Mun mies kiteytti sen tänään: vanhempani eivät arvostaneet minua. Siksi mä en usko miehen arvostavan mua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No katsopa nyt uudelleen sitä, mitä olet äidistäsi huolimatta saavuttanut. Mieti sitten, kannattaako rypeä vielä katkeruudessa. Se kaikki on vaan sulta (ja sun perheeltä) pois. Älä anna sun äidille enää sitä valtaa. Unohda, päästä irti ja jatka elämääsi. (Tai sun kohdalla ehkä: Aloita oma elämä).

No ehkä äidistäni huolimatta se on paljon, mutta miksi iloita, että aah, en kuollut, kun joku pilasi elämääni?

ap

No mieti sitten edes mitä teet omille lapsillesi (esimerkilläsi), kun kulutat sen kalliin, säästyneen elämäsi olemalla katkera äidillesi, jonka ajatusmaailmaa tuskin saat muutettua vaikka purkautuisit millaisena tulivuorena hänelle puhelimitse.

Kumpi on siis sulle tärkeämpää: nykyinen elämäsi ja perheesi vai se, mitä joskus oli ja jota et voi enää mitenkään muuttaa?

Voisit sinäkin vastata, että miten paljon iloitsisit, jos sun vanhempasi murskaisivat selkärankasi siksi, etteivät arvosta sinua? Paljonko sulla ois rakkautta antaa omille lapsillesi? Vai menisikö elämäsi tosiaankin noista vanhemmista selviytymiseen ja sen etsimiseen, että olitko sä arvokas, vai et? Moni lapsihan uskoo sen, miten vanhempi käyttäytyy heitä kohtaan.

ap

Ja minust olisi ollut väärin, jos koko elämäni olisi mennyt vain vanhemmistani selviämiseen. Siksi hankin lapsia kuitenkin, ja siksi, ettei kaikki traumat nousseet esiin ennen lapsia. Koin käsitelleeni tärkeimmät. Myös se, etten ole voinut noin vain jättää miestäni, kun on lapsia, on auttnut. Muuten olisin hylännyt hänet taas, kuten olimme yhdessä on off ennen lapsia.

Minä voin nyt myös olla tässä elämässä äiti ja vanhempi, kunhan selvitän lapsuuteni taakan. Ja lapseni ovat saaneet kätsiä, en tiedä, miten sen heille hyvitän. Mun äiti ei ole miettinyt sitä ainakaan enää kun olen aikuinen.

ap

Isäni arvosti minua enemmän kuin äiti, mutta silti hänkin setti oman hyvinvointinsa minun edelleni, oman sairasmielisen uuden vaimonsa pitääkseen. Ja myös muutenkin, jos viivan alla minun ja hänen hyvinvointinsa olivat keskenään ristiriidassa. Jätti minua auttamatta. Silti nyt dementikkokodissa mun pitäisi ravata katsomassa. Kävisin, ellei hän ois hylännyt mun auttamiseni että vaimonsa ei jätä häntä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua ettei ap koskaan havaitse olevansa vähintäänkin yhtä huono äiti - luultavampi oman napansa tuijotuksessa ja täydellisesti kykenemättömänä ajattelemaan asioita omien lastensa kautta. Tämä kivikissaäiti vaan jaksaa raivota vihaa ja katkeruutta omaa äitiään kohtaan eikä ota vastuuta omasta käyttäytymisestään. Näinhän ne traumat siirretään sukupolvelta toiselle, jep jep. 

Missä kohtaa olen kehunut äitiyttäni, tai sanonut, ettei tässä ole mitään huolta lasten tulevaisuudesta? Eiköhän ne ole pikemminkin sinun lauseita omasta äitiydestäsi, jolle olet täysin kritiikitön ja sokea.

ap

Kuinka paljon ap on huolissaan omasta äitiydestään kun kaikki ajatukset pyörivät oman navan ympärille, ne omat epäoikeudenmukaisuudet menetettyine heppalehtineen... Kertomukset ap:n omien lasten lapsuudesta ovat olleet surullisia: äiti karjuu, kieltää ja mieluiten antaa isaän huolehtia lapsistaan. Minä, kuten monet henkisesti aikuiseksi kasvaneet naiset olen pohtinut lapsuuteni, käynyt läpi fyysiset ja henkiset pahoinpitelyt ja mielivaltaisuuden jonka koin oman äitini taholta - ja tajunnut ettei hän ollut kovin häävi äiti muttei parempaan omista lähtökohdistaan näemmä kyennyt. Keskittynyt oman hyvinvointini parantamiseen, ja kun olin kotonani omissa nahoissani, sain kaksi lasta joille olen kyennyt olemaan tasapainoinen, tukeva ja huumorintajuinen äiti omasta kehnosta lapsuudesta huolimatta. Kertaakaan en heitä lyönyt enkä käyttänyt heitä oman kehnon oloni roskasäiliöinä. Minäkään en ole ollut täydellinen äiti, monia asioita joutui pyytämään anteeksi jälkikäteen. Äitiyden yhtenä mittarina voi pitää äidin ja lasten suhdetta kun lapset ovat aikuistuneet. Jos tuo on lämmin ja välitön molemmin puolin ei ihan mönkään mennyt. Minulla on varsin etäiset välit omaan äitiini, mutta omien, jo aikuisten lasteni kanssa meillä on läheiset välit, kertovat ilonsa ja surunsa ja haluavat tavata säännöllisesti vaikka jo ovat muualle muuttaneet.

Voihan siihen menneisyyteen jäädä rypemään ja pilata oman elämän ja lastensa lapsuuden. Onneksi kaikki ei niin tee, silloinhan onnettoman lapsuuden kokeneiden ei omia lapsia koskaan kannattaisi tehdä.

Tai käyn mä isää tapaamassa, mutta omaan rytmiini sopien, en uhrautuvasti.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua ettei ap koskaan havaitse olevansa vähintäänkin yhtä huono äiti - luultavampi oman napansa tuijotuksessa ja täydellisesti kykenemättömänä ajattelemaan asioita omien lastensa kautta. Tämä kivikissaäiti vaan jaksaa raivota vihaa ja katkeruutta omaa äitiään kohtaan eikä ota vastuuta omasta käyttäytymisestään. Näinhän ne traumat siirretään sukupolvelta toiselle, jep jep. 

Missä kohtaa olen kehunut äitiyttäni, tai sanonut, ettei tässä ole mitään huolta lasten tulevaisuudesta? Eiköhän ne ole pikemminkin sinun lauseita omasta äitiydestäsi, jolle olet täysin kritiikitön ja sokea.

ap

Kuinka paljon ap on huolissaan omasta äitiydestään kun kaikki ajatukset pyörivät oman navan ympärille, ne omat epäoikeudenmukaisuudet menetettyine heppalehtineen... Kertomukset ap:n omien lasten lapsuudesta ovat olleet surullisia: äiti karjuu, kieltää ja mieluiten antaa isaän huolehtia lapsistaan. Minä, kuten monet henkisesti aikuiseksi kasvaneet naiset olen pohtinut lapsuuteni, käynyt läpi fyysiset ja henkiset pahoinpitelyt ja mielivaltaisuuden jonka koin oman äitini taholta - ja tajunnut ettei hän ollut kovin häävi äiti muttei parempaan omista lähtökohdistaan näemmä kyennyt. Keskittynyt oman hyvinvointini parantamiseen, ja kun olin kotonani omissa nahoissani, sain kaksi lasta joille olen kyennyt olemaan tasapainoinen, tukeva ja huumorintajuinen äiti omasta kehnosta lapsuudesta huolimatta. Kertaakaan en heitä lyönyt enkä käyttänyt heitä oman kehnon oloni roskasäiliöinä. Minäkään en ole ollut täydellinen äiti, monia asioita joutui pyytämään anteeksi jälkikäteen. Äitiyden yhtenä mittarina voi pitää äidin ja lasten suhdetta kun lapset ovat aikuistuneet. Jos tuo on lämmin ja välitön molemmin puolin ei ihan mönkään mennyt. Minulla on varsin etäiset välit omaan äitiini, mutta omien, jo aikuisten lasteni kanssa meillä on läheiset välit, kertovat ilonsa ja surunsa ja haluavat tavata säännöllisesti vaikka jo ovat muualle muuttaneet.

Voihan siihen menneisyyteen jäädä rypemään ja pilata oman elämän ja lastensa lapsuuden. Onneksi kaikki ei niin tee, silloinhan onnettoman lapsuuden kokeneiden ei omia lapsia koskaan kannattaisi tehdä.

Millä lailla olet mielestäsi kasvanut aikuiseksi, jos oletat, että kaikki ajatukseni pyörivät oman navan ja selviytymisen ympärillä, sen pohjalta, mistä kirjoitan av:lle? Aikuinen kykenee pohtiman ja näkmään toisten tilanteita ja elämää hiukan laajemminkin, kuin sinä.

ap

Taas tää sama hullu 😡

Ja millälailla se, että antaa mieluiten sen, jolla on siihen parhaat edellytykset jonain hetkenä, huolehtia lapsistaan, on sinusta, keskenkasvuinen kommentoijani, huono asia?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No katsopa nyt uudelleen sitä, mitä olet äidistäsi huolimatta saavuttanut. Mieti sitten, kannattaako rypeä vielä katkeruudessa. Se kaikki on vaan sulta (ja sun perheeltä) pois. Älä anna sun äidille enää sitä valtaa. Unohda, päästä irti ja jatka elämääsi. (Tai sun kohdalla ehkä: Aloita oma elämä).

No ehkä äidistäni huolimatta se on paljon, mutta miksi iloita, että aah, en kuollut, kun joku pilasi elämääni?

ap

No mieti sitten edes mitä teet omille lapsillesi (esimerkilläsi), kun kulutat sen kalliin, säästyneen elämäsi olemalla katkera äidillesi, jonka ajatusmaailmaa tuskin saat muutettua vaikka purkautuisit millaisena tulivuorena hänelle puhelimitse.

Kumpi on siis sulle tärkeämpää: nykyinen elämäsi ja perheesi vai se, mitä joskus oli ja jota et voi enää mitenkään muuttaa?

Voisit sinäkin vastata, että miten paljon iloitsisit, jos sun vanhempasi murskaisivat selkärankasi siksi, etteivät arvosta sinua? Paljonko sulla ois rakkautta antaa omille lapsillesi? Vai menisikö elämäsi tosiaankin noista vanhemmista selviytymiseen ja sen etsimiseen, että olitko sä arvokas, vai et? Moni lapsihan uskoo sen, miten vanhempi käyttäytyy heitä kohtaan.

ap

Tjaah.

Olisikohan niin, että olen itse käynyt läpi tuon kaiken ja tiedän siksi mistä puhun?

T.9

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua ettei ap koskaan havaitse olevansa vähintäänkin yhtä huono äiti - luultavampi oman napansa tuijotuksessa ja täydellisesti kykenemättömänä ajattelemaan asioita omien lastensa kautta. Tämä kivikissaäiti vaan jaksaa raivota vihaa ja katkeruutta omaa äitiään kohtaan eikä ota vastuuta omasta käyttäytymisestään. Näinhän ne traumat siirretään sukupolvelta toiselle, jep jep. 

Missä kohtaa olen kehunut äitiyttäni, tai sanonut, ettei tässä ole mitään huolta lasten tulevaisuudesta? Eiköhän ne ole pikemminkin sinun lauseita omasta äitiydestäsi, jolle olet täysin kritiikitön ja sokea.

ap

Kuinka paljon ap on huolissaan omasta äitiydestään kun kaikki ajatukset pyörivät oman navan ympärille, ne omat epäoikeudenmukaisuudet menetettyine heppalehtineen... Kertomukset ap:n omien lasten lapsuudesta ovat olleet surullisia: äiti karjuu, kieltää ja mieluiten antaa isaän huolehtia lapsistaan. Minä, kuten monet henkisesti aikuiseksi kasvaneet naiset olen pohtinut lapsuuteni, käynyt läpi fyysiset ja henkiset pahoinpitelyt ja mielivaltaisuuden jonka koin oman äitini taholta - ja tajunnut ettei hän ollut kovin häävi äiti muttei parempaan omista lähtökohdistaan näemmä kyennyt. Keskittynyt oman hyvinvointini parantamiseen, ja kun olin kotonani omissa nahoissani, sain kaksi lasta joille olen kyennyt olemaan tasapainoinen, tukeva ja huumorintajuinen äiti omasta kehnosta lapsuudesta huolimatta. Kertaakaan en heitä lyönyt enkä käyttänyt heitä oman kehnon oloni roskasäiliöinä. Minäkään en ole ollut täydellinen äiti, monia asioita joutui pyytämään anteeksi jälkikäteen. Äitiyden yhtenä mittarina voi pitää äidin ja lasten suhdetta kun lapset ovat aikuistuneet. Jos tuo on lämmin ja välitön molemmin puolin ei ihan mönkään mennyt. Minulla on varsin etäiset välit omaan äitiini, mutta omien, jo aikuisten lasteni kanssa meillä on läheiset välit, kertovat ilonsa ja surunsa ja haluavat tavata säännöllisesti vaikka jo ovat muualle muuttaneet.

Voihan siihen menneisyyteen jäädä rypemään ja pilata oman elämän ja lastensa lapsuuden. Onneksi kaikki ei niin tee, silloinhan onnettoman lapsuuden kokeneiden ei omia lapsia koskaan kannattaisi tehdä.

Enkä minäkään ole jäänyt menneisyyteeni rypemään, ennemmin sinne jäävät ne, jotka eivät hanki lapsia sen pelossa, etteivät pääse traumoistaan koskaan eroon. Toki on viisas päätös silloin olla hankkimatta lapsia. Mulla on vain ollut syvempi ja vaikeampi prosessi, jota käsitellä, ja josta selviytyä, siksi olen siinä vielä melko keskeneräinen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No katsopa nyt uudelleen sitä, mitä olet äidistäsi huolimatta saavuttanut. Mieti sitten, kannattaako rypeä vielä katkeruudessa. Se kaikki on vaan sulta (ja sun perheeltä) pois. Älä anna sun äidille enää sitä valtaa. Unohda, päästä irti ja jatka elämääsi. (Tai sun kohdalla ehkä: Aloita oma elämä).

No ehkä äidistäni huolimatta se on paljon, mutta miksi iloita, että aah, en kuollut, kun joku pilasi elämääni?

ap

No mieti sitten edes mitä teet omille lapsillesi (esimerkilläsi), kun kulutat sen kalliin, säästyneen elämäsi olemalla katkera äidillesi, jonka ajatusmaailmaa tuskin saat muutettua vaikka purkautuisit millaisena tulivuorena hänelle puhelimitse.

Kumpi on siis sulle tärkeämpää: nykyinen elämäsi ja perheesi vai se, mitä joskus oli ja jota et voi enää mitenkään muuttaa?

Voisit sinäkin vastata, että miten paljon iloitsisit, jos sun vanhempasi murskaisivat selkärankasi siksi, etteivät arvosta sinua? Paljonko sulla ois rakkautta antaa omille lapsillesi? Vai menisikö elämäsi tosiaankin noista vanhemmista selviytymiseen ja sen etsimiseen, että olitko sä arvokas, vai et? Moni lapsihan uskoo sen, miten vanhempi käyttäytyy heitä kohtaan.

ap

Tjaah.

Olisikohan niin, että olen itse käynyt läpi tuon kaiken ja tiedän siksi mistä puhun?

T.9

Siis uskoitko sinä sen, että sinun murskamisesi on oikein sen pohjalta, ettei sinua voida arvostaa?

ap

Puhun siis nyt tilanteesta, jossa vanhemmat murskaavat lapsen selkärangan ja sanovat syyksi sen, etteivät voi lasta arvostaa, ja lapsi ottaa sen hyväksyttävänä syynä, eikä tiedä, että se on väärin (muuta kuin että se tuntuu pahalta koko ajan), koska ei ole kokemusta siitä, milloin häntä voidaan arvostaa, ja milloin ei. Koittaa sopeuttaa siihen itsensä, ja rakentaa maailmankuvaansa siitä käsin, että se murskaaminen itseasiassa kasvattaa (kuten vanhempi sanoi).

En usko 9, että olet selvinnyt tuollaisesta tilanteesta. Silloin tukisit minua henkisesti, nyt sen sijaan mollaat ja painat alas.

ap

Ja siis suoraan ei ikinä sanottu, että minun kuuluu uskoa, ettei minua voi arvostaa, ja että nämä pahalle tuntuvat asiat tehdään minulle siksi. Ei, silloinhan he olisivat itsekin tienneet, että heissä on jotain vialla.

ap

Ehkä minun mieheni kuitenkin vähän arvostaa minua, kun ei ole jättänyt kaikkien näiden kauheiden asioiden takia, mistä mä kärsin ja mitkä heijastuvat pahasti minuun ja kaikkeen, tai moneen, mitä teen.

Ei sitä usko, ennen kuin konkreettisesti hän hylkää ei, vaikka aina lapsena siinä kohdassa, mun esim. suuttuessa, niin kävikin.

Varmaan aika monen ihmisen kokemus, että vihaa ei kestetä. Mutta sitten kun sen vihan vielä aiheuttaa se, joka ei sitä kestä, niin "kiva".

ap

"...kasvoin aikuiseksi..." hihi, phhht. En näe mitään aikuista siinä, että haukutaan av:llä niitä, joilla on vaikeuksia.

ap

Vierailija kirjoitti:

Puhun siis nyt tilanteesta, jossa vanhemmat murskaavat lapsen selkärangan ja sanovat syyksi sen, etteivät voi lasta arvostaa, ja lapsi ottaa sen hyväksyttävänä syynä, eikä tiedä, että se on väärin (muuta kuin että se tuntuu pahalta koko ajan), koska ei ole kokemusta siitä, milloin häntä voidaan arvostaa, ja milloin ei. Koittaa sopeuttaa siihen itsensä, ja rakentaa maailmankuvaansa siitä käsin, että se murskaaminen itseasiassa kasvattaa (kuten vanhempi sanoi).

En usko 9, että olet selvinnyt tuollaisesta tilanteesta. Silloin tukisit minua henkisesti, nyt sen sijaan mollaat ja painat alas.

ap

Usko mitä haluat, ei se ole multa pois. En aio "tukea" tuota sinun järjetöntä ja hyödytöntä vihaasi, jota syljet kaikkialle. Olisi olemassa toinenkin tie, mutta et halua nähdä sitä koska olet niin rakastunut tuohon vihaasi.

Säälin sinua, sillä näen sinussa niin paljon itseäni joskus vuosia sitten. Mutta eniten säälin lapsiasi, jotka tahattomasti jäävät tuon hornankattilasi vangiksi.

Tämä on mun osaltani tässä. Ei hyödytä "keskustella" ihmisen kanssa, joka käy noin kierroksilla eikä suostu missään tapauksessa katsomaan asiaa toisesta näkövinkkelistä.

Toivottavasti heräät ymmärtämään ennen kuin on myöhäistä.

y

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhun siis nyt tilanteesta, jossa vanhemmat murskaavat lapsen selkärangan ja sanovat syyksi sen, etteivät voi lasta arvostaa, ja lapsi ottaa sen hyväksyttävänä syynä, eikä tiedä, että se on väärin (muuta kuin että se tuntuu pahalta koko ajan), koska ei ole kokemusta siitä, milloin häntä voidaan arvostaa, ja milloin ei. Koittaa sopeuttaa siihen itsensä, ja rakentaa maailmankuvaansa siitä käsin, että se murskaaminen itseasiassa kasvattaa (kuten vanhempi sanoi).

En usko 9, että olet selvinnyt tuollaisesta tilanteesta. Silloin tukisit minua henkisesti, nyt sen sijaan mollaat ja painat alas.

ap

Usko mitä haluat, ei se ole multa pois. En aio "tukea" tuota sinun järjetöntä ja hyödytöntä vihaasi, jota syljet kaikkialle. Olisi olemassa toinenkin tie, mutta et halua nähdä sitä koska olet niin rakastunut tuohon vihaasi.

Säälin sinua, sillä näen sinussa niin paljon itseäni joskus vuosia sitten. Mutta eniten säälin lapsiasi, jotka tahattomasti jäävät tuon hornankattilasi vangiksi.

Tämä on mun osaltani tässä. Ei hyödytä "keskustella" ihmisen kanssa, joka käy noin kierroksilla eikä suostu missään tapauksessa katsomaan asiaa toisesta näkövinkkelistä.

Toivottavasti heräät ymmärtämään ennen kuin on myöhäistä.

y

No, etpä väittänyt selvinneesi tuollaisesta. En minä mitään väittänyt sinusta, minä kysyin, mutta koska et vastaa, kerron, kumpaa veikkaan. Minusta tuntuu, että sinä olet jäänyt siihen, ja minä joudun vielä menemään kauas ohitsesi, toki vaikeamman kautta, mutta minä en voisi pysähtyä siihen, missä sinä olet ja olla tyytyväinen, koska minä tiedän liikaa, miten sekään ei ole hyvä paikka olla (henkisesti).

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No katsopa nyt uudelleen sitä, mitä olet äidistäsi huolimatta saavuttanut. Mieti sitten, kannattaako rypeä vielä katkeruudessa. Se kaikki on vaan sulta (ja sun perheeltä) pois. Älä anna sun äidille enää sitä valtaa. Unohda, päästä irti ja jatka elämääsi. (Tai sun kohdalla ehkä: Aloita oma elämä).

Oisko sulle siis ok, jos joku ajaisi sun selkärankasi murskaksi, koska ei arvosta sua, oisko sulle ok iloita siitä, että saavuttaisit sen jälkeen rullatuolissa jonkun vaikkapa ammttitason tutkinnon? Et miettisi yhtään sitä, mitä menetit sen kusipään takia, joka vielä haukkuu, että sinun syytäsi se, ettei hän arvosta sinua, sinun syytäsi se on, koska olit niin kusipää?

ap

Siis onko sun selkäranka murskana? vai sittenkin keksit mielestäsi kivan vertauksen

Minusta vihani ei ole millään tavalla järjetöntä eikä hyödytöntä, mitä sellaisella teeskennellyllä tyytyväisyydellä tai tyyneydellä tekee?

Siis okei, voin ymmärtää, että ympäristö tekisi, mutta en aio uhrata lasteni äitiä silti sellaiselle, haluan hänen olevan onnellinen aidosti ja oikeasti.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No katsopa nyt uudelleen sitä, mitä olet äidistäsi huolimatta saavuttanut. Mieti sitten, kannattaako rypeä vielä katkeruudessa. Se kaikki on vaan sulta (ja sun perheeltä) pois. Älä anna sun äidille enää sitä valtaa. Unohda, päästä irti ja jatka elämääsi. (Tai sun kohdalla ehkä: Aloita oma elämä).

Oisko sulle siis ok, jos joku ajaisi sun selkärankasi murskaksi, koska ei arvosta sua, oisko sulle ok iloita siitä, että saavuttaisit sen jälkeen rullatuolissa jonkun vaikkapa ammttitason tutkinnon? Et miettisi yhtään sitä, mitä menetit sen kusipään takia, joka vielä haukkuu, että sinun syytäsi se, ettei hän arvosta sinua, sinun syytäsi se on, koska olit niin kusipää?

ap

Siis onko sun selkäranka murskana? vai sittenkin keksit mielestäsi kivan vertauksen

Ei fyysisesti, mutta saman veroinen tuki henkisellä puolella, voisi sanoa. Henkinen selkäranka, tavallaan. Sen ois pitänyt päästä kehittymään, niin tehtiin tekoja, joilla se murskailtiin. Että kun raivosin äidille vihaa, jonka hän aiheutti, syytettiin minua, koska ei arvostettu minua jne. Viha jäi kytemään.

ap