en saanut kehuja mistään. Mun on tosi vaikea ottaa nykyään vastaan kehuja, koska kuvittelen olevani edelleen hidas ja huono. Mun on myös vaikea lähteä kokeilemaan uusia juttuja, koska kuvittelen epäonnistuvani niissä.
Omia lapsiani olen kehunut pienistäkin asioista ja kannustanut kokeilemaan uusia juttuja, koska en halua heidän tuntevan samoin kun minä..
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole oikeasti muuta kuin negatiivistä sanottavaa eikä ole mikään henkinen pakko soittaa, niin älä soita. Mikään ei ole tympeämpää kuin tuollaiset mielipahapuhelut, joista vastaanottaja ei välttämättä tajua muuta kuin toisen negatiivisen asenteen. Puhelulla et voi saada aikaan minkäänlaista parannusta tilanteeseen, vaan teille molemmille tulee entistä pahempi mieli.
Jos tosiaankin on hyvä kasvattaja, joksi itseään tituleeraa, niin voisi alkaa ottaa selvää, että tajuaa enemmän, riittävästi, että mitä on tullut tehtyä!!!!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No katsopa nyt uudelleen sitä, mitä olet äidistäsi huolimatta saavuttanut. Mieti sitten, kannattaako rypeä vielä katkeruudessa. Se kaikki on vaan sulta (ja sun perheeltä) pois. Älä anna sun äidille enää sitä valtaa. Unohda, päästä irti ja jatka elämääsi. (Tai sun kohdalla ehkä: Aloita oma elämä).
Vierailija kirjoitti:
On siinä perää. Mulla isä aina vertasi toisiin. Aina joku toinen teki nopeammin ja paremmin, mä tein niin hitaasti. Koskaan en saanut kehuja mistään. Mun on tosi vaikea ottaa nykyään vastaan kehuja, koska kuvittelen olevani edelleen hidas ja huono. Mun on myös vaikea lähteä kokeilemaan uusia juttuja, koska kuvittelen epäonnistuvani niissä.
Omia lapsiani olen kehunut pienistäkin asioista ja kannustanut kokeilemaan uusia juttuja, koska en halua heidän tuntevan samoin kun minä..
Mä olisin perso kehuille, mutta harvapa viitsii tvallisista asioista kehua. Jos ei kehuta, kuvittelen, että olen huono, ärsyynnyn, suutun ja alan raivota. Tiedän, että se on väärin, mutta liittynee tuohon arvostuksen puutteeseen täysin. Ja sitten en saa sitä arvostusta, jota kaipaisin, koska mies tietenkin olettaa, että mulla on sitä itselleni kuitenkin, vaikka tajuaa tilannetta... Tai sitten sekin sai tuon asian puettua sanoiksi juuri vsta tänään.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No katsopa nyt uudelleen sitä, mitä olet äidistäsi huolimatta saavuttanut. Mieti sitten, kannattaako rypeä vielä katkeruudessa. Se kaikki on vaan sulta (ja sun perheeltä) pois. Älä anna sun äidille enää sitä valtaa. Unohda, päästä irti ja jatka elämääsi. (Tai sun kohdalla ehkä: Aloita oma elämä).
No ehkä äidistäni huolimatta se on paljon, mutta miksi iloita, että aah, en kuollut, kun joku pilasi elämääni?
ap
Minulla on ollut vähän samaa vikaa. Olen kaatanut aika ison lastin kuraa äitini niskaan. Joskus jopa kadun sitä, että olen sillä tavalla aiheuttanut pahaa mieltä vanhalle ihmiselle. Mutta enää en ole katkera äidilleni siitä, ettei hän arvostanut minua. En tiedä, arvostaako vieläkään, enkä aio kysyä. Jos ei arvosta, se on hänen ongelmansa. Jos arvostaa, hyvä hänelle itselleen.
Se, mitä voimme tehdä, on, että ainakin yritän välttää samaa virhettä suhteessa omiin lapsiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No katsopa nyt uudelleen sitä, mitä olet äidistäsi huolimatta saavuttanut. Mieti sitten, kannattaako rypeä vielä katkeruudessa. Se kaikki on vaan sulta (ja sun perheeltä) pois. Älä anna sun äidille enää sitä valtaa. Unohda, päästä irti ja jatka elämääsi. (Tai sun kohdalla ehkä: Aloita oma elämä).
Oisko sulle siis ok, jos joku ajaisi sun selkärankasi murskaksi, koska ei arvosta sua, oisko sulle ok iloita siitä, että saavuttaisit sen jälkeen rullatuolissa jonkun vaikkapa ammttitason tutkinnon? Et miettisi yhtään sitä, mitä menetit sen kusipään takia, joka vielä haukkuu, että sinun syytäsi se, ettei hän arvosta sinua, sinun syytäsi se on, koska olit niin kusipää?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis koska mies meni sanomaan noin, niin et usko miehen sinua arvostavan? Jos mies olisi ollut ihan hiljaa teoriastaan, niin sinä uskoisit miehen edelleen arvostana sinua?
En ole koskaan ajatellut, että minua pitäisi arvostaan tai että olisin riippuvainen kehuista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No katsopa nyt uudelleen sitä, mitä olet äidistäsi huolimatta saavuttanut. Mieti sitten, kannattaako rypeä vielä katkeruudessa. Se kaikki on vaan sulta (ja sun perheeltä) pois. Älä anna sun äidille enää sitä valtaa. Unohda, päästä irti ja jatka elämääsi. (Tai sun kohdalla ehkä: Aloita oma elämä).
No ehkä äidistäni huolimatta se on paljon, mutta miksi iloita, että aah, en kuollut, kun joku pilasi elämääni?
ap
No mieti sitten edes mitä teet omille lapsillesi (esimerkilläsi), kun kulutat sen kalliin, säästyneen elämäsi olemalla katkera äidillesi, jonka ajatusmaailmaa tuskin saat muutettua vaikka purkautuisit millaisena tulivuorena hänelle puhelimitse.
Kumpi on siis sulle tärkeämpää: nykyinen elämäsi ja perheesi vai se, mitä joskus oli ja jota et voi enää mitenkään muuttaa?
Hassua ettei ap koskaan havaitse olevansa vähintäänkin yhtä huono äiti - luultavampi oman napansa tuijotuksessa ja täydellisesti kykenemättömänä ajattelemaan asioita omien lastensa kautta. Tämä kivikissaäiti vaan jaksaa raivota vihaa ja katkeruutta omaa äitiään kohtaan eikä ota vastuuta omasta käyttäytymisestään. Näinhän ne traumat siirretään sukupolvelta toiselle, jep jep.
Mietipä ensinnäkin, numero 9, miten helppoa lapsen kuin lapsen on päästä edes siihen vaiheeseen, jossa mä olen, kun oma vanhempi on vahingoittanut kosk ei arvosta lasta? Kuinka moni lapsi tietää silti olevansa arvokas? Jaksaa pyrkiä enää minnekään?
Ja sitten pitäisi olla vielä helvetin iloinen siitä, että sen vertaa itseään arvosti, ettei itsekin uskonut, etten ole sen moitteen ja tuhonnan (selkärangan murskaamisen) arvoinen? Tai oikeastaan siis jo uskoi, mutta jokin lanka sai aina vielä etsimään vastamyrkkyä sille.
ap
Vierailija kirjoitti:
Siis koska mies meni sanomaan noin, niin et usko miehen sinua arvostavan? Jos mies olisi ollut ihan hiljaa teoriastaan, niin sinä uskoisit miehen edelleen arvostana sinua?
En ole koskaan ajatellut, että minua pitäisi arvostaan tai että olisin riippuvainen kehuista.
En minä ole uskonut mieheni arvostavan minua koskaan.
Eli en minäkään niistä riippuvainen ole.
Mies vain totesi tänään, että ehkä kykenemättömyyteni kokea hänen arvostavan minua johtuu siitä, ettei minun vanhempani ole arvostaneet minua. Hän siis tavllan kertoi minulle, että minun vanhempieni tavassa suhtautua on kyse siitä, että he eivät ole arvostaneet minua. Minun on sitä vikea nähdä, koska se on se "arvostus", ainoastaan, jonka mä tunnen. Jos se on sitä, ettei se ollutkaan arvostusta, niin se on mulle tavallaan uutinen. Toki tunnen sen nahoissani, mutta ainahan voi syytellä itseään, ainakin jollain tasolla. Mies auttaa näkemään, ettei mun kuulu syyttää siitä itseäni.
ap
Vierailija kirjoitti:
Hassua ettei ap koskaan havaitse olevansa vähintäänkin yhtä huono äiti - luultavampi oman napansa tuijotuksessa ja täydellisesti kykenemättömänä ajattelemaan asioita omien lastensa kautta. Tämä kivikissaäiti vaan jaksaa raivota vihaa ja katkeruutta omaa äitiään kohtaan eikä ota vastuuta omasta käyttäytymisestään. Näinhän ne traumat siirretään sukupolvelta toiselle, jep jep.
Missä kohtaa olen kehunut äitiyttäni, tai sanonut, ettei tässä ole mitään huolta lasten tulevaisuudesta? Eiköhän ne ole pikemminkin sinun lauseita omasta äitiydestäsi, jolle olet täysin kritiikitön ja sokea.
ap
Alue: Aihe vapaa
Tai siis äiti saattaisi koittaa taistella ensin "hyvän kasvattajan viitan" kanssa, ja kieltää myöntämästä, ettei arvosta minua, koska sehän olisi tavallaan sen myöntämistä, ettei kasvatus onnistunut, mutta toisaalta koska olimme eroperhe kaiken vikaisuuden saattoi työntää isäni kontolle, että se tulee siitä, että isä antaa mun tehdä niin näin ja noin, niin ei siinä oma maine omissa silmissä tahriintuisi, eli saattaisi ehkä jopa myöntää mielipiteensä minusta, hmm....
ap