Lue keskustelun säännöt.
Dissosiaatiohäiriö: Onko kenelläkään ollut lapsena tai onko lapsellasi ollut?
Kommentit (68)
Vierailija kirjoitti:
Tätä itsetarkastelua, ja mielipahaa on ollut aina, mutta dissosiaatiohäiriö on kyllä masennuksen ja anoreksian jälkeen seurannut nuorten naisten muotisairaus. Ja tämän sanon pyskiatrisena hoitajana, joka on nähnyt ruohonjuuritasolla mielen tätä puolta jo kohta 20 vuotta. Ennen ikävästä lapsuudesta kärsineitä potkittiin elämässä eteenpäin lempeästi, sanottiin että sinusta tulee vielä hyvä, anna mennä. Nykyään mielipahaa aletaan hoitamaan psykiatrisesti, ja jo yläasteikäisiä laitostetaan. Osastolla voi olla turvallista, mutta oma toiminta ja elämisen opettelu ei siellä kehity(mikä on juuri sitä mitä te nuoret ihmiset tarvitsisitte), päinvastoin, siellä taantuu. Kaiken kaikkiaan nuorten naisten "disso"häiriöt paranee parhaiten sillä että elämään tulee muuta sisältöä kuin minä itse ja minun tunteet ja niiden jatkuva tarkkailu. Kun on hyvät ruokatottumukset, tarpeeksi unta, opiskelua tai työtä, päihteidenkäyttö hallinnassa, ja poikakaverin kanssa menee hyvin, niin se auttaa ja parantaa.
0/5 Porvoon psykiatrinen sairaanhoitaja ilmeisesti?
Tiedoksi, että minä olen kuuttakymppiä lähestyvä ja edelleen dissosioin vaikeissa tilanteissa. Tuttua tuo, että minua voi nöyryyttää ilman että puolustaudun, kun ulkoistan itseni tilanteesta 'kyllä se menee pian ohi'
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tästä ketjusta että tätähän mulla olo lapsena, ja oikeastaan on edelleen.
Joskus 10v tienoilla mulke alkoi tulla epätodellisuuden tunteita. Sellasia, että tiesin kyllä että se on totta ja tapahtuu mutta tapahtumat oli jotenkin irrallaan musta. Se oli tosi pelottavaa!
Kerroin siitä äidille ja jossain vaiheessa, kun taas itkin sitä pelottavaa oloa, äiti kertoi siitä meidän koulun terveydenhoitajalle. Hoitaja oli ihan kujalla, enkä saanut mitään apua.Tätä ketjua lukiessa tajusin jossain vaiheessa, että eihän noi kohtaukset ikinä loppuneetkaan, jossain vaiheessa vain totuin niihin/ne yleistyi niin, että nyt tarkemmin ajatellen mun koko elämä on siitä alkaen ollut enemmän tai vähemmän toden tuntuista. Sellasta irrallista, että jotenkin esitän tätä elämää ja oikeasti olen jossain ulkopuolella.
*epätoden tuntuista + muut kirjoitusvirheet kännykällä..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia oireita teillä on dissosiaatiohäiriössä?
Sehän on ajatusten, tunteiden erillisyys.
Mitä tuo konkreettisesti tarkoittaa?
Oon ajatellut että en pysty yhdistämään aina tunteita ja ajatuksia näihin menneisiin tapahtumiin.
Jokin tunne vaivaa mutta en saa sitä liitettyä mihinkään, esim. viha.Voiko dissosiaatiota siis olla esim. että raivostuu/ahdistuu kohtuuttoman paljon jostain pikkuasiasta?
Ehkä, mikäli se tulee täysin yllättäen ja on henkilölle epätyypillistä. En ole asiantuntija minäkään, mutta tämän ketjun myötä dissosiaation käsite on alkanut aueta minulle.
En tiedä, oireilenko itsekin. Kuulostavatko nämä dissosiaatiolta?
- Saan joskus raivokohtauksia, jolloin haukun jonkun ihmisen ihan lyttyyn. Sillä hetkellä se raivo ja viha on jotain ihan sanoinkuvaamatonta, ja puran kaiken maailmaa kohtaan tuntevani vihan siihen yhteen ihmiseen.
- Minulla oli poikaystävä, jonka jätin kuin nallin kalliolle, koska kiinnostuin toisesta. En pode asiasta syyllisyyttä vieläkään. Rationalisoin tekoni ja ajattelen poikaystäväni ansainneen sen, koska hän oli "ruma, tylsä ja sanoi minulle pahasti silloin kerran."
- Jouduin kerran poliisikuulusteluun. En halua avata asiaa tässä sen kummemmin, mutta tässäkin tapauksessa ajattelen toisen osapuolen ansainneen sen.
- Omituisinta on, että nuorempana olin äärimmäisen miellyttämisenhaluinen ja kiltti. Podin syyllisyyttä jopa "pahoista" ajatuksistakin mutta nyt olen näemmä mennyt lähes toiseen ääripäähän. Empatian tunteminen on välillä vaikeaa.
Osaako joku arvioida, kuulostaako tuo dissosiaatiolta? Olin parikymppisenä äärimmäisen kiltti, sitten käytökseni muuttui ikävien tapahtumien seurauksena. Minulla on taustalla pitkään jatkunutta koulukiusaamista.
Nyt poden masennusta ja ihmettelen muutoksia käytöksessäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia oireita teillä on dissosiaatiohäiriössä?
Sehän on ajatusten, tunteiden erillisyys.
Mitä tuo konkreettisesti tarkoittaa?
Oon ajatellut että en pysty yhdistämään aina tunteita ja ajatuksia näihin menneisiin tapahtumiin.
Jokin tunne vaivaa mutta en saa sitä liitettyä mihinkään, esim. viha.Voiko dissosiaatiota siis olla esim. että raivostuu/ahdistuu kohtuuttoman paljon jostain pikkuasiasta?
Ehkä, mikäli se tulee täysin yllättäen ja on henkilölle epätyypillistä. En ole asiantuntija minäkään, mutta tämän ketjun myötä dissosiaation käsite on alkanut aueta minulle.
En tiedä, oireilenko itsekin. Kuulostavatko nämä dissosiaatiolta?
- Saan joskus raivokohtauksia, jolloin haukun jonkun ihmisen ihan lyttyyn. Sillä hetkellä se raivo ja viha on jotain ihan sanoinkuvaamatonta, ja puran kaiken maailmaa kohtaan tuntevani vihan siihen yhteen ihmiseen.
- Minulla oli poikaystävä, jonka jätin kuin nallin kalliolle, koska kiinnostuin toisesta. En pode asiasta syyllisyyttä vieläkään. Rationalisoin tekoni ja ajattelen poikaystäväni ansainneen sen, koska hän oli "ruma, tylsä ja sanoi minulle pahasti silloin kerran."
- Jouduin kerran poliisikuulusteluun. En halua avata asiaa tässä sen kummemmin, mutta tässäkin tapauksessa ajattelen toisen osapuolen ansainneen sen.
- Omituisinta on, että nuorempana olin äärimmäisen miellyttämisenhaluinen ja kiltti. Podin syyllisyyttä jopa "pahoista" ajatuksistakin mutta nyt olen näemmä mennyt lähes toiseen ääripäähän. Empatian tunteminen on välillä vaikeaa.
Epävakaa persoonallisuus
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia oireita teillä on dissosiaatiohäiriössä?
Sehän on ajatusten, tunteiden erillisyys.
Mitä tuo konkreettisesti tarkoittaa?
Oon ajatellut että en pysty yhdistämään aina tunteita ja ajatuksia näihin menneisiin tapahtumiin.
Jokin tunne vaivaa mutta en saa sitä liitettyä mihinkään, esim. viha.Voiko dissosiaatiota siis olla esim. että raivostuu/ahdistuu kohtuuttoman paljon jostain pikkuasiasta?
Ehkä, mikäli se tulee täysin yllättäen ja on henkilölle epätyypillistä. En ole asiantuntija minäkään, mutta tämän ketjun myötä dissosiaation käsite on alkanut aueta minulle.
En tiedä, oireilenko itsekin. Kuulostavatko nämä dissosiaatiolta?
- Saan joskus raivokohtauksia, jolloin haukun jonkun ihmisen ihan lyttyyn. Sillä hetkellä se raivo ja viha on jotain ihan sanoinkuvaamatonta, ja puran kaiken maailmaa kohtaan tuntevani vihan siihen yhteen ihmiseen.
- Minulla oli poikaystävä, jonka jätin kuin nallin kalliolle, koska kiinnostuin toisesta. En pode asiasta syyllisyyttä vieläkään. Rationalisoin tekoni ja ajattelen poikaystäväni ansainneen sen, koska hän oli "ruma, tylsä ja sanoi minulle pahasti silloin kerran."
- Jouduin kerran poliisikuulusteluun. En halua avata asiaa tässä sen kummemmin, mutta tässäkin tapauksessa ajattelen toisen osapuolen ansainneen sen.
- Omituisinta on, että nuorempana olin äärimmäisen miellyttämisenhaluinen ja kiltti. Podin syyllisyyttä jopa "pahoista" ajatuksistakin mutta nyt olen näemmä mennyt lähes toiseen ääripäähän. Empatian tunteminen on välillä vaikeaa.
Epävakaa persoonallisuus
Niin minustakin. Kysyin kerran psykiatrilta suoraan, voisiko minulla olla epävakaa persoonallisuushäiriö. Hän vastasi, että tunne-elämäni viittaa siihen mutta muuten diagnostiset kriteerit eivät täyty. En kuulemma ole tarpeeksi kaoottinen... Mitähän sekin tarkoitti? Viime vuodet ovat kyllä olleet melkoista kaaosta.
Kiitos kommentistasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta olis hirveän kiva tavata ihmisiä, joilla on tällaisia kokemuksia elämästä ja jotka osaa puhua näistä. Harmillinen tosiasia on, että tosi monella ihmisellä joko ei ole tällaisia kokemuksia/ongelmia ollenkaan tai sitten niitä vain ei missään tapauksessa haluta tiedostaa. On tosi vaikeaa elää sellaisten ihmisten keskellä, joilla kaikki tuntuu olevan niin älyttömän hyvin, että ihan oikeasti kiinnostaa ja on ns. varaa jutella vain ja ainoastaan pinnallisista asioista. Koen valtavia paineita yrittää päästä samaan ja toisaalta hirveää riittämättömyyttä kun tiedän, etten minä pysty siihen.
Mulla itsellä on varhaisaikuisuudessa ollut näitä dissosiaatio-oireita, ja nykyisin on lähinnä enää se, ettei ketään kehtaa päästää lähelle kun tunnen olevani niin vioittunut/puuttellinen/tyhjä sisältä. Mun kaltaiset ihmiset ymmärtääkseni kärsivät myös yksinäisyydessään eikä me siksi ikinä tavata. Harmi.
Voi elämänkevät näitä psykiatrisia hoitsuja. Jos lenkkeily ja opiskelu auttaa joka asiaan niin miksi edes olette opiskelleet psykiatriaa, jotain vallankäyttöhimoja varmaan? Pääsee nöyryyttämään heikompiaan?
Oisko dissosiaatio ja vastaavat tuntuneet ihmeellisesti lisääntyvän sen jälkeen kun asiaa on tutkittu ja tunnstettu enemmän?
Yksi toinen juttu mikä on nykyään muotia on muuten se naurettava DNA, joka toisella on nykyään "geenit" jotka aiheuttaa ties mitä sairauksia ja jopa silmien värin! Hullua hysteriaa! Vaikka kaikkeen on ratkaisuna puuro ja kävely!
Ei kaikki välttämättä muutenkaan muista lapsuudesta paljoa. Mulla on ennen kouluikää lähinnä yksittäisiä palasia, ala-asteesta vähän enemmän muistoja ja jostain teini-iästä lähtien muistan "hyvin". Johtuu ihan siitä että lapsen mieli muistaa vähemmän ja ei jäsennä aikaa yhtä lailla