Dissosiaatiohäiriö: Onko kenelläkään ollut lapsena tai onko lapsellasi ollut?

Sama minullakin edelleen paitsi lisäksi henkistä väkivaltaa isäni ja isosiskoni taholta.

Kiltti puurtaja-suorittaja olin.

Vierailija kirjoitti:

Onko sellaiset poissaolokohtaukset juuri dissosiaatiota. Sukulaislapseni puhuu ettei näe kunnolla ja on jotenkin pois kaikesta.

Mikä voi aiheuttaa?

Epilepsia?

Täällä ei ehkä kannata takertua diagnostiikkaan. Hakekaa rohkeasti oireiluunne apua. Dissosiaatiohäiriötä, persoonallisuushäiriöitä ja traumaperäistä oireilua voidaan hoitaa ja voi saada elämänsä paremmin hallintaan. Rohkeasti ja avoimesti apua hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia oireita teillä on dissosiaatiohäiriössä?

Sehän on ajatusten, tunteiden erillisyys.

Mitä tuo konkreettisesti tarkoittaa?

Oon ajatellut että en pysty yhdistämään aina tunteita ja ajatuksia näihin menneisiin tapahtumiin.

Jokin tunne vaivaa mutta en saa sitä liitettyä mihinkään, esim. viha.

Koululaisena oli vaikeaa kuunnella opettajan ohjeita esim. käsityöluokassa.

Kerran yhdessä työpaikassa tuli tuo sama, en kuullut eli en pystynyt vastaanottamaan ohjeita( paitsi pakottamalla).

Olin "poissa".

24

Trauma ja dissosiaatio -nettisivuston keskustelufoorumi:

http://foorumi.traumajadissosiaatio.fi

Käyn foorumilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia oireita teillä on dissosiaatiohäiriössä?

Sehän on ajatusten, tunteiden erillisyys.

Mitä tuo konkreettisesti tarkoittaa?

Oon ajatellut että en pysty yhdistämään aina tunteita ja ajatuksia näihin menneisiin tapahtumiin.

Jokin tunne vaivaa mutta en saa sitä liitettyä mihinkään, esim. viha.

Voiko dissosiaatiota siis olla esim. että raivostuu/ahdistuu kohtuuttoman paljon jostain pikkuasiasta?

Trauma ja dissosiaatio -nettisivustolla on paljon tietoa dissosiaatiosta:

http://traumajadissosiaatio.fi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia oireita teillä on dissosiaatiohäiriössä?

Sehän on ajatusten, tunteiden erillisyys.

Mitä tuo konkreettisesti tarkoittaa?

Oon ajatellut että en pysty yhdistämään aina tunteita ja ajatuksia näihin menneisiin tapahtumiin.

Jokin tunne vaivaa mutta en saa sitä liitettyä mihinkään, esim. viha.

Voiko dissosiaatiota siis olla esim. että raivostuu/ahdistuu kohtuuttoman paljon jostain pikkuasiasta?

Miksei? En ole asiantuntija mutta kuitenkin.

Dissosiaatioita ym:ita mielen ja kehomielen ongelmia hoitavat psykoterapeutit sekä kehohoitajat.

Minulla on dissosiaatiota. Juontaa ilmeisesti siitä kun äiti sairastui vakavasti ollessani 2-vuotias. En muista lapsuudestani juuri mitään, etenkään mistään sairauteen liittyvästä, sairaaloista tai leikkauksista tai muusta. Tiedän nyt mitä on ollut, kun minulle on kerrottu, mutta en muista. Liian vaikeita asioita liian aikaisin, opin olemaan mielessäni "muualla" ja sivuuttamaan omat tunteet, tarpeet ja ajatukset ollakseni kiva ja miellyttävä.

En pysty muodostamaan elämästäni aikajanaa, tuntuu kuin olisin pullahtanut pinnalle joskus teini-ikäisenä ja vähitellen alkanut olla enemmän läsnä. Irrallinen olo aiheuttaa kokemuksen, etten oikeasti ole minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli joitakin kertoja lapsena. Aina tilanteissa, joissa oli paljon ihmisiä. En tiedä mistä johtui enkä edes kertonut kenellekkään. Kohtaukset kestivät ehkä puolisen tuntia. Viimeinen oli , kun olin 11-12 vuotias.

Sama minulla! Millainen lapsuus sinulla oli?

Olin arka lapsi. Hyvin voimakastahtoinen äiti ja isoveli, jotka hallitsivat perhettä. Jouduin olemaan jossain määrin näkymätön ja kiltti. Minulle ei sallittu vastaanväittämistä tai oman tahdon ilmaisuja. Muuten ihan hyvä lapsuus. Ei väkivaltaa tms.

Tuo kuulostaa kyllä siltä, että ainakin henkistä väkivaltaa on ollut. Vai olisikohan "emotionaalinen laiminlyönti" parempi ilmaisu? 

On tosi vaikea saada apua. Terapeutilla oli teoriat puheena ja lupasi integraatiota.

Mitään integraatiota ei ole tapahtunut.

Tuntuu tietyn asian suhteen kuin olisin keskeltä poikki. Kehonosa tuntee mutta asiat eivät yhdisty.

Ja käyn traumaterapeutilla!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli joitakin kertoja lapsena. Aina tilanteissa, joissa oli paljon ihmisiä. En tiedä mistä johtui enkä edes kertonut kenellekkään. Kohtaukset kestivät ehkä puolisen tuntia. Viimeinen oli , kun olin 11-12 vuotias.

Sama minulla! Millainen lapsuus sinulla oli?

Olin arka lapsi. Hyvin voimakastahtoinen äiti ja isoveli, jotka hallitsivat perhettä. Jouduin olemaan jossain määrin näkymätön ja kiltti. Minulle ei sallittu vastaanväittämistä tai oman tahdon ilmaisuja. Muuten ihan hyvä lapsuus. Ei väkivaltaa tms.

Tuo kuulostaa kyllä siltä, että ainakin henkistä väkivaltaa on ollut. Vai olisikohan "emotionaalinen laiminlyönti" parempi ilmaisu? 

Toisaalta tiedän, että jotain ikävää on tapahtunut perheessä. En tiedä olenko ollut jo silloin olemassa. Olen kuullut sivusta jotain, mutta minulle ei ole kerrottu. Voisikohan ihan pienenä tapahtuneet asiat vaikuttaa, vaikka niitä ei muista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli joitakin kertoja lapsena. Aina tilanteissa, joissa oli paljon ihmisiä. En tiedä mistä johtui enkä edes kertonut kenellekkään. Kohtaukset kestivät ehkä puolisen tuntia. Viimeinen oli , kun olin 11-12 vuotias.

Sama minulla! Millainen lapsuus sinulla oli?

Olin arka lapsi. Hyvin voimakastahtoinen äiti ja isoveli, jotka hallitsivat perhettä. Jouduin olemaan jossain määrin näkymätön ja kiltti. Minulle ei sallittu vastaanväittämistä tai oman tahdon ilmaisuja. Muuten ihan hyvä lapsuus. Ei väkivaltaa tms.

Tuo kuulostaa kyllä siltä, että ainakin henkistä väkivaltaa on ollut. Vai olisikohan "emotionaalinen laiminlyönti" parempi ilmaisu? 

Toisaalta tiedän, että jotain ikävää on tapahtunut perheessä. En tiedä olenko ollut jo silloin olemassa. Olen kuullut sivusta jotain, mutta minulle ei ole kerrottu. Voisikohan ihan pienenä tapahtuneet asiat vaikuttaa, vaikka niitä ei muista.

Kyllä varmasti voivat vaikuttaa, vaikkei aktiivisesti muistaisikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia oireita teillä on dissosiaatiohäiriössä?

Sehän on ajatusten, tunteiden erillisyys.

Mitä tuo konkreettisesti tarkoittaa?

Oon ajatellut että en pysty yhdistämään aina tunteita ja ajatuksia näihin menneisiin tapahtumiin.

Jokin tunne vaivaa mutta en saa sitä liitettyä mihinkään, esim. viha.

Voiko dissosiaatiota siis olla esim. että raivostuu/ahdistuu kohtuuttoman paljon jostain pikkuasiasta?

Ehkä, mikäli se tulee täysin yllättäen ja on henkilölle epätyypillistä. En ole asiantuntija minäkään, mutta tämän ketjun myötä dissosiaation käsite on alkanut aueta minulle. 

En tiedä, oireilenko itsekin. Kuulostavatko nämä dissosiaatiolta? 

- Saan joskus raivokohtauksia, jolloin haukun jonkun ihmisen ihan lyttyyn. Sillä hetkellä se raivo ja viha on jotain ihan sanoinkuvaamatonta, ja puran kaiken maailmaa kohtaan tuntevani vihan siihen yhteen ihmiseen.

- Minulla oli poikaystävä, jonka jätin kuin nallin kalliolle, koska kiinnostuin toisesta. En pode asiasta syyllisyyttä vieläkään. Rationalisoin tekoni ja ajattelen poikaystäväni ansainneen sen, koska hän oli "ruma, tylsä ja sanoi minulle pahasti silloin kerran."

- Jouduin kerran poliisikuulusteluun. En halua avata asiaa tässä sen kummemmin, mutta tässäkin tapauksessa ajattelen toisen osapuolen ansainneen sen.

- Omituisinta on, että nuorempana olin äärimmäisen miellyttämisenhaluinen ja kiltti. Podin syyllisyyttä jopa "pahoista" ajatuksistakin mutta nyt olen näemmä mennyt lähes toiseen ääripäähän. Empatian tunteminen on välillä vaikeaa. 

Minulla on. Olin jo vauvaikäisenä pitkiä aikoja yksin kotona(12h-2vrk), en osaa vuorovaikutusta, pelkään ihmisiä.

Muistan menneeni täysin lukkoon, kun koulukaveri sanoi minulle 12-vuotiaana, että "Sä et osaa ilmasta itteäs"... Sama lause tuli aikuisena työkavereilta.

En osaa olla ihminen, olen aina ilmeetön ja hiljaa. Vihaan tätä häiriötä. Minäkin tarvitsen elämän!

Vierailija kirjoitti:

Minulla on. Olin jo vauvaikäisenä pitkiä aikoja yksin kotona(12h-2vrk), en osaa vuorovaikutusta, pelkään ihmisiä.

Muistan menneeni täysin lukkoon, kun koulukaveri sanoi minulle 12-vuotiaana, että "Sä et osaa ilmasta itteäs"... Sama lause tuli aikuisena työkavereilta.

En osaa olla ihminen, olen aina ilmeetön ja hiljaa. Vihaan tätä häiriötä. Minäkin tarvitsen elämän!

Onko sinulla harrastuksia tai kiinnostuksenkohteita? Tuli vain mieleen, että ehkä jonkin tekemisen kautta löytäisit kanavan itseilmaisuun... Se voi olla liikuntaharrastus, taide- tai käsityöharrastus. Ihan tietysti musiikin kuuntelusta ja ympäristön katselemisestakin voisi lähteä liikkeelle. 

Olen pahoillani, että sinulle on sanottu noin. Minullekin on sanottu kerran, että olen kuin "tyhjä kuori". Sanoja ei varmaan ajatellut sitä sen kummemmin, oli varmaan omaksunut sen sanontatavan jostain ja halusi vain loukata minua. Myöhemmin tuo kuitenkin vähän kolahti ja kirpaisi. Olen huomannut, että minulla ei oikeastaan ole tulevaisuudensuunnitelmia tai tavoitteita, ja oma persoonakin on välillä hakusessa. 

Ei kai kukaan ole vain tyhjä kuori? Viestisi viimeinen lause osoittaa, että osaat ilmaista itseäsi ja teet sen vieläpä ytimekkäästi ja hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

.

En osaa olla ihminen, olen aina ilmeetön ja hiljaa. Vihaan tätä häiriötä. Minäkin tarvitsen elämän!

Oon samaa mieltä, että tässä ilmaiset itseäsi hyvin. Minua ainakin riipaisi tämä rivi. Johtuu tietysti myös siitä, että ystäväni on ihan samanlainen kuin sinä. Hän on löytänyt yhden itseilmaisun keinon kitaransoitosta. Aloitti ihan tyhjästä.