Ateisti, miten keskustelet kuolemasta lapsen kanssa?

Ateistinainen kirjoitti:

Ei ole vielä lapsia mutta aion kertoa että ihminen kuolee kun tulee sairaus tai tapaturma yleensä vanhana ja että kun kuolee sen jälkeen nukkuu ikuisesti.

Lapsille kuolemasta puhuttaessa ei todellakaan kannata verrata kuolemista nukkumiseen. Lapsi vain alkaa pelätä nukahtamista ja sitä, ettei herää enää koskaan.

Muistan kuinka minua lapsena ahdisti tutussa "Levolle lasken Luojani"-rukouksessa se "jos sijaltain en nousisi"-kohta, koska pelkäsin, että kuolen nukkuessani.

Olen sanonut että kukaan ei tiedä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Että kaikki uskonnot yrittävät siihen keksiä jotain, mutta todellisuudessa kukaan ei tiedä. Olen sanonut että itse tykkäisin ajatuksesta, että olisi sielu joka vaeltaisi jollain tapaa. Koska tuntuu oudolta että mieli voisi vain lakata olemasta. Sitten tästä ollaan keskusteltu ja pohdittu. Koulussa ovat sitten et-tunnilla käyneet läpi eri uskontoja. Itse en osannut niin hyvin, kun itse jouduin aikanaan käymään uskontotunnit, ja, no, siellä puhuttiin käytännössä vaan yhdestä vaihtoehdosta.

Ei ohimennen sanoen ollut kovin yleissivistävää, vaikka sillä sitäkin aina perustellaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille: Kun ihminen kuolee, niin sitten se on poissa. Mutta elossa olevat voivat häntä muistella. Kuolleeseen ei enää satu, pappa kuoli haimasyöpään ja oli kivulias.

Uskiksille: Näin se oikeasti menee, ei kukaan pääse mihinkään menninkäisten maahan.

Muuten ihan jees, mutta vähän ylimielistä luulla tietävänsä täydellinen totuus asiasta, josta tiedeihmisetkin ovat erimielisiä.

Tiedemiehet ovat kyllä melko yksimielisiä siitä, että toistaiseksi mitään todisteita jumalan olemassaolosta ei ole. Jos sinulla on parempaa tietoa se kannattaa jakaa laajemminkin.

Olet varmasti myös kuullut siitä, etteivät tiedemiehet ole kyenneet selittämään ihmisen tietoisuutta. On paljon asioita, joita emme vielä tiedä. Ei ole tieteellisen ajattelun mukaista saarnata, että jotain asiaa ei ole, koska ihminen ei ole sitä kyennyt todentamaan. Tieteellisisti kaikkein älyllisintä olisi sanoa, että emme tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille: Kun ihminen kuolee, niin sitten se on poissa. Mutta elossa olevat voivat häntä muistella. Kuolleeseen ei enää satu, pappa kuoli haimasyöpään ja oli kivulias.

Uskiksille: Näin se oikeasti menee, ei kukaan pääse mihinkään menninkäisten maahan.

Muuten ihan jees, mutta vähän ylimielistä luulla tietävänsä täydellinen totuus asiasta, josta tiedeihmisetkin ovat erimielisiä.

Ja höpö höpö. Onhan niitä uskovaisiakin tiedemiehiä, mutta ei se silti tee kristittyjen taivaasta tieteellistä totuutta.

Olen kertonut, että syntyy kuoleman jälkeen uudelleen toiseen kehoon.

Mistähän muuten johtuu että jus tuskovien lapsilla on kuoleman pelkoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille: Kun ihminen kuolee, niin sitten se on poissa. Mutta elossa olevat voivat häntä muistella. Kuolleeseen ei enää satu, pappa kuoli haimasyöpään ja oli kivulias.

Uskiksille: Näin se oikeasti menee, ei kukaan pääse mihinkään menninkäisten maahan.

Muuten ihan jees, mutta vähän ylimielistä luulla tietävänsä täydellinen totuus asiasta, josta tiedeihmisetkin ovat erimielisiä.

Tiedemiehet ovat kyllä melko yksimielisiä siitä, että toistaiseksi mitään todisteita jumalan olemassaolosta ei ole. Jos sinulla on parempaa tietoa se kannattaa jakaa laajemminkin.

Olet varmasti myös kuullut siitä, etteivät tiedemiehet ole kyenneet selittämään ihmisen tietoisuutta. On paljon asioita, joita emme vielä tiedä. Ei ole tieteellisen ajattelun mukaista saarnata, että jotain asiaa ei ole, koska ihminen ei ole sitä kyennyt todentamaan. Tieteellisisti kaikkein älyllisintä olisi sanoa, että emme tiedä.

Onneksi minun ei ateistina tarvitse edes miettiä tuollaista että mistä ihmisen tietoisuus tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki ollaan juteltu. Rehellisesti ja lapsen ikätasoon sopivasti, eli samoin kuin pyrin puhumaan kaikesta.

Nuo on pienestä asti tienneet, että kaikki mikä elää, joskus myös kuolee. Se on ihan yhtä luonnollista ja asiaan kuuluvaa kuin syntymäkin.

Nyt vähän isompien, etenkin tuon kahdeksan vuotiaan esikoisen kanssa on jo ollut hyviä keskusteluja siitä miksi ihmiset pelkäävät kuolemaa, mitä läheisten suru on ja miksi ja miten eri uskonnot pyrkivät siihen pelkoon ja suruun vastaamaan. Ja olen toki kertonut myös, etten minä henkilökohtaisesti koe niitä vastauksia oikeiksi tai lohduttaviksi. Että minä uskon ainoan kuolemattomuuden olevan henkisessä perinnössämme ja geeneissämme, en kohdista kuoleman jälkeiseen aikaan mitään pelkoja tai toiveita, koska en usko sen jälkeen mitään olevan.

Yleensä ihan kaikissa uskonasioissa korostan sitä, että ne ovat asioita, joista ei voi tietää. Kukaan ei voi tietää, voi vain uskoa jotakin tai olla uskomatta jotakin toista. Siksi minulla on oikeus omiin ajatuksiini ja lapsilla omiinsa. Ihan kuten hindulaisella tädillä, helluntailaisilla naapureilla tai tapamuslimilla papallakin.

Kuolema ei ole meillä milläänlailla vaikea keskustelunaihe.

Lapsi kuitenkin uskoo helposti mihin sinä uskot. Mikset voi luovuttaa ja sanoa, ettet vaan tiedä! Siten lapsi voi kypsyessään helpommin päättää oman uskonsa. Meillä vanhemmat olivat ateisteja ja se on tehnyt erittäin vaikeaksi keskustelun aiheesta, koska itse olen syntynyt uskomaan.

Siis juuri niinhän minä teen.

Kerron miten uskon, korostan, että en tiedä.

Kerron miten naapurien seurakunnassa asiasta opetetaan, kotostan, että hekään eivät tiedä.

Kerron miten papan vanhemmat koraanin mukaan tämän ajattelevat olevan, muistutan, että hekään eivät tiedä.

Tätinsä kertoo karmasta ja sielunvaellusopista. Lisää uskovansa, ei tietävänsä.

Puhuttu on myös siitä miten Suomen muinaisuskonnot, Jehovantodistajat, katoliset tai vaikka muinaiset egyptiläiset asian uskoivat olevansa, mietitty, että hekään eivät tiedä tai tienneet.

Ja aina olen kertonut,että lapsi saa itse ajatella asioista niinkuin tuntee olevan oikein, kunhan muistaa,että uskominen ja tietäminen on eri asioita.

Kuolema fyysisenä tapahtumana ei ole uskon asia. Me tiedämme, että ihminen kuolee kuten muutkin eläimet. Elintoiminnot kun loppuvat, ruumis hajoaa ja palaa osaksi luonnon kiertokulkua. Se onko meillä sielua ja jos on minne se menee ja millä perusteella on sitten se uskon asia.

Tuo kysyjä varmaan tarkoitti sitä uskomisen asiaa. Sinäkin sanot uskovasi joitakin asioita. Uskot, että elämä päättyy kuolemaan, ei se periaatteessa ole vähemmän uskovaista kuin sekään, että uskoo että elämä jatkuu kuoleman jälkeen ja uskoo Jumalaan. 

No on se kyllä aika paljon eri asia.

Feikkaan että kun kuolee niin pääsee taivaaseen kuolleiden sukulaisten luo. Vähän isommaksi teiniksi kun sitten kasvaa, pudotan pommin että madon ruoaksi me joudutaan kun kuollaan, tai sitten savuna ilmaan krematorion kautta ja THAT'S IT!!

Lapsena olisin halunnut puhua isän kanssa kuolemasta, mutta se vain ärjähti mulle eikä vastannut.

Ei ole hyvät välit meillä ollut oikein ikinä.

Me ollaan lasten kanssa puhuttu, että kuoleman jälkeen ihmiset elää läheisten muistoissa.

Eli isovanhempien hautauksen jälkeen puhuttiin luonnon kiertokulusta, että tuhka/ruumis muuttuu mullaksi ja ravinteiksi, joista kasvit saa voimaa. Ja isovanhempia ikävöidessä, voi muistella niitä ihania kyläilyreissuja mummolaan. Näin lämpimät muistot säilyy.

(Ja kerrottu toki, että jotkut uskoo taivaaseen ja jotkut uudelleen syntymiseen pyhänä lehmänä)

Meillä kuolema tuli vastaan ekan kerran, kun koiramme lopetettiin. Lapsi oli 3 v ja ei heti ymmärtänyt, että kuolema on lopullista. Kyseli muutaman kerran milloin koira tulee takaisin ja aina selitimme että ei tule ja miksi ei tule. Sitten parin päivän päästä ymmärsi, että kuollut on poissa lopullisesti. Koiran kuoleman yhteydessä puhuimme sitten yleisesti kuolemasta; kaikki kuolevat joskus ja sitten he eivät enää ole olemassa. Kuollut haudataan tai tuhkataan.

Ihan uteliaisuudesta: miksi alapeukut aloituksessa? :)

-Ap

Olen kertonut että kaikki elävä kuolee joskus. Kertonut että ihmisestä jää jäljelle muistot ja se miten hän on vaikuttanut elämänsä aikana muihin ihmisiin. Ja ruumis jatkaa luonnon kiertokulussa. Olen kertonut että minä en usko että ihminen menisi kuoltuaan taivaaseen, mutta esim. mummo uskoo toisin.

Yhdessä lastenkirjassa (Hirveää, parkaisi hirviö) on niin hyvä kuvaus että oli pakko ostaa kirja ihan omaksi:

- Mitä tapahtuu, kun kuolee? kysyi pikkuhirviö hiveven huolestuneella äänellä.

- Sitä ei oikeastaan kukaan tiedä, vastasi äitihirviö. - Jotkut uskovat, että sen jälkeen ei tapahdu enää mitään. Toiset uskovat, että meille kasvaa siivet. Minä uskon, että meidän ajatuksemme elävät niin kauan kuin joku muistaa meidät. Ja meidän ruumiimme, jotka haudataan laaksoon, muuttuvat maaksi, synnyttävät sammalta ja ruokkivat puita, jotka kasvavat vielä meitäkin suuremmiksi.

Uskon asia ei ole sama kuin tieto. Joten puhun tiedon kautta sen hänelle. En siis valehtele, joten puhun lääketieteelliseltä pohjalta.

Toisaalta.. mmhh... saduistahan lapset kyllä tykäävät, joten hitto miksei.

Kauhean julmia sanomisia lapselle täällä. 

En ole uskovainen, mutta en olisi valmis lapselle sanomaan, että hänelle rakas ihminen on sitten poltettu ja kuopattu ja se siitä.... 

Eli ei mitään hymistelyä enkelitarinoineen, mutta vähän kauniimmin voi puhua kuolemasta. 

Vaikka ihan kliseinen: elää aina mielessä ja sydämessä ja ei koskaan voi tietää vaikka kohtaisittekin joskus. Kukaan ei voi sitä tietää. 

Kuluu täysin tuntemattomaan alueeseen. 

Mies on buddhalainen ja omat vanhempani herätysliikkeessä. Lapselle kerron miten eri tavoilla asiasta voi ajatella ja että hän voi itse päättää mikä tuntuu mukavimmalta uskoa.

"Olen pakottanut sinut maailmaan vastoin tahtoasi, ja se tarkoittaa, että jonakin päivänä tulet kuolemaan. Se tarkoittaa, että tietoisuutesi sammuu ja vaivut uneen, josta et koskaan herää. Tätä todennäköisesti edeltää jonkin verran tai paljon kärsimystä ja kipuja, ellet sitten kuole yllättäen onnettomuudessa tai nukkuessasi."

Vierailija kirjoitti:

Kauhean julmia sanomisia lapselle täällä. 

En ole uskovainen, mutta en olisi valmis lapselle sanomaan, että hänelle rakas ihminen on sitten poltettu ja kuopattu ja se siitä.... 

Eli ei mitään hymistelyä enkelitarinoineen, mutta vähän kauniimmin voi puhua kuolemasta. 

Vaikka ihan kliseinen: elää aina mielessä ja sydämessä ja ei koskaan voi tietää vaikka kohtaisittekin joskus. Kukaan ei voi sitä tietää. 

Kuluu täysin tuntemattomaan alueeseen. 

Lapsi suhtautuu kuolemaan juuri niin neutraalisti kuin aikuinen. On jopa kulttuureja, joissa kuolemaa juhlitaan iloisena asiana. Ei siinä ole mitään ihmeellistä, että asian selittää neutraalisti. Välttäisin myös visusti tuollaisten elämis-vertauskuvien käyttöä, varsinkin pienemmälle lapselle. Käyttäisin vaikka sanaa pysyy muistoissa eikä elää muistoissa, koska tämä johtaa juuri näihin tilanteisiin, joissa lapsen on vaikea käsittää mitä se kuolema tarkoittaa.

Tuollaiseen valehteluun ja turhien toiveiden herättelyyn ja omien pelkojen siirtämiseen ei todellakaan tarvitse lähteä. "Ei voi koskaan tietää vaikka kohtaisittekin joskus". Niin, ei voi tietää, mutta todennäköistä se ei ole, joten miksi herätellä jotain tuollaisia toiveita, jotka eivät mitenkään elämänlaatua paranna? Miksi kuolemasta pitää tehdä jotain isoa ja pelottavaa? Miksei voi vaan sanoa miten asia on?

Vierailija kirjoitti:

Oletko jutellut lasten kanssa kuolemasta? Millä tavoin? Miten olet vastannut heidän kysymyksiinsä?

Olen sanonut, että Isi ajattelee että kuoleman jälkeen pääsee kauniiseen paikkaan, jossa kaikki läheiset odottavat. Siellä kauniissa paikassa on hyvä olla. Se on juuri se paikka kun laitat silmät kiinni ja kuvittelet mahdollisimman mukavaa ja kivaa paikkaa. Se on se paikka mihin pääset silloin.

Tästä ehkä 2 minuuttia niin hän nukahti :')