Lue keskustelun säännöt.
Olen ruvennut epäilemään, että mies ei rakasta minua vaan parisuhdetta
12.07.2017 |
En tiedä onko tämä ihan hullu ajatus ja ajattelenko liikaa. Mutta tuntuu, että mies ei ehkä rakastakaan minua? Vaan hän rakastaa meidän parisuhdetta, tai sitä että hänellä ylipäätään on parisuhde? Jotenkin koen, että en ole olemassa hänelle persoonana vaan naisena. Hän on paljon läsnä kotona ja teemme paljon yhdessä asioita, mutta ihan kuin hän ei olisi siinäkään läsnä ihan omana itsenään vaan toteuttaen jotain miehen/aviomiehen roolia. En voi häneltä tätä kysyä, koska tiedän että en saa mitään viisasta vastausta, kysymys vaikuttaisi miehen mielestä ihan typerältä enkä usko että hän on koskaan ajatellut koko asiaa. Mutta tämä vaivaa minua aika paljon.. Onko kukaan kokenut samoin? Ja mistä voisi johtua? Ja mistä tietää että rakastaako mies juuri minua vai haluaako hän vain että hänellä on parisuhde? Lapsia meillä ei ole eikä edes asuntolainaa, joten helppo olisi lähteäkin jos sitä haluaisi.
Kommentit (60)
Vierailija kirjoitti:
288828 kirjoitti:
Miehelle parisuhteen hankkiminen on kuin käytetyn auton ostamista: potkitaan muutamia renkaita otetaa se mihin on varaa ja on paras. Sitten mennään sillä ellei ylitsepääsemättömiä vikoja ilmene.
Tavallaan kylla, mutta eikohan se ole naisilla jokseenkin sama.
Ajatus rakastanko vaimoani vai parisuhdetta on kylla mielenkiintoinen ajatuksia herattava kysymys.
Valinta on tata nykya parisuhde.Selvasti tuolla puolisolla on alkanut aivot pehmenemaan...... ikaa on kuitenkin vasta hiukan yli 40.
Voi kylla olla niinkin etta kauneus on pitanyt minut sokeana, mutta nyt olen huomannut ettei pysty oikein suoriutumaan haastavammista uusista arkisista asiosta. Ei suostunut mm hakemaan minua Tampereen lentokentalta kun tulin Bremenista tyomatkalta. Kun ei kerran koskaan ole Tampereella kaynyt. Autossa on kylla navigaattori.Keskustelussa ei muista miten keskustelu on alkanut 5 minuuttia aikaisemmin. Eli keskustelut muuttuvat jankkaamiseksi ja asioiden kertaamiseksi.
Minussakin on tietenkin vikoja, kuten vaimossasikin. Ehkä ekat pari vuotta mieheni näki minut täydellisenä ja halusi tutustua juuri siihen täydelliseen minuun ja juuri minuun ihmisenä, joka oli täydellinen hänen silmissään? Ja sitten kun alkuhuuma alkoi hiipua ja hän huomasi, että minussa on myös vikoja, niin pienet viat alkoivat ärsyttää häntä? Ja hän päätti etäännyttää itseään hieman ja lakata tutustumasta minuun syvällisemmin, koska olisikin pitänyt tutustua syvällisesti aitoon kokonaiseen ihmiseen vikoineen päivineen? Parisuhteemme kelpasi hänelle hyvin joten ehkä hän rakastui siihen parisuhteeseen sitten? Saatko kiinni tästä? Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäähän sun tästä keskustella miehen kanssa.Aloita näin:Olen miettinyt jo pitemmän aikaa ja minulle on tullut sellainen olo,ettet tunne minua oikeasti. Oletat asioita mistä pidän,vaikka pitäisin ihan muista asioista.Mistä tämä mielestäsi voisi johtua?
Vierailija kirjoitti:
Minulle oli aikanaan järkytys tajuta, ettei kaikilla ole yhtä syvällistä ja rikasta sisäistä elämää kuin minulla. Monen kolmikymppisen itsereflektio on koululaisen tasolla.
Puhuin tätä pohdintaa joskus eräälle miespuoleiselle ystävälleni, joka sanoi minulle silloin, että osa ihmisistä on vähän tyhjiä ihmisiä. Että heissä ei ole sitä syvällistä tasoa johon voisi tutustua tai jos on niin he eivät ole itse siihen tasoon niin kosketuksissa, että voisivat kohdata muita ihmisiä sillä tasolla. Ja kysyi voisiko ongelmani johtua tästä. En tietenkään halunnut enkä halua tätä selitystä uskoa, koska se olisi minulle niin paha pettymys. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ei viiden vuoden (!) jälkeen tunne kumppaniaan sitä vertaa, että luulee häntä hemmotteluhoitoihmiseksi? Minä tiesin tuollaiset jutut jo viiden treffikerran jälkeen. Ei ole normaalia.
Mieheni on kasvanut kolmen veljeksen perheessä eikä hänellä oikein ole edes naispuoleisia kavereita ollut. Eli tuntee naiset eksiensä ja varmaan jonkun median luoman kuvan perusteella. Hänellä on vähän stereotyyppinen kuva naisista. Mieheni tarkoittaa hyvää järjestäessään minulle jonkun hemmotteluhoidon eikä ymmärrä minua siinä että haluaisin jonkun yksilöllisen jutun enkä naisten jutun. Tiedättehän mies joka aina tuo vaimolleen geisharasian ja ruusuja vaikka vaimo oikeasti tykkää vain tulppaaneista. Mutta mies ei ehkä edes erota ruusua ja tulppaania. Ap.
No joo, hyväksyn tämän puolustuksen ainakin osittain. Minulla on paljonkin naispuolisia kavereita ja kaksi siskoa, eivätkä kaikki voi tietenkään olla erityisen vahvoja ihmistuntemuksessa.
Mutta silti... kyllähän sen, pitääkö joku hemmotteluhoidoista vai ei, voi kuitenkin arvata siitä, pitääkö esimerkiksi hieronnassa käymisestä, kuinka huoliteltu on, tykkääkö laittaa itse kasvonaamioita kotona tai vaikkapa, en tiedä, onko koskaan itse käynyt kosmetologilla. Ja jos ei tiedä, voisi vaikka kysyä.
Minusta tuollainen "Sinä et tunne minua lainkaan" -fiilis tuntuisi tosi pahalta. Mitä muuta parisuhde on kuin toisen oppimista? Kyllä ne tiskit saa itsekin tiskattua ja pyykit pestyä.
No niinpä. Ongelma on juuri tuo, että mies on lakannut kysymästä, olettaa vain. Suhteemme alussa hän kyseli paljonkin, mutta ilmeisesti saavutti jossain vaiheessa riittävän tietotason minusta ja lakkasi kyselemästä. Hän siis kyllä aina kysyy mielipiteeni arkisiin asioihin ja huomioi minut sillä, mutta ei kysy kysymyksiä joilla oppisi tuntemaan minut syvällisemmin. Minun tekee usein mieli kysyä häneltä, että "kuka minä olen" tai "mistä minä haaveilen" kokeillakseni että tietääkö hän ne asiat vai ei. En kysy, koska ne on vähän typeriä kysymyksiä, mutta usein mieli tekisi kysyä. Ap.
En nyt tiedä. Kyllä minä ainakin nykyisen deittikumppanini kanssa juttelin heti toisilla treffeillä, minkälaisen kuvan toisesta oli saanut, miten toista luonnehtisi, ja kevyesti psykologisoimme toisiamme ja itseämme ihan hyvässä ja kunnioittavassa hengessä. Mutta me olemme molemmat sitä tyyppiä, jota ihmismieli ja ihmisen käyttäytyminen kiinnostaa tavattomasti, ja jolle sellainen ymmärretyksi ja arvostetuksi tuleminen on prioriteetti.
En toki odota, että kaikki olisivat yhtä kiinnostuneita näistä asioista, mutta kuten aikaisemmin kirjoitin, hyvä keskustelutaito on minulle edellytys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle oli aikanaan järkytys tajuta, ettei kaikilla ole yhtä syvällistä ja rikasta sisäistä elämää kuin minulla. Monen kolmikymppisen itsereflektio on koululaisen tasolla.
Puhuin tätä pohdintaa joskus eräälle miespuoleiselle ystävälleni, joka sanoi minulle silloin, että osa ihmisistä on vähän tyhjiä ihmisiä. Että heissä ei ole sitä syvällistä tasoa johon voisi tutustua tai jos on niin he eivät ole itse siihen tasoon niin kosketuksissa, että voisivat kohdata muita ihmisiä sillä tasolla. Ja kysyi voisiko ongelmani johtua tästä. En tietenkään halunnut enkä halua tätä selitystä uskoa, koska se olisi minulle niin paha pettymys. Ap.
Totta yleisellä tasolla. Totta juuri miehesi kohdalla? Paha sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle oli aikanaan järkytys tajuta, ettei kaikilla ole yhtä syvällistä ja rikasta sisäistä elämää kuin minulla. Monen kolmikymppisen itsereflektio on koululaisen tasolla.
Puhuin tätä pohdintaa joskus eräälle miespuoleiselle ystävälleni, joka sanoi minulle silloin, että osa ihmisistä on vähän tyhjiä ihmisiä. Että heissä ei ole sitä syvällistä tasoa johon voisi tutustua tai jos on niin he eivät ole itse siihen tasoon niin kosketuksissa, että voisivat kohdata muita ihmisiä sillä tasolla. Ja kysyi voisiko ongelmani johtua tästä. En tietenkään halunnut enkä halua tätä selitystä uskoa, koska se olisi minulle niin paha pettymys. Ap.
Hyvin sanottu, mutta toi; "tyhjiä ihmisiä ja muita ihmisiä" särähti. Ihminen ei ole henkisesti tyhjä, jos hän ei ole samalla henkisellä tasolla kuin minä. Henkisyys ilmenee ihmisissä eri tavoin, toiset on henkisiä perunapeltoa kuokkiessaan tai vaikka kalastaessa. Se, kohtaavatko pariskunnan henkisen ilmaisun tasot, on eri juttu.
Vierailija kirjoitti:
Tuo tuntuu olevan yleistä ainakin mitä sivusta seuraamalla voi päätellä. Aika moni on mieluummin jonkun kanssa kuin yksin, eikä jaksa vaihtaakaan. Siis jos kyse olisi juuri tästä eikä vain jotain vainoharhaa
-Kuinka moni luuleekaan yksinäisyyden pelkoaan rakkaudeksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle oli aikanaan järkytys tajuta, ettei kaikilla ole yhtä syvällistä ja rikasta sisäistä elämää kuin minulla. Monen kolmikymppisen itsereflektio on koululaisen tasolla.
Puhuin tätä pohdintaa joskus eräälle miespuoleiselle ystävälleni, joka sanoi minulle silloin, että osa ihmisistä on vähän tyhjiä ihmisiä. Että heissä ei ole sitä syvällistä tasoa johon voisi tutustua tai jos on niin he eivät ole itse siihen tasoon niin kosketuksissa, että voisivat kohdata muita ihmisiä sillä tasolla. Ja kysyi voisiko ongelmani johtua tästä. En tietenkään halunnut enkä halua tätä selitystä uskoa, koska se olisi minulle niin paha pettymys. Ap.
Hyvin sanottu, mutta toi; "tyhjiä ihmisiä ja muita ihmisiä" särähti. Ihminen ei ole henkisesti tyhjä, jos hän ei ole samalla henkisellä tasolla kuin minä. Henkisyys ilmenee ihmisissä eri tavoin, toiset on henkisiä perunapeltoa kuokkiessaan tai vaikka kalastaessa. Se, kohtaavatko pariskunnan henkisen ilmaisun tasot, on eri juttu.
Mutta minun mielestä jokaisen pitäisi osata tunnistaa se oma henkisyyden ja syvällisen tasonsa ilmenemismuoto, ja pyrkiä kohtaamaan kumppaniaan sillä ilmenemismuodolla, vaikka se olisikin vähän eri tapa kuin kumppanille ominainen tapa. Ja minun mielestä jokaisen pitäisi yrittää etsiä sitä kumppanin tapaa, jotta voisi kohdata hänet siinä. Jos se henkisyys ilmenee vaikka kalastaessa, niin silloin pitäisi ottaa toinen mukaan sinne kalaan ja kohdata siellä, näyttää siellä kalassa sitä omaa henkisyyden tapaa. Eikä niin että suorittaa jotain parisuhteen stereotypiaa, jossa ei etsitä niitä molempien yksilöllisiä syvällisyyden tapoja. Joo tiedän, olen vaativa nainen :D . Ap.
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että nää on "naisellista ylianalysointia", mutta luulen ymmärtäväni, mitä ap ajaa takaa. Munkin mielestä suhteen pitää kasvaa ja kehittyä, myös henkisellä puolella. Kommunikointi, jos jompikumpi ei koe saavansa sitä, niin alkaa parisuhteen perusta vähän notkumaan. "Susta vaan tuntuu siltä" on yksi ärsyttävämpiä lauseita mitä mä tiedän. Mitä se vaan-sana siinä lauseessa tekee?
On tämä surkeaa katsella. Miten naiset onkin lytätty ja saatu itsekin väheksymään omaa sukupuoltaan näin kovasti. Pelkkiä yläpeukkuja tälle kommentille.
Kukaan teistä ei ole IKINÄ kuullut yhdenkään miehen sanovan anteeksipyytävästi "Tämä saattaa nyt olla joku miesten juttu vaan, mutta..." Ei koskaan. Miehet eivät vähättele sukupuoltaan tuolla tavalla KOSKAAN. Naisilta sitä taas suorastaan vaaditaan keskustelussa, varsinkin kun puhutaan tunteista. Ja vaatimukseen suostuvaa palkitaan yläpeukuilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
288828 kirjoitti:
Miehelle parisuhteen hankkiminen on kuin käytetyn auton ostamista: potkitaan muutamia renkaita otetaa se mihin on varaa ja on paras. Sitten mennään sillä ellei ylitsepääsemättömiä vikoja ilmene.
Tavallaan kylla, mutta eikohan se ole naisilla jokseenkin sama.
Ajatus rakastanko vaimoani vai parisuhdetta on kylla mielenkiintoinen ajatuksia herattava kysymys.
Valinta on tata nykya parisuhde.Selvasti tuolla puolisolla on alkanut aivot pehmenemaan...... ikaa on kuitenkin vasta hiukan yli 40.
Voi kylla olla niinkin etta kauneus on pitanyt minut sokeana, mutta nyt olen huomannut ettei pysty oikein suoriutumaan haastavammista uusista arkisista asiosta. Ei suostunut mm hakemaan minua Tampereen lentokentalta kun tulin Bremenista tyomatkalta. Kun ei kerran koskaan ole Tampereella kaynyt. Autossa on kylla navigaattori.Keskustelussa ei muista miten keskustelu on alkanut 5 minuuttia aikaisemmin. Eli keskustelut muuttuvat jankkaamiseksi ja asioiden kertaamiseksi.
Minussakin on tietenkin vikoja, kuten vaimossasikin. Ehkä ekat pari vuotta mieheni näki minut täydellisenä ja halusi tutustua juuri siihen täydelliseen minuun ja juuri minuun ihmisenä, joka oli täydellinen hänen silmissään? Ja sitten kun alkuhuuma alkoi hiipua ja hän huomasi, että minussa on myös vikoja, niin pienet viat alkoivat ärsyttää häntä? Ja hän päätti etäännyttää itseään hieman ja lakata tutustumasta minuun syvällisemmin, koska olisikin pitänyt tutustua syvällisesti aitoon kokonaiseen ihmiseen vikoineen päivineen? Parisuhteemme kelpasi hänelle hyvin joten ehkä hän rakastui siihen parisuhteeseen sitten? Saatko kiinni tästä? Ap.
Kylla vain.
Hetkeäänkään en väitä itse olevani täydellinen, enkä virheettomyyttä keneltäkään muultakaan odota.
Kun huomaa etta toisella joutuu selittamaan lahes kaikki fingerpori vitsit niin tulee epatoivo. Arkea en missaan nimessa haluasi yksin elaa ja arjessa ei juuri mitaan vikaa olekkaan. Kumppanuus vaan karsii kun vaimolla on kultakalan keskittymiskyky.
Koska tilanne ei ole toivoton niin en jaksa etsia vihreampaa aitaa
Ehkä meillä on vain joku ihan perinteinen kommunikaatio-ongelma, jota en osaa ratkaista. Ehkä ajattelen tämän asian liian monimutkaisesti. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
288828 kirjoitti:
Miehelle parisuhteen hankkiminen on kuin käytetyn auton ostamista: potkitaan muutamia renkaita otetaa se mihin on varaa ja on paras. Sitten mennään sillä ellei ylitsepääsemättömiä vikoja ilmene.
Tavallaan kylla, mutta eikohan se ole naisilla jokseenkin sama.
Ajatus rakastanko vaimoani vai parisuhdetta on kylla mielenkiintoinen ajatuksia herattava kysymys.
Valinta on tata nykya parisuhde.Selvasti tuolla puolisolla on alkanut aivot pehmenemaan...... ikaa on kuitenkin vasta hiukan yli 40.
Voi kylla olla niinkin etta kauneus on pitanyt minut sokeana, mutta nyt olen huomannut ettei pysty oikein suoriutumaan haastavammista uusista arkisista asiosta. Ei suostunut mm hakemaan minua Tampereen lentokentalta kun tulin Bremenista tyomatkalta. Kun ei kerran koskaan ole Tampereella kaynyt. Autossa on kylla navigaattori.Keskustelussa ei muista miten keskustelu on alkanut 5 minuuttia aikaisemmin. Eli keskustelut muuttuvat jankkaamiseksi ja asioiden kertaamiseksi.
Minussakin on tietenkin vikoja, kuten vaimossasikin. Ehkä ekat pari vuotta mieheni näki minut täydellisenä ja halusi tutustua juuri siihen täydelliseen minuun ja juuri minuun ihmisenä, joka oli täydellinen hänen silmissään? Ja sitten kun alkuhuuma alkoi hiipua ja hän huomasi, että minussa on myös vikoja, niin pienet viat alkoivat ärsyttää häntä? Ja hän päätti etäännyttää itseään hieman ja lakata tutustumasta minuun syvällisemmin, koska olisikin pitänyt tutustua syvällisesti aitoon kokonaiseen ihmiseen vikoineen päivineen? Parisuhteemme kelpasi hänelle hyvin joten ehkä hän rakastui siihen parisuhteeseen sitten? Saatko kiinni tästä? Ap.
Kylla vain.
Hetkeäänkään en väitä itse olevani täydellinen, enkä virheettomyyttä keneltäkään muultakaan odota.
Kun huomaa etta toisella joutuu selittamaan lahes kaikki fingerpori vitsit niin tulee epatoivo. Arkea en missaan nimessa haluasi yksin elaa ja arjessa ei juuri mitaan vikaa olekkaan. Kumppanuus vaan karsii kun vaimolla on kultakalan keskittymiskyky.Koska tilanne ei ole toivoton niin en jaksa etsia vihreampaa aitaa
Olisi minunkin vaikea rakastaa ihmistä, joka ei ymmärrä fingerporia.
Vierailija kirjoitti:
Minulle oli aikanaan järkytys tajuta, ettei kaikilla ole yhtä syvällistä ja rikasta sisäistä elämää kuin minulla. Monen kolmikymppisen itsereflektio on koululaisen tasolla.
Minullekin on valkenemassa sama asia. Pelottavaa miten olen pikkulapsesta saakka elänyt harhassa, ja virheellisesti olettanut muidenkin olevan samanlaisia kuin itse olen.
Ainiin, olen 31 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tl;dr-ihmisille tässä pähkinän kuoressa neljä sivua:
1: On olemassa yksioikoisia ja yksinkertaisia möllöpäitä, joilla ei aivot ole aktiivisesti käytössä, kuten on myös vähän syvällisempiä tapauksia.
2: On olemassa kaikkea näiden väliltä.
3: Kannattaa pysytellä suosiolla erossa liian yksinkertaisista henkilöistä, jos on itse keskimääräistä syvällisempi.
4: On turha alkaa ujeltamaan ja peppukipuilemaan tästä asiasta, fakta ei miksikään muutu; toiset ovat yksikertaisempia kuin toiset! Sitä ei vaan saa ääneen sanoa, koska mielipaha.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että nää on "naisellista ylianalysointia", mutta luulen ymmärtäväni, mitä ap ajaa takaa. Munkin mielestä suhteen pitää kasvaa ja kehittyä, myös henkisellä puolella. Kommunikointi, jos jompikumpi ei koe saavansa sitä, niin alkaa parisuhteen perusta vähän notkumaan. "Susta vaan tuntuu siltä" on yksi ärsyttävämpiä lauseita mitä mä tiedän. Mitä se vaan-sana siinä lauseessa tekee?
On tämä surkeaa katsella. Miten naiset onkin lytätty ja saatu itsekin väheksymään omaa sukupuoltaan näin kovasti. Pelkkiä yläpeukkuja tälle kommentille.
Kukaan teistä ei ole IKINÄ kuullut yhdenkään miehen sanovan anteeksipyytävästi "Tämä saattaa nyt olla joku miesten juttu vaan, mutta..." Ei koskaan. Miehet eivät vähättele sukupuoltaan tuolla tavalla KOSKAAN. Naisilta sitä taas suorastaan vaaditaan keskustelussa, varsinkin kun puhutaan tunteista. Ja vaatimukseen suostuvaa palkitaan yläpeukuilla.
Lainausmerkit olivat naisellisessa ylianalysoinnissa tarkoituksella, sarkasmia. Kiva, että yläpeukuttajat sen tajusivat. Siis, en pyydellyt pätkääkään anteeksi "naisten juttuja", saati sitten kenekään tuntemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle oli aikanaan järkytys tajuta, ettei kaikilla ole yhtä syvällistä ja rikasta sisäistä elämää kuin minulla. Monen kolmikymppisen itsereflektio on koululaisen tasolla.
Minullekin on valkenemassa sama asia. Pelottavaa miten olen pikkulapsesta saakka elänyt harhassa, ja virheellisesti olettanut muidenkin olevan samanlaisia kuin itse olen.
Ainiin, olen 31 v.
Miehilla armeija on kylla hieno kokemus. Siella ollaan taas melkein koko ikaluokka kasassa niin kuin tarhassa. Nakee kuinka suuri divergenssi onkaan, vaikka pahimmat tuoltakin on karsittu.
Sen jalkeen taas ollaan omanlaisten ihmisten parissa ja alkaa uskomaan taas voimakkaammin muiden samanlaisuuteen.
Olen siis se jonka vaimolle ei enaa aukea fingerorin vitsit. Voikohan vaimolla olla alkava rappeuma aivoissa ja voiskohan sille tehda jotain. Googlettamaan siis.
AP:n saamista yläpeukuista päätellen monet kyllä tietävät mitä ap tarkoittaa. Luulisin, että ap kokee asian niin kuin se todella on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle oli aikanaan järkytys tajuta, ettei kaikilla ole yhtä syvällistä ja rikasta sisäistä elämää kuin minulla. Monen kolmikymppisen itsereflektio on koululaisen tasolla.
Minullekin on valkenemassa sama asia. Pelottavaa miten olen pikkulapsesta saakka elänyt harhassa, ja virheellisesti olettanut muidenkin olevan samanlaisia kuin itse olen.
Ainiin, olen 31 v.
Miehilla armeija on kylla hieno kokemus. Siella ollaan taas melkein koko ikaluokka kasassa niin kuin tarhassa. Nakee kuinka suuri divergenssi onkaan, vaikka pahimmat tuoltakin on karsittu.
Sen jalkeen taas ollaan omanlaisten ihmisten parissa ja alkaa uskomaan taas voimakkaammin muiden samanlaisuuteen.Olen siis se jonka vaimolle ei enaa aukea fingerorin vitsit. Voikohan vaimolla olla alkava rappeuma aivoissa ja voiskohan sille tehda jotain. Googlettamaan siis.
Sinulla on sentään hyvä kun roolit ovat noin päin, että nainen on yksinkertainen. Miehiä ei niin paljon haittaa naisen tyhmyys, koska heille on puolisossa tärkeintä muut ominaisuudet.
Itse en pysty olemaan yksinkertaisten miesten kanssa suhteessa. Tuntuu raa`alta väkivallalta itseään kohtaan, kun joutuu ikäänkuin amputoimaan itsestään osan. Pitää leikata minuudestaan kaikki kiva; et voi heittää nokkelaa läppää, et voi pohtia syvällisiä asioita, etkä voi keskustella tavallisistakaan asioista syvällisellä tavalla.
Keskustella voi Tokmannin mainoslehtisestä, mitä ruokaa laitetaan, ja niistäkin vain pinnallisesti.
Kuin olisi vammaisen/lapsen/eläimen kanssa.
Sairasta.
Ei ainakaan kannata vähätellä omia tunteita, kyllä ne jotain kertoo. Eri asia on sitten, millaisia johtopäätöksiä kannattaa tehdä. Kuinka paljon se haittaa oikeasti suhdetta yms.
Minulla oli avioliitossani se tunne, että (ex-)mieheni ei halunnut kohdata minussa mitään heikkoa, haurasta puolta. Ajattelin silloin, että se ei varsinaisesti haittaa, koska oli ystäviä, joille puhua vaikeuksista ja mitään niin isoja vaikeuksia ei silloin ollutkaan. Sitten alkoi tulla vastoinkäymisiä (mm. läheisten sairastumisia ja kuolemia) ja mieheni kanssa loitonnuttiin todella ja lopulta halusin erota. Olin vaistonnut melkein alusta asti, että jään henkisesti yksin, jos en olisi iloinen itseni. Nyt en enää sellaiseen suhteeseen lähtisi. Ehkä teidänkin suhteen todellinen ydin paljastuu isoissa elämänmuutoksissa. Toisaalta olisin varmasti hänen kanssaan vieläkin tyytyväisenä naimisissa, jos elämä ei olisi tuonut niin paljon surua lyhyessä ajassa. Minä muutuin siinä, hän ei.
Minulle oli aikanaan järkytys tajuta, ettei kaikilla ole yhtä syvällistä ja rikasta sisäistä elämää kuin minulla. Monen kolmikymppisen itsereflektio on koululaisen tasolla.