Suurin syy vanhempien uupumiseen

Yleensähän uupuminen tulee siitä, että juuri kun on ensimmäinen vaipparalli ja yövalvomiset ohi niin sitten pitää aloittaa sama uudestaan ja sitä ei enää jakseta. Eli liian iso ikäero.

Se että ei oikeasti koko sydämestä halutakaan elää lapsiperhe-elämää. Ollaan ehkä kuviteltu että se olisi toisenlaista. Sitten paetaan töihin ja ylityötunteihin, lapset on tarhassa ja mummolassa. Ei haluta oikeasti olla läsnä niiden kanssa ja koitetaan järjestää asiat niin että tarvitsee olla mahdollisimman vähän. "Äidin pitää just nyt siivota, äidin pitääkin nyt sitä ja tätä". "Ei äiti voi 'jatkuvasti' leikittää, pitää itse leikkiä vaikka kävyillä, sulla ei vaan ole mielikuvitusta".

Milloinhan ennen mummot ja tädit asui samassa pihapiirissä? Ehkä jossain Niskavuoressa tai idyllissä. Omat mummoni, toinen kuoli, kun olin n. 3 ja asui kaukana, toinen asui samassa talossa ja myöhemmin samassa kylässä, mutta oli niin sairas, ettei ollut avuksi. Kuoli , kun olin 9 v ja pikkusiskot 6 ja 3. Samantapaista koulukavereilla ja muilla tutuilla.

Miniänä olleet anoppini ja muut tuntemani samanikäiset eivät muistelleen minään ihanteena yhteisasumista.

Vierailija kirjoitti:

Se että ei oikeasti koko sydämestä halutakaan elää lapsiperhe-elämää. Ollaan ehkä kuviteltu että se olisi toisenlaista. Sitten paetaan töihin ja ylityötunteihin, lapset on tarhassa ja mummolassa. Ei haluta oikeasti olla läsnä niiden kanssa ja koitetaan järjestää asiat niin että tarvitsee olla mahdollisimman vähän. "Äidin pitää just nyt siivota, äidin pitääkin nyt sitä ja tätä". "Ei äiti voi 'jatkuvasti' leikittää, pitää itse leikkiä vaikka kävyillä, sulla ei vaan ole mielikuvitusta".

Öh. Ai että nykyäänkö ei olla läsnä? Ja ennen oltiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että ei oikeasti koko sydämestä halutakaan elää lapsiperhe-elämää. Ollaan ehkä kuviteltu että se olisi toisenlaista. Sitten paetaan töihin ja ylityötunteihin, lapset on tarhassa ja mummolassa. Ei haluta oikeasti olla läsnä niiden kanssa ja koitetaan järjestää asiat niin että tarvitsee olla mahdollisimman vähän. "Äidin pitää just nyt siivota, äidin pitääkin nyt sitä ja tätä". "Ei äiti voi 'jatkuvasti' leikittää, pitää itse leikkiä vaikka kävyillä, sulla ei vaan ole mielikuvitusta".

Öh. Ai että nykyäänkö ei olla läsnä? Ja ennen oltiin?

Enne ja nykyään on ollut molempia kasvatustyylejä. Ja aina sattumoisin ne joilla palaa hermot usein ja jotka ei oikein olekaan tyytyväisiä elämään lasten kanssa palavat loppuun herkästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että ei oikeasti koko sydämestä halutakaan elää lapsiperhe-elämää. Ollaan ehkä kuviteltu että se olisi toisenlaista. Sitten paetaan töihin ja ylityötunteihin, lapset on tarhassa ja mummolassa. Ei haluta oikeasti olla läsnä niiden kanssa ja koitetaan järjestää asiat niin että tarvitsee olla mahdollisimman vähän. "Äidin pitää just nyt siivota, äidin pitääkin nyt sitä ja tätä". "Ei äiti voi 'jatkuvasti' leikittää, pitää itse leikkiä vaikka kävyillä, sulla ei vaan ole mielikuvitusta".

Öh. Ai että nykyäänkö ei olla läsnä? Ja ennen oltiin?

Enne ja nykyään on ollut molempia kasvatustyylejä. Ja aina sattumoisin ne joilla palaa hermot usein ja jotka ei oikein olekaan tyytyväisiä elämään lasten kanssa palavat loppuun herkästi.

Tätäpä asiaa on ihan tutkittu: koskaan aiemmin vanhemmat eivät ole olleet niin paljon lastensa kanssa kuin nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Se että ei oikeasti koko sydämestä halutakaan elää lapsiperhe-elämää. Ollaan ehkä kuviteltu että se olisi toisenlaista. Sitten paetaan töihin ja ylityötunteihin, lapset on tarhassa ja mummolassa. Ei haluta oikeasti olla läsnä niiden kanssa ja koitetaan järjestää asiat niin että tarvitsee olla mahdollisimman vähän. "Äidin pitää just nyt siivota, äidin pitääkin nyt sitä ja tätä". "Ei äiti voi 'jatkuvasti' leikittää, pitää itse leikkiä vaikka kävyillä, sulla ei vaan ole mielikuvitusta".

Se mitä olen aihetta koskevaan kirjallisuuteen perehtynyt, ei lasten kanssa ole ikinä oltu niin paljon läsnä kuin 2000-luvulla. Ennen, siis ennen 2000-lukua, lapset meni siinä sivussa. Ei meitä leikitetty erikseen, itse leikit keksittiin. Lapset liikkuivat merkittävästi itsenäisemmin ympäristössään vielä 90-luvulla, joka askelta ei vahdittu, eikä mihinkään kuljeteltu jos ei ollut ihan pakko. Pikkukoululaiset olivat ihan sujuvasti kesän yksin kotona, jos tarve oli, ei ollut mitään sääntöjä tai edes suosituksia aiheesta.

Toisekseen, uskon vahvasti, että nykyään lapsia tehdään enemmän ihan toiveesta olla lapsiperhe. Ennen lapsia thetiin kun niitä nyt vai kuului tehdä ja niitä tuli vaikkei niin halunnutkaan.

Lapset ovat myös kotihoidossa niin pitkään että se on monien mielestä kansallinen ongelma.

Etäiset minäminä vanhemmat on syy lasten turhautmiseen joka aiheuttaa huonoa käytöstä ja siten myös vanhemmat palavat loppuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että ei oikeasti koko sydämestä halutakaan elää lapsiperhe-elämää. Ollaan ehkä kuviteltu että se olisi toisenlaista. Sitten paetaan töihin ja ylityötunteihin, lapset on tarhassa ja mummolassa. Ei haluta oikeasti olla läsnä niiden kanssa ja koitetaan järjestää asiat niin että tarvitsee olla mahdollisimman vähän. "Äidin pitää just nyt siivota, äidin pitääkin nyt sitä ja tätä". "Ei äiti voi 'jatkuvasti' leikittää, pitää itse leikkiä vaikka kävyillä, sulla ei vaan ole mielikuvitusta".

Se mitä olen aihetta koskevaan kirjallisuuteen perehtynyt, ei lasten kanssa ole ikinä oltu niin paljon läsnä kuin 2000-luvulla. Ennen, siis ennen 2000-lukua, lapset meni siinä sivussa. Ei meitä leikitetty erikseen, itse leikit keksittiin. Lapset liikkuivat merkittävästi itsenäisemmin ympäristössään vielä 90-luvulla, joka askelta ei vahdittu, eikä mihinkään kuljeteltu jos ei ollut ihan pakko. Pikkukoululaiset olivat ihan sujuvasti kesän yksin kotona, jos tarve oli, ei ollut mitään sääntöjä tai edes suosituksia aiheesta.

Toisekseen, uskon vahvasti, että nykyään lapsia tehdään enemmän ihan toiveesta olla lapsiperhe. Ennen lapsia thetiin kun niitä nyt vai kuului tehdä ja niitä tuli vaikkei niin halunnutkaan.

Voidaan tehdä toiveesta mutta sitten huomataan ettei se ollutkaan niin kivaa kuin elokuvissa.

Vierailija kirjoitti:

Milloinhan ennen mummot ja tädit asui samassa pihapiirissä? Ehkä jossain Niskavuoressa tai idyllissä. Omat mummoni, toinen kuoli, kun olin n. 3 ja asui kaukana, toinen asui samassa talossa ja myöhemmin samassa kylässä, mutta oli niin sairas, ettei ollut avuksi. Kuoli , kun olin 9 v ja pikkusiskot 6 ja 3. Samantapaista koulukavereilla ja muilla tutuilla.

Miniänä olleet anoppini ja muut tuntemani samanikäiset eivät muistelleen minään ihanteena yhteisasumista.

Olen syntynyt 1963 ja meillä mummu ja ukki asuivat samassa taloudessa. Oli vielä 70-luvulla maaseudulla hyvinkin yleistä. Tosin en muistele lapsuuttani ja nuoruuttani mitenkään lämmöllä tyrannimummun komennuksen alla. Ja äidille (miniälle) elämä oli yhtä helvettiä. Siinä ei lastenhoitoapu paljon painanut, kun mummu haukkui koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat jäävät liian yksin. Suku asuu kaukana ja lastenhoitoapua ei ole. Totta, että esim. 3 lasta parin vuoden ikäeroilla on tosi raskasta, hetken rauhaa ei ole.

Mulla 3 lasta pienellä ikäerolla, on toisilleen seuraa ja saan huilattua. Minusta suurin syy uupumiseen on parisuhteen toimimattomuus.

Lapsiensa laiminlyöjät veti täällä herneet nenään. Joo laittakaa vaan 6kk vanha tarhaan ettei tule kansallista ongelmaa ja koska ennenkään ei hoidettu ja ihan hyviä niistä tuli.

Kaikkein uuvuttavinta minulle vanhemmuudessa on ollut Helsingin kaoottinen koulutilanne. Käsittämätön stressi siitä että lapsille saa eheän ja turvallisen ja ammattitaitoisen koulupolun terveessä rakennuksessa.

Terveydenhoito näyttää olevan samassa katastrofitilassa mutta meillä on onneksi vakuutukset.

Vierailija kirjoitti:

Lapsiensa laiminlyöjät veti täällä herneet nenään. Joo laittakaa vaan 6kk vanha tarhaan ettei tule kansallista ongelmaa ja koska ennenkään ei hoidettu ja ihan hyviä niistä tuli.

Senikäistä ei saa päiväkotiin.

Minulla ja siskolla on ikäeroa 6v eikä mitään yhteistä. Samoin miehelläni ja hänen veljellään eikä heilläkään ole mitään yhteistä.

Meillä on kolme lasta, ikäerot 1v7kk ja 1v 10kk. Kieltämättä pikkulapsiaika oli rankkaa. Isovanhemmat asuivat 600-850km päässä ja olivat niin huonokuntoisia, ettei heistä olisi ollut apua vaikka olisivat asuneet seinän takana. Muitakaan tukiverkostoja ei ollut. Parisuhde kärsi. Sitten kun nuorinkin meni kouluun, alkoi helpottaa.

Naapurissa asui perhe, joilla oli niinikään kolme lasta, ikäerot 6v ja 7v. Eli juuri kun saat edellisen sen ikäiseksi, ettei tarvitse joka askelta vahtia, alkaa sama rumba alusta. Lyhyillä ikäeroilla menee koko rumba samaan syssyyn. Meillä helpotti se, että kaikki kolme alkoivat nukkua täysiä yöunia viimeistään 3kk ikäisenä, joten yövalvomisia oli hyvin vähän. Ainoa, mitä olisin kaivannut, oli oma aika kotona rauhassa ja samoin kahdenkeskinen aika. Kahden tosin ehdittiin olla 12v ennen lasten syntymää ja kuopus täyttää puolen vuoden kuluttua 18v ja varmaan pian ollaan taas kahden.

Sisaruksilla 12kk ikäeroa, ja loistohomma. Kasvavat yhdessä, aina leikkikaveri lähellä, oppivat jakamaan ja ottaman muut huomioon. Vanhemmat saavat myös tehdä omiaan kun ei tarvitse olla viihdyttämässä lasta, kun se sisarus on siinä leikkimässä. Vaipparalli ja muut kertarysäyksellä ohi. Ei uuvuttavaa, vaan ihanaa. Nyt teinejä, ja yhä tekevät asioita kimpassa, samassa kaveriporukassa. 

Minusta uuvuttavinta oli vaatimus koko ajan läsnä olemisesta. Uupumuksen jälkeen ymmärsin omat rajat paremmin ja sen että en mitenkään pysty viikkoa olemaan läsnä 24/7, täytyy välillä levätä ja irtautua kotoa esim lenkille ihan yksin. Nyt olen parempi vanhempi, joka tunnistaa omat tarpeet.

Olet ap ihan oikeassa. Mulla ja mun sisaruksilla on kaikilla neljällä ikäeroa 4-6 vuotta, jokainen meistä on saanut olla perheen vauva tarpeeksi kauan, minä olin 6v. kun pikkusisko syntyi, ja hoidin häntä äidin apuna joka oli tosi kipeä kun oli reväyttänyt reitensä pahasti vähän ennen synnytystä (liukastui kylppärissä). Minulla ja siskolla on aina ollut hyvin läheiset välit, nyt siskolla on neljä lasta, nuorimmainen vielä vauva, minä olen kahden hänen lapsensa kummi, vanhimman ja nuorimman. Nuorempi siskoni syntyi kun olin jo muuttanut kotoa, eli meillä on 16 vuotta ikäeroa, hänen kanssaan ei ole niin paljon yhteistä koska hän on täysin eri luontoinen kuin me muut, hän on taiteilija ja hyvin yksityinen, huumorintajukin erilainen kuin meillä muilla. Tämä nuorimmainen toki sai olla vanhempien vauvana pisimpään ja meidän muiden mielestä hän oli lapsena ja nuorenakin liian lellitty.

Äitini on sanonut että se huono puoli on ollut siinä että on lapset syntyneet isolla ikäerolla, että aina on ollut koulun juttuja menossa, 20 vuotta oli joka vuosi joulujuhlat ja vanhempainillat, hänen aikanaan ei onneksi ollut vielä Wilmaa. Muuten on aina ollut hyvä kun on isommat sisarukset myös hoitaneet nuorempiaan.

Mun lapsilla on 14 ja PUOLI vuotta ikäeroa, nuorimmaiset on kaksoset. Esikoinen oli suunnaton apu kun kaksoset oli pieniä, ja nyt kun he ovat koulussa ja esikoinen asunut jo vuosia omillaan, pari kertaa vuodenkin ulkomailla, niin silti esikoisella ja kaksosilla on erittäin hyvät suhteet. En usko että kuuden vuoden ikäero on syynä sille että "ei ole mitään yhteistä" kyllä se vika on siinä perheessä muutenkin, joko sisarukset on vaan niin erilaisia tai sitten jotain muuta häikkää koko perheen väleissä.

Mitä minä olen seurannut kavereita, ja siskoakin, jotka ovat kahden vuoden sisään tehneet kaksi lasta, niin kyllä jokainen on ollut todella uupunut, se on paljon raskaampaa kuin kaksosten kanssa. Kaksosten kanssa saa tehtyä sarjatyötä, ja he ovat yleensä aika hyvin samassa kehitysvaiheessa. Mulle olisi kauhistus kun olisi kaksi vaippapyllyä, mutta eri ikäisiä. Kun esikoinen ei saa olla vauva edes sitä kahta vuotta, niin hän on aina se hylätty kun uusi vauva tulee, on mustasukkainen jopa lopun ikäänsä. Ei kaksivuotias voi vielä olla mikään isosisko tai isoveli, se on liian suuri asia että ensin olet vauva ja yhtäkkiä sanotaan että nyt olet iso tyttö/poika, tässä on uusi vauva.

Vierailija kirjoitti:

Minusta uuvuttavinta oli vaatimus koko ajan läsnä olemisesta. Uupumuksen jälkeen ymmärsin omat rajat paremmin ja sen että en mitenkään pysty viikkoa olemaan läsnä 24/7, täytyy välillä levätä ja irtautua kotoa esim lenkille ihan yksin. Nyt olen parempi vanhempi, joka tunnistaa omat tarpeet.

Kyllä tuossa se nykyajan ongelma juuri onkin. Ennen oli vanhempia jotka eivät olleet läsnä lapselle juuri koskaan, ja nyt on heiluri sitten heilahtanut toiseen ääripäähän (kuten usein ilmiöissä tapahtuu) ja läsnä pitää olla koko ajan tai lapsi menee tärviölle ja olet erittäin huono vanhempi.

Mutta miettikääpä sitä, että jos sulla on joku läheinen, vaikka äitisi, siskosi tai vaikka miehesi, joka on sulle 24/7 läsnä, niin eikö se ole hirveän stressaavaa? Koskaan ei saa olla yksin ajatustensa kanssa, rentoutua ja antaa mielikuvituksen lentää, tehdä mitä itseä huvittaa... jaksaisitko sellaista itse? 

Jatkuva läsnäolo ja lapsen ympärillä leijailu, kysely että mitäs puuhaat ja "kehittävien" tekemisten tuputtaminen on suuri karhunpalvelus lapselle, ihan pelottaa minkälaisia lapsia näistä "hyvin" kasvatetuista lapsista tulee. Lapsentahtinen kasvatuskin kuulostaa mun korviin lähinnä vainoamiselta.