Dissosiaatiohäiriö: Onko kenelläkään ollut lapsena tai onko lapsellasi ollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.

En osaa olla ihminen, olen aina ilmeetön ja hiljaa. Vihaan tätä häiriötä. Minäkin tarvitsen elämän!

Oon samaa mieltä, että tässä ilmaiset itseäsi hyvin. Minua ainakin riipaisi tämä rivi. Johtuu tietysti myös siitä, että ystäväni on ihan samanlainen kuin sinä. Hän on löytänyt yhden itseilmaisun keinon kitaransoitosta. Aloitti ihan tyhjästä.

Kyse on varmaan siitä, että lapsena ei ole oppinut itseilmaisua tai kaikki oman tahdon ilmaisut on jopa kielletty ja nujerrettu. 

Minulle on sanottu lukuisia kertoja, että olen "liian hiljainen" ja vaikutan jännittyneeltä ja epävarmalta. Tuntuu pahalta, kun joku sanoo niin. Sanojille ei tule mieleen, että epävarmuuteen on yleensä jokin syy, minun kohdallani pitkään jatkunut koulukiusaaminen. Kun joku tekee numeron hiljaisuudestani ja hermostuneisuudestani, minusta tuntuu taas siltä, että olen vääränlainen ja minua ei hyväksytä. Yhtä lailla on epäreilua sanoa jollekin, ettei tämä osaa ilmaista itseään. 

- 39

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli joitakin kertoja lapsena. Aina tilanteissa, joissa oli paljon ihmisiä. En tiedä mistä johtui enkä edes kertonut kenellekkään. Kohtaukset kestivät ehkä puolisen tuntia. Viimeinen oli , kun olin 11-12 vuotias.

Sama minulla! Millainen lapsuus sinulla oli?

Olin arka lapsi. Hyvin voimakastahtoinen äiti ja isoveli, jotka hallitsivat perhettä. Jouduin olemaan jossain määrin näkymätön ja kiltti. Minulle ei sallittu vastaanväittämistä tai oman tahdon ilmaisuja. Muuten ihan hyvä lapsuus. Ei väkivaltaa tms.

Tuo kuulostaa kyllä siltä, että ainakin henkistä väkivaltaa on ollut. Vai olisikohan "emotionaalinen laiminlyönti" parempi ilmaisu? 

Toisaalta tiedän, että jotain ikävää on tapahtunut perheessä. En tiedä olenko ollut jo silloin olemassa. Olen kuullut sivusta jotain, mutta minulle ei ole kerrottu. Voisikohan ihan pienenä tapahtuneet asiat vaikuttaa, vaikka niitä ei muista.

Kyllä varmasti voivat vaikuttaa, vaikkei aktiivisesti muistaisikaan. 

Perhettä kohdanneen kriisin tai tragedian seuraukset voivat itse asiassa välittyä tapahtuman jälkeenkin syntyneelle sukupolvelle. Lapset, joilla ei ole suoraa ajallista kosketusta tapahtumaan, saattavat kärsiä traumaoireista. Vaikket siis olisi syntynytkään tuolloin, on ihan mahdollista, että perhettäsi kohdannut ikävä tapahtuma on vaikuttanut sinuun välillisesti. 

Itse aiheeseen: minä dissosioin lähes viikoittain noin 11-vuotiaasta aina jonnekin 15- tai 16-vuotiaaksi. Aikuisikään päästyäni ja terapian avulla disso väheni. Minulla on kyllä edelleenkin siihen taipumusta, mutta ei yhtä häiritsevässä määrin kuin lapsena. 

En osaa sanoa varmuudella, mistä tuo kaikki johtui. Koin kyllä väkivaltaa lapsena, henkistä ja fyysistä. Isälleni olisi esimerkiksi pitänyt olla täydellinen, ja hän ilmaisi pettymyksensä avoimesti silloin, kun en ollut. Sanoi kerran epäsuorasti, että minusta on tulossa huono ihminen saatuani huonon numeron todistukseen. En ymmärtänyt mitä tein väärin, kukaan ei koskaan tuntunut oikeasti haluavan istua alas kanssani puhumaan, mitä minun olisi pitänyt tehdä, missä asiassa parantaa. Sen sijaan jouduin vuosien psykologirumbaan, pyöritykseen joka oli kuin suoraan jostain Kafkan romaanista. Koen, että minulta jotenkin vietiin tuolloin, herkässä vaiheessa, toimijuus, ja se korvattiin ikään kuin psyykkisellä ulkoaohjautuvuudella. Pelkäsin muiden mielipiteitä ja koin olevani hävettävä, huono ihminen. 

Äitini myös oli ja on edelleen puolestaan jotenkin... vaikeatajuinen. Melodraamaa, suuria tunteita, fatalismia. En kyennyt lapsena ymmärtämään "oppitunteja", repliikkejä kuin suoraan jostain romaanista. Outoa ja vaivaannuttavaa mm. kuolemasta puhumista, minun käyttämistäni jonkinlaisena terapeuttina. Myöhemmin ikätoverit lisäsivät vettä myllyyn, tuli kuvioihin rankka koulukiusaaminen. Tässä on oikeastaan vain murto-osa kokemistani asioista, kaiken seurauksena olin kerta kaikkiaan aivan suunnattoman ahdistunut lapsi. Ehkä sitten vain väsyin olemaan "minä", ja päästin irti identiteetistäni. Olen aina ollut hyvä kuvittelemaan ja pakenemaan mielikuvitusmaailmoihin, joten itseni kadottaminen ei ainakaan ollut vaikeaa.

Vietin varhaiset teinivuoteni kuin leijuen, nyt muistellessani tuntuu, että olen ollut tuolloin aivan täysin eri ihminen, ikään kuin vain katsellut omien silmieni läpi kun elämä virtaa ohitse. Vasta myöhään teini-iässä sain oikeasti uudestaan kiinni elämästäni ja siitä, että olen ihminen. En silti edelleenkään oikein tiedä, kuka olen. En myöskään haluaisi "syyttää" kaikesta vanhempiani, koska mukaan mahtui paljon normaalia perhe-elämää, mutta jälkikäteen palasia kootessa on toisaalta ollut helppoa nähdä lapsuudessa kuvioita, jotka olisivat voineet myötävaikuttaa dissosiaatiotaipumuksen puhkeamiseen. En kuitenkaan tiedä varmuudella, mikä sen aiheutti, vaikuttavia tekijöitä oli varmaan paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.

En osaa olla ihminen, olen aina ilmeetön ja hiljaa. Vihaan tätä häiriötä. Minäkin tarvitsen elämän!

Oon samaa mieltä, että tässä ilmaiset itseäsi hyvin. Minua ainakin riipaisi tämä rivi. Johtuu tietysti myös siitä, että ystäväni on ihan samanlainen kuin sinä. Hän on löytänyt yhden itseilmaisun keinon kitaransoitosta. Aloitti ihan tyhjästä.

Kyse on varmaan siitä, että lapsena ei ole oppinut itseilmaisua tai kaikki oman tahdon ilmaisut on jopa kielletty ja nujerrettu. 

Minulle on sanottu lukuisia kertoja, että olen "liian hiljainen" ja vaikutan jännittyneeltä ja epävarmalta. Tuntuu pahalta, kun joku sanoo niin. Sanojille ei tule mieleen, että epävarmuuteen on yleensä jokin syy, minun kohdallani pitkään jatkunut koulukiusaaminen. Kun joku tekee numeron hiljaisuudestani ja hermostuneisuudestani, minusta tuntuu taas siltä, että olen vääränlainen ja minua ei hyväksytä. Yhtä lailla on epäreilua sanoa jollekin, ettei tämä osaa ilmaista itseään. 

- 39

Mistä päättelet, ettei sanoja ymmärrä, että epävarmuuteen on jokin syy? Eikö se nyt ole ihan päivänselvää, että jokin sinusta on tehnyt niin hiljaisen, että muut kokevat sen jopa poikkeavaksi.

Tulee taas mieleen, että olenkohan osannut sanoa ystävälleni yhtään mitään oikein. Hän on ollut viime aikoina taas entistäkin hiljaisempi. Ei halua puhua minulle mitään. Siis jopa niin, että tavatessamme sanoo vain kaksi lausetta ja sitten ei ehkä mitään koko loppuillasta. Olen hänelle sitten höpötellyt omiani. Mutta olen myös sanonut, että kaipaan tosi paljon sitä, että saisin kuulla häneltä puhetta. Mutta varmaan silläkin olen vain työntänyt sen puheen taas entistäkin kauemmas :-(

Miksi Kelalla ei ole konsultointiapua saatavilla tai jossain muualla?

Tapaamani kaksi lääkäriä eivät osanneet auttaa. Toinen kirjoitti niin huonon lausunnon että.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.

En osaa olla ihminen, olen aina ilmeetön ja hiljaa. Vihaan tätä häiriötä. Minäkin tarvitsen elämän!

Oon samaa mieltä, että tässä ilmaiset itseäsi hyvin. Minua ainakin riipaisi tämä rivi. Johtuu tietysti myös siitä, että ystäväni on ihan samanlainen kuin sinä. Hän on löytänyt yhden itseilmaisun keinon kitaransoitosta. Aloitti ihan tyhjästä.

Kyse on varmaan siitä, että lapsena ei ole oppinut itseilmaisua tai kaikki oman tahdon ilmaisut on jopa kielletty ja nujerrettu. 

Minulle on sanottu lukuisia kertoja, että olen "liian hiljainen" ja vaikutan jännittyneeltä ja epävarmalta. Tuntuu pahalta, kun joku sanoo niin. Sanojille ei tule mieleen, että epävarmuuteen on yleensä jokin syy, minun kohdallani pitkään jatkunut koulukiusaaminen. Kun joku tekee numeron hiljaisuudestani ja hermostuneisuudestani, minusta tuntuu taas siltä, että olen vääränlainen ja minua ei hyväksytä. Yhtä lailla on epäreilua sanoa jollekin, ettei tämä osaa ilmaista itseään. 

- 39

Mistä päättelet, ettei sanoja ymmärrä, että epävarmuuteen on jokin syy? Eikö se nyt ole ihan päivänselvää, että jokin sinusta on tehnyt niin hiljaisen, että muut kokevat sen jopa poikkeavaksi.

Tulee taas mieleen, että olenkohan osannut sanoa ystävälleni yhtään mitään oikein. Hän on ollut viime aikoina taas entistäkin hiljaisempi. Ei halua puhua minulle mitään. Siis jopa niin, että tavatessamme sanoo vain kaksi lausetta ja sitten ei ehkä mitään koko loppuillasta. Olen hänelle sitten höpötellyt omiani. Mutta olen myös sanonut, että kaipaan tosi paljon sitä, että saisin kuulla häneltä puhetta. Mutta varmaan silläkin olen vain työntänyt sen puheen taas entistäkin kauemmas :-(

En tiedä, mitä se kysyjä sillä hetkellä ajattelee. Tiedän vain sen, että koen sellaiset kyselyt jotenkin loukkaavina ja tökeröinä. En ymmärrä, miksi jonkun hiljaisuus ja epävarmuus herättää joissain ihmisissä niin paljon ihmetystä, etenkin tässä hiljaisten introverttien maassa. Minulle myös tulee tuollaisista kyselyistä sellainen olo, että minua ei hyväksytä omana itsenäni vaan se kysyjä olettaa minun jotenkin kerralla napsahtavan itsevarmaksi ja puheliaaksi. Toivoisin ihmisiltä hiukan tilannetajua ja hienotunteisuutta, koska sillä hiljaisella ja ujolla ihmisellä saattaa olla todella kipeitä asioita

menneisyydessään. 

- Tuo jolle vastasit

Mulla oli sellanen 90-luvun laman aikainen varhaislapsuus, rahaa ei ollut ja yh äiti työtön/koulussa. Velkaa pukkasi joka tuutista ja elettiin sitten takapajulassa alkkisten seassa. Todella rauhaton vanha kerrostalo jossa poliisia soitettiin vähän väliä, mut eihän ne koskaan oikeesti mitään tehneet.

Kotona epävakaa ja yksinäinen äiti joka halusi musta enemmän kaveria kuin tytärtä, eikä yhtään omannut sosiaalisia taitoja. Sen vanhemmat ja perhe oli oikeesti aika hirveitä ihmisiä myös. Sillä oli omat traumat, joita pikkutytön ois jotenki pitänyt ymmärtää ja korjata.

Koulussa joka päivä kiusaamista ja ihan opettajan siunauksella jätettiin mut surutta ulkopuolelle ihan kaikesta, yhden rikkaan perheen kermaperseen takia.

Ei yhtään turvallista aikuista, tai ketään koskaan kelle puhua yhtään mistään. Sit voi luoja kun jostain oli äidillä syytä suuttua, niin mähän en ollu olemassa päiväkausiin. Minustakin tuli se näkymätön ninni, hiljaa kiltisti poissa tieltä. Aina yrittämässä miellyttää ja salailla niitä "pahoja asioita", mutta enhän mä onnistunut. Hiljaa opin kärsimään rangaistukseni, mutta sekin vaan nähtiin uppiniskaisuutena.

Nyttemmin tiedän että kärsin silloin ja edelleen c-PTSD:stä, ja olen erittäin taitava dissosioimaan ihan hetkessä, jos tarvii. On todella vaikeaa oppia puhumaan ja näkymään kaiken tän jälkeen. Ahdistus, masennus ja epätodellisuuden tunteet hallinnut koko aikuisuutta tähänkin asti. Sitten on ne vähättelevät äänet päässä jotka toistaa "perheen" lauseita minusta, ajantaju ihan hukassa, nollassa itsetunto ja luottamus. Olen kyvytön ystävystymään, ja yksinäisyys kalvaa. Haluan samalla aikaa olla ihan yksin turvassa kotonani maailmalta, ja samaan aikaan tuntee sellaista syvää tarvetta jonkinlaiseen yhteisöön johon voisi kuulua.

Jotkut puhuivat raivosta. Mäkin saan sellaisia raivon puuskia ihan pienistä jutuista, on muuten älyttömän väsyttävää. Parhaani teen etten näytä niitä tunteita, mut kyllä on aikamoista tunteiden vuoristorataa varsinki kun terapian aloitin. Tunteiden prosessointi ja moderointi on ihan lapsen kengissä kun ei silloin lapsena saanut harjoitella rauhassa. Kaikkea negatiivistä seuraa ylireagointi. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuu vuoren kokoisilta.

Joskus sitten taas tuntuu että kaiken itsesensuroinnin jälkeen on vaikeeta yhtään kontrolloida omia ilmeitä. Ällötys ja inho näkyy kasvoilla ihan avoimesti.

Lisään vielä, että uskon tämän kaiken tehneen minusta hyvin taitavan lukemaan muiden kasvoja ja tulkitsemaan heidän tunnetiloja. Jonkun suru ja harmi triggeröi syvän tarpeen lohduttaa(mutta en osaa), ja vihaisuus taas pelottaa ihan älyttömästi. Jos joku huutaa vihaisena, mä dissosioin välittömästi ja eka pakottava reaktio on suora poistuminen tilanteesta.

Mä olen lukenut että dissosiaatio syntyy kun henkilö on laitettu niin ahtaalle että he eivät koe mitenkään pystyvänsä pakenemaan tilannetta. Se kuvastaa todellakin miltä musta tuntui silloin - toivoton, kahlittu, täysin puolustuskyvytön. Muiden armoilla, kuten lapset yleensäkin ovat. Kun se sitten on jatkuvaa, se alkaa hallita persoonaa. Siitäkin jotkut sanoivat tässä ketjussa ja yhdyn siihen, en mä tiedä yhtään kuka mä oikeesti oon. Joitakin essentiaalisia asioita puuttuu, ja toisia asioita on sitten senkin edestä.

Jotenkin vaan pitää pärjätä.

Nää pitkät kuvailut ovat hyviä. Autatte muita ymmärtämään dissosiaatiota.

Mielenkiintoinen ketju. En ole koskaan dissosisaatiosta kuullutkaan ennen. Mutta olen pitänyt vain päivänselvänä sitä, että ulkoistan itseni asioista, jotka ovat pahoja. Eli lapsuudesta on pitkiä pätkiä, joita en muista. Ei kyllä väliksikään, sen verran hurjia ovat. Minut on raiskattu (tai siis ei pahoinpidelty, mutta annoin panna minua vasten haluani) ja tämä tapahtui, kun ulkoistin itseni tilanteesta, kun se tuntui helpommalta ja ikäänkuin katselin sivusta, mitä tapahtuu ja siirsin syrjään asian sen jälkeen. Se ei tapahtunut minulle.

Murrosiän odotin vain, että pääsen pois paikkakunnalta ja en oikeastaan elänyt itse murrosikää, vaan siirsin itseni taas muutamaksi vuodeksi elämään itseni ulkopuolella ja seurasin, kun käyn yläastetta. 

Lisäksi olen tehnyt itselleni erilaisia persoonia, mitä olen eri ihmisille. Jotta kukaan ei tietäisi, millainen oikeasti olen. Kun kuvittelen, että minussa on jotain niin huonoa, että sitä pitää peitellä, ettei kukaan saa selville, kuinka silkkoa olen sisältä täynnä.

Silti olen kokenut itseni aina ihan normaaliksi, kun olen luullut, että kaikki siirtävät itsensä syrjään aina välillä ja sulkevat tunteet pois, kun tapahtuu jotain pahaa. Ja sen jälkeen ne muistot tuntuu, kuin olisi tapahtuneet jollekin muulle.

Ikävintä on joskus tunteet, etten tiedä missä olen, vaikka olen tutussa paikassa. Mutta onneksi ne eivät kestä, kuin hetken.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju. En ole koskaan dissosisaatiosta kuullutkaan ennen. Mutta olen pitänyt vain päivänselvänä sitä, että ulkoistan itseni asioista, jotka ovat pahoja. Eli lapsuudesta on pitkiä pätkiä, joita en muista. Ei kyllä väliksikään, sen verran hurjia ovat. Minut on raiskattu (tai siis ei pahoinpidelty, mutta annoin panna minua vasten haluani) ja tämä tapahtui, kun ulkoistin itseni tilanteesta, kun se tuntui helpommalta ja ikäänkuin katselin sivusta, mitä tapahtuu ja siirsin syrjään asian sen jälkeen. Se ei tapahtunut minulle.

Murrosiän odotin vain, että pääsen pois paikkakunnalta ja en oikeastaan elänyt itse murrosikää, vaan siirsin itseni taas muutamaksi vuodeksi elämään itseni ulkopuolella ja seurasin, kun käyn yläastetta. 

Lisäksi olen tehnyt itselleni erilaisia persoonia, mitä olen eri ihmisille. Jotta kukaan ei tietäisi, millainen oikeasti olen. Kun kuvittelen, että minussa on jotain niin huonoa, että sitä pitää peitellä, ettei kukaan saa selville, kuinka silkkoa olen sisältä täynnä.

Silti olen kokenut itseni aina ihan normaaliksi, kun olen luullut, että kaikki siirtävät itsensä syrjään aina välillä ja sulkevat tunteet pois, kun tapahtuu jotain pahaa. Ja sen jälkeen ne muistot tuntuu, kuin olisi tapahtuneet jollekin muulle.

Ikävintä on joskus tunteet, etten tiedä missä olen, vaikka olen tutussa paikassa. Mutta onneksi ne eivät kestä, kuin hetken.

Joo, ei ole normaalia eikä kaikki tee noin. Lievä dissosiointi (vaikka että lääkäri ei anna tunteiden vaikuttaa työhönsä vaan sulkee ne pois siinä tilanteessa, tai omiin ajatuksiinsa unohtuminen välillä, tai avainten löytäminen jääkaapista toisinaan) on normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli sellanen 90-luvun laman aikainen varhaislapsuus, rahaa ei ollut ja yh äiti työtön/koulussa. Velkaa pukkasi joka tuutista ja elettiin sitten takapajulassa alkkisten seassa. Todella rauhaton vanha kerrostalo jossa poliisia soitettiin vähän väliä, mut eihän ne koskaan oikeesti mitään tehneet.

Kotona epävakaa ja yksinäinen äiti joka halusi musta enemmän kaveria kuin tytärtä, eikä yhtään omannut sosiaalisia taitoja. Sen vanhemmat ja perhe oli oikeesti aika hirveitä ihmisiä myös. Sillä oli omat traumat, joita pikkutytön ois jotenki pitänyt ymmärtää ja korjata.

Koulussa joka päivä kiusaamista ja ihan opettajan siunauksella jätettiin mut surutta ulkopuolelle ihan kaikesta, yhden rikkaan perheen kermaperseen takia.

Ei yhtään turvallista aikuista, tai ketään koskaan kelle puhua yhtään mistään. Sit voi luoja kun jostain oli äidillä syytä suuttua, niin mähän en ollu olemassa päiväkausiin. Minustakin tuli se näkymätön ninni, hiljaa kiltisti poissa tieltä. Aina yrittämässä miellyttää ja salailla niitä "pahoja asioita", mutta enhän mä onnistunut. Hiljaa opin kärsimään rangaistukseni, mutta sekin vaan nähtiin uppiniskaisuutena.

Nyttemmin tiedän että kärsin silloin ja edelleen c-PTSD:stä, ja olen erittäin taitava dissosioimaan ihan hetkessä, jos tarvii. On todella vaikeaa oppia puhumaan ja näkymään kaiken tän jälkeen. Ahdistus, masennus ja epätodellisuuden tunteet hallinnut koko aikuisuutta tähänkin asti. Sitten on ne vähättelevät äänet päässä jotka toistaa "perheen" lauseita minusta, ajantaju ihan hukassa, nollassa itsetunto ja luottamus. Olen kyvytön ystävystymään, ja yksinäisyys kalvaa. Haluan samalla aikaa olla ihan yksin turvassa kotonani maailmalta, ja samaan aikaan tuntee sellaista syvää tarvetta jonkinlaiseen yhteisöön johon voisi kuulua.

Jotkut puhuivat raivosta. Mäkin saan sellaisia raivon puuskia ihan pienistä jutuista, on muuten älyttömän väsyttävää. Parhaani teen etten näytä niitä tunteita, mut kyllä on aikamoista tunteiden vuoristorataa varsinki kun terapian aloitin. Tunteiden prosessointi ja moderointi on ihan lapsen kengissä kun ei silloin lapsena saanut harjoitella rauhassa. Kaikkea negatiivistä seuraa ylireagointi. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuu vuoren kokoisilta.

Joskus sitten taas tuntuu että kaiken itsesensuroinnin jälkeen on vaikeeta yhtään kontrolloida omia ilmeitä. Ällötys ja inho näkyy kasvoilla ihan avoimesti.

Lisään vielä, että uskon tämän kaiken tehneen minusta hyvin taitavan lukemaan muiden kasvoja ja tulkitsemaan heidän tunnetiloja. Jonkun suru ja harmi triggeröi syvän tarpeen lohduttaa(mutta en osaa), ja vihaisuus taas pelottaa ihan älyttömästi. Jos joku huutaa vihaisena, mä dissosioin välittömästi ja eka pakottava reaktio on suora poistuminen tilanteesta.

Mä olen lukenut että dissosiaatio syntyy kun henkilö on laitettu niin ahtaalle että he eivät koe mitenkään pystyvänsä pakenemaan tilannetta. Se kuvastaa todellakin miltä musta tuntui silloin - toivoton, kahlittu, täysin puolustuskyvytön. Muiden armoilla, kuten lapset yleensäkin ovat. Kun se sitten on jatkuvaa, se alkaa hallita persoonaa. Siitäkin jotkut sanoivat tässä ketjussa ja yhdyn siihen, en mä tiedä yhtään kuka mä oikeesti oon. Joitakin essentiaalisia asioita puuttuu, ja toisia asioita on sitten senkin edestä.

Jotenkin vaan pitää pärjätä.

Kiitos!!! Kuvauksesi voisi olla suoraan minun näppikseltäni: epätodelliset olotilat, identiteetin sirpaleisuus, vihanpurkaukset, tarve koteloitua, toisten tunnetilojen omaksuminen potenssiin kymmenen. Tuon liian vahvan eläytymisen vuoksi en voi lukea enää uutisiakaan. Kasvoin myös epävakaan ja itsetuhoisen äidin "parhaana kaverina", lapsi en saanut koskaan olla.

Kiitos sinulle omienkin tunteideni sanallistamisesta, tavallaan lohduttavaa ettei kamppaile näiden asioiden kanssa yksin (vaikka toivon toki sinullekin eheämpää jatkoa).

46 tässä jatkan vielä tämän verran...

Usein lapsuudessa kaltoin kohdellut lapset kokevat kroonista vähättelyä niin perheiltään kuin omalta itseltä(opittua). Se voi olla sanallista ilkeyttä mutta usein myös vain halveksuvia katseita, tuhahtelua, itkun matkimista tai nauramista toisen murheelle. Meillä tehtiin vähän kaikkea, mutta viesti tulee selväksi: sinulla ja tunteillasi ei ole mitään arvoa.

Sitten toinen hyvin yleinen yhteinen tekijä on häpeän tunne. Musta aina tuntui että olin syntymästä saakka syntinen ja aina piti olla häpeämässä kaikkea. Mokia, vahinkoja, omaa kehoa, naamaa, ääntä, tyhmyyttä. Tänäkin päivänä on kokoajan joku häpeällinen asia mielessä joka sitten kivasti kolkuttelee ja kuumottaa kun yritän nukkua. Todella sitkeästi istuu.

Mitään ei voinut saada tekemättömäksi. Kun olin kerran nolannut itseni (ja kyllä muuten pitivät aikuiset huolta että varmasti osasin hävetä) niin ei se sitten ikinä kadonnut minnekkään. Ihan kuin olisin kantanut olkapäilläni suurta säkkiä jonne tungettiin kaikki syyt häpeään ja pino vaan kasvoi. Totta kai se on lopulta liian raskas kenelle tahansa, mutta etenkin lapselle. Siitä tuli sellainen kurjuuden kierre jota mä en pystynyt katkaisemaan.

Tuolla tavalla lapsi omaksuu "pahuuden" osaksi identiteettiään. Anteeksi voi saada (ehkä).... mutta mitään ei koskaan unohdeta. Ja ensin pitää kärvistellä tarpeeksi, eihän se lapsi muuten opi. Se pelottavin osa tätä yhtälöä on että useimmiten näillä lapsilla(aikuisinakaan) ei ole mitään tietoa että jokin on vinossa. Oma perhe on normaali, kaikilla on varmaan näin. Ahdistaa ja masentaa mutta kun ei ole muuta ollutkaan...

Mulla meni pitkälle aikuisuuteen ennen kuin mä käsitin että muilla ei todellakaan ollut tollasta normaalisti. Sittenkin siitä meni monta vuotta ennen kuin se koko kuvio avautui mulle kauheudessaan. Mä vaan olin lapsena tuntenut päällimmäisenä kiitollisuutta siitä että mulla oli perhe ylipäätään ja usein kannoin huolta siitä että olin niin kiittämätön. Niin ja tietysti palvoin äitiä kun oli niin epäitsekkäästi päätynyt pitämään minut, vahinko äpärän, ja se pilasi hänen elämänsä. Ei olla puhuttu 10 vuoteen, mutta joskus vieläkin mua epäilyttää, josko mä vaan olenkin kauhea ja kiittämätön ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Onko sellaiset poissaolokohtaukset juuri dissosiaatiota. Sukulaislapseni puhuu ettei näe kunnolla ja on jotenkin pois kaikesta.

Mikä voi aiheuttaa?

Voi olla aivosähköhäiriö tai stressiperäinen. Mulla on ollut näitä 2, 13 ja 20 v, ja muutama migreenikohtaus. Myöhemmin olen ymmärtänyt että se on varmaan perinnöllinen ominaisuus. Kannattaa tarkistuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju. En ole koskaan dissosisaatiosta kuullutkaan ennen. Mutta olen pitänyt vain päivänselvänä sitä, että ulkoistan itseni asioista, jotka ovat pahoja. Eli lapsuudesta on pitkiä pätkiä, joita en muista. Ei kyllä väliksikään, sen verran hurjia ovat. Minut on raiskattu (tai siis ei pahoinpidelty, mutta annoin panna minua vasten haluani) ja tämä tapahtui, kun ulkoistin itseni tilanteesta, kun se tuntui helpommalta ja ikäänkuin katselin sivusta, mitä tapahtuu ja siirsin syrjään asian sen jälkeen. Se ei tapahtunut minulle.

Murrosiän odotin vain, että pääsen pois paikkakunnalta ja en oikeastaan elänyt itse murrosikää, vaan siirsin itseni taas muutamaksi vuodeksi elämään itseni ulkopuolella ja seurasin, kun käyn yläastetta. 

Lisäksi olen tehnyt itselleni erilaisia persoonia, mitä olen eri ihmisille. Jotta kukaan ei tietäisi, millainen oikeasti olen. Kun kuvittelen, että minussa on jotain niin huonoa, että sitä pitää peitellä, ettei kukaan saa selville, kuinka silkkoa olen sisältä täynnä.

Silti olen kokenut itseni aina ihan normaaliksi, kun olen luullut, että kaikki siirtävät itsensä syrjään aina välillä ja sulkevat tunteet pois, kun tapahtuu jotain pahaa. Ja sen jälkeen ne muistot tuntuu, kuin olisi tapahtuneet jollekin muulle.

Ikävintä on joskus tunteet, etten tiedä missä olen, vaikka olen tutussa paikassa. Mutta onneksi ne eivät kestä, kuin hetken.

Joo, ei ole normaalia eikä kaikki tee noin. Lievä dissosiointi (vaikka että lääkäri ei anna tunteiden vaikuttaa työhönsä vaan sulkee ne pois siinä tilanteessa, tai omiin ajatuksiinsa unohtuminen välillä, tai avainten löytäminen jääkaapista toisinaan) on normaalia.

Tätä tosiaan mietin ketjua lukiessani. Mutta kun olen näin pitkään elänyt tällä lailla, niin kaipa tämä loppukin menee näin. Ei mitään kiinnostusta alkaa kaivelemaan lapsuuden tapahtumia. Sukulaiseni on kertonut, mitä on tapahtunut ja missä olen ollut mukana, mutta itse en muista. Ja parempi vain niin. Ainoa,mikä harmittaa, on pitkät masennuskaudet nuorena. Meni vuosia hukkaan niiden takia

Vierailija kirjoitti:

Kiitos!!! Kuvauksesi voisi olla suoraan minun näppikseltäni: epätodelliset olotilat, identiteetin sirpaleisuus, vihanpurkaukset, tarve koteloitua, toisten tunnetilojen omaksuminen potenssiin kymmenen. Tuon liian vahvan eläytymisen vuoksi en voi lukea enää uutisiakaan. Kasvoin myös epävakaan ja itsetuhoisen äidin "parhaana kaverina", lapsi en saanut koskaan olla.

Kiitos sinulle omienkin tunteideni sanallistamisesta, tavallaan lohduttavaa ettei kamppaile näiden asioiden kanssa yksin (vaikka toivon toki sinullekin eheämpää jatkoa).

Hei ja kiitos sinulle viestistäsi. :) Minustakin on lohduttavaa tietää etten ole yksin oireitteni kanssa, kai se auttaa normalisoimaan traumaa. Yritän ajatella että ne ovat normaaleja reaktioita epänormaaleihin tilanteisiin. Sisimmässään ne ovat kaikki puolustuskeinoja joita opimme nuorena selvitäksemme, mutta sellaisia joita toivottavasti emme enää tarvitse. Nyt ne ovat enimmäkseen tiellä.

Uutisia ei minunkaan pitäisi lukea. Kaikki kamala jää kaivelemaan ja ihmiskohtalot vilisee silmissä. Hyviä uutisiahan ei juuri olekkaan, mä en vaan osaa päästää irti niistä. Jotenkin mä ajattelen että kai niitä vähän lohduttais tietää että joku välittää, vaikka onhan se älytöntä kun mä nyyhkin kotona varsinkin kun eihän ne sitä edes tuu tietämään.

Mun trauma ilmenee myös sellasena pakonomaisena kontrollin tarpeena. Suunnitelmat on tärkeitä ja kaikkea pitäisi pystyä kontrolloimaan no aineski omassa elämässä (hah) mut kyllä toi politiikka nykyään on todella tehokas luulojen poistaja. Maailma loppuu, kaikki kuollaan, ehkä se on kummallisesti ollu vähän terapeuttista kun tajuan nyt että voin murehtia lukitsinko oven neljännen kerran mutta en kyllä enää siitä että tuleeko ydinsota tänään vai...

Minä toivon sinulle voimaa ja sisua siihen jokapäiväiseen taisteluun oman elämäsi ja (kokonaisen)terveytesi puolesta. Ja muista, että olemassaolosi tänään kielii siitä miten sitkeä taistelija olet aina ollut, vaikka kaikki voimavarat olivat loppu ja mitään ei ollut jäljellä.

//46

Nosto

Onks se sama kuin hullun lehmän tauti joka täälläkin tuntuu olevan joka toisella?

Tajusin tästä ketjusta että tätähän mulla olo lapsena, ja oikeastaan on edelleen.

Joskus 10v tienoilla mulke alkoi tulla epätodellisuuden tunteita. Sellasia, että tiesin kyllä että se on totta ja tapahtuu mutta tapahtumat oli jotenkin irrallaan musta. Se oli tosi pelottavaa!

Kerroin siitä äidille ja jossain vaiheessa, kun taas itkin sitä pelottavaa oloa, äiti kertoi siitä meidän koulun terveydenhoitajalle. Hoitaja oli ihan kujalla, enkä saanut mitään apua.

Tätä ketjua lukiessa tajusin jossain vaiheessa, että eihän noi kohtaukset ikinä loppuneetkaan, jossain vaiheessa vain totuin niihin/ne yleistyi niin, että nyt tarkemmin ajatellen mun koko elämä on siitä alkaen ollut enemmän tai vähemmän toden tuntuista. Sellasta irrallista, että jotenkin esitän tätä elämää ja oikeasti olen jossain ulkopuolella.

Kyllä on, ja on edelleen tosin paljon harvemmin ja "lievempänä".

Insesti ja laiminlyönti alkanut jo ties miten pienenä, enkä ole ainoa meidän perheessä. Ainakin yksi sisar ja kaksi veljeä sai kokea saman. Molemmat veljet tappoi itsensä viinalla jo nuorella iällä.

Olen jo 63-vuotias, haava on syvä vaikkakin olen ottanut elämäni haltuuni jo kauan sitten. Jotkut asiat ei vain arpeudu. 

Tätä itsetarkastelua, ja mielipahaa on ollut aina, mutta dissosiaatiohäiriö on kyllä masennuksen ja anoreksian jälkeen seurannut nuorten naisten muotisairaus. Ja tämän sanon pyskiatrisena hoitajana, joka on nähnyt ruohonjuuritasolla mielen tätä puolta jo kohta 20 vuotta. Ennen ikävästä lapsuudesta kärsineitä potkittiin elämässä eteenpäin lempeästi, sanottiin että sinusta tulee vielä hyvä, anna mennä. Nykyään mielipahaa aletaan hoitamaan psykiatrisesti, ja jo yläasteikäisiä laitostetaan. Osastolla voi olla turvallista, mutta oma toiminta ja elämisen opettelu ei siellä kehity(mikä on juuri sitä mitä te nuoret ihmiset tarvitsisitte), päinvastoin, siellä taantuu. Kaiken kaikkiaan nuorten naisten "disso"häiriöt paranee parhaiten sillä että elämään tulee muuta sisältöä kuin minä itse ja minun tunteet ja niiden jatkuva tarkkailu. Kun on hyvät ruokatottumukset, tarpeeksi unta, opiskelua tai työtä, päihteidenkäyttö hallinnassa, ja poikakaverin kanssa menee  hyvin, niin se auttaa ja parantaa.

Niin, ja tuo dissokeskustelufoorumi on fantasiamaailma jossa keksitään itselle kaikkia sivupersoonia ja sitten jutellaan niistä. Jos on oikeasti jotain mielentereysongelmia, niin apua hakemaan mars, ja pois netistä kiihottamasta sitä omaa mieltä entisestään.