Miten joku voi sanoa lapsestaan, että tämä ei ole yhtään lahjakas?

Beldum kirjoitti:

No ei välttämättä tarvitse olla lahjakas. Voi myös olla esim. loistava piirtäjä jos on harjoitellut pitkään. Mielestäni se on vähintään yhtä upeaa kun lahjakkuus, joka siis tarkoittaa sitä ettei ole tarvinnut juurikaan harjoitella ollakseen hyvä.

Lahjakkaan todellakin tarvitsee harjoitella tullakseen hyväksi. Lahjakkuus on edellytys sille, että voi harjoitella tullakseen hyväksi. Vain ihminen, joka ei tiedä mitään lahjakkuudesta, voi sanoa, ettei ole tarvinnut juurikaan harjoitella ollakseen hyvä. Mestariksi tullaan vain harjoittelemalla.

Minulle on sanottu noin tai oikeasti paljon pahemmin. Haluaako joku kysyä jotain? Vastaan kysyttäessä.

Vierailija kirjoitti:

Beldum kirjoitti:

No ei välttämättä tarvitse olla lahjakas. Voi myös olla esim. loistava piirtäjä jos on harjoitellut pitkään. Mielestäni se on vähintään yhtä upeaa kun lahjakkuus, joka siis tarkoittaa sitä ettei ole tarvinnut juurikaan harjoitella ollakseen hyvä.

Lahjakkaan todellakin tarvitsee harjoitella tullakseen hyväksi. Lahjakkuus on edellytys sille, että voi harjoitella tullakseen hyväksi. Vain ihminen, joka ei tiedä mitään lahjakkuudesta, voi sanoa, ettei ole tarvinnut juurikaan harjoitella ollakseen hyvä. Mestariksi tullaan vain harjoittelemalla.

Toki tarvitsee myös harjoitella, mutta se peruslähtökohta on se, että on taipumuksia sille asialle normitapausta enemmän. Ei lähtöjään epämusikaalinen tyyppi muunnu hulluna harjoitellen huippupianistiksi. Tai kömpelö ja lyhytjalkainen muutu MM-pikajuoksijaksi. Peruspiirustelijasta ei huipputaiteilijaakaan saa, vaikka äiti kuinka kehuisi. 

No, jos joku kertoo lapsestaan, että lapsi ei ole kyllä lahjakas missään - niin kertoo minulle enemmän sanojasta, kuin lapsesta. - Harmittaisi kyllä lapsen puolesta. En minäkään koe itse olevani mitenkään erityisen lahjakas missään, mutta olen ikionnellinen ja iloinen siitä, että vanhempani ovat jaksaneet kannustaa ja tsempata minua siitä huolimatta. Todennäköisesti minusta ei tule koskaan Nobel palkittua saati finlandia palkittua tai minkään lajin suomen mestaria, mutta kohtuu hyvin koen olevani tasapainossa niin itseni kuin ympäristöni kanssa.

Harva ihminen on todella erityisen lahjakas missään. Se taas on eri asia, että jokaisen kannattaa tutustua omiin kykyihinsä ja miettiä, missä on parhaimmillaan - vaikkei siis olisi huippu siinä - ja keskittyä siihen. Ja vaikka sitten olisikin selvästi lahjakas jossain, keskimääräistä älykkäämpi tms., se ei välttämättä tarkoita vielä mitään elämässä. Esim. toinen lapseni on selvästi älykäs ja joissain jutuissa lahjakas, mutta motivaatio koulun suhteen romahti alakoulussa ja nyt teininä yrittää hoitaa kaikki hommat vain mahdollisimman vähällä vaivalla pois, jotta pääsee pelaamaan. Toinen lapseni ei ole mielestäni yhtä älykäs, mutta kyllä hänelläkin ne omat kykynsä ovat ja ennen kaikkea hän on sellainen luonne, että jos pitäisi veikata, veikkaisin, että hän ns. pärjää paremmin elämässään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Beldum kirjoitti:

No ei välttämättä tarvitse olla lahjakas. Voi myös olla esim. loistava piirtäjä jos on harjoitellut pitkään. Mielestäni se on vähintään yhtä upeaa kun lahjakkuus, joka siis tarkoittaa sitä ettei ole tarvinnut juurikaan harjoitella ollakseen hyvä.

Lahjakkaan todellakin tarvitsee harjoitella tullakseen hyväksi. Lahjakkuus on edellytys sille, että voi harjoitella tullakseen hyväksi. Vain ihminen, joka ei tiedä mitään lahjakkuudesta, voi sanoa, ettei ole tarvinnut juurikaan harjoitella ollakseen hyvä. Mestariksi tullaan vain harjoittelemalla.

Toki tarvitsee myös harjoitella, mutta se peruslähtökohta on se, että on taipumuksia sille asialle normitapausta enemmän. Ei lähtöjään epämusikaalinen tyyppi muunnu hulluna harjoitellen huippupianistiksi. Tai kömpelö ja lyhytjalkainen muutu MM-pikajuoksijaksi. Peruspiirustelijasta ei huipputaiteilijaakaan saa, vaikka äiti kuinka kehuisi. 

Vaan kuinka monella rutkasti taipumuksia omaavalla on hävinnyt halu harjoitella ja sortua esimerkiksi päihteisiin tai muutoin itsetuhoiseksi siksi, että äiti tai isä tai yleisimmin lähipiiri on jatkuvasti suhtautunut jollei suoraan halveksivasti, niin ainakin hyvin vähätellen ja kenties pilkaten. - Toki joillekin tällainen pilkka ja iva saattaa synnyttää ja muodotaa paremman termin puuttuessa vitutus energiaa, jolla tarkoitan, että saa aikaan tunteen, että kovasta paineesta huolimatta syntyy timantti. - Mutta turhan moni myös musertuu ja kuolettuu paineiden alla. - Sekö onkin tarkoitus? - Jollei ole aivan varma, että on tuleva huipulla olija, niin ei kannata yrittää mitään. Tai ainakin lähipiirin kannattaisi vähintään toppuutella, niin ei pääse putoamaan niin korkeista pilvilinnoista ja haaveista maanpinnalle ja huomata, että onkin vain yksi muista. - Kun ylpistyyhän sitä, jos luulee olevansa vaikka Suomessa tuhannen parhaan joukossa alallaan.    

Kaikki lapset tarvitsevat yhtäläisesti tukea vanhemmiltaan, oli lähtötaso mikä tahansa kehitysvammaisuudesta älykkyyteen. Lapsen tukematta jättäminen, emotionaalinen hylkäys... Kaikki tietää, mitä näistä seuraa.

Isäni muinoin ilmoitti ollessani parikymppinen, että "olet maailman lahjattomin ihminen. Kuinka tuollaista voi ollakaan!". No, en ole urheilullinen, musiikillinen enkä taiteellinen. Hiukan kyllä otti päähän, että ei mitenkään noteerannut lahjakkuutani kielissä, joita tunnuin oppivan kuin tyhjää vain ja tuossa vaiheessa puhuin aika sujuvasti seitsemää eri kieltä. Mutta isäni olikin urheiluihmisiä, joten muulla ei tuntunut olevan väliä.

Omakohtaisesta kokemuksesta sanon, että väheksytty lahja on sellainen yleinen älykkyys. Minä pidin itseäni totaalisen lahjattomana aina, koska en ollut erityisen hyvä missään. Luokilla koulussa oli liikunnallisia lahjakkuuksia, musikaalisia lahjakkuuksia, matemaattisia lahjakkuuksia, kielellisiä lahjakkuuksia. Itselläni ei ollut mitään tällaista lahjakkuutta. Pystyin kaikkeen mitä halusin mutta mikään ei ollut helppoa eikä sytyttänyt mitään intohimoja, tunnetta että tämä on mun juttu. 

Opiskelin kuitenkin matemaattis-luonnontieteellisen alan maisteriksi ja menin alan työelämään. Työelämässäkin ekat 10 vuotta säälin itseäni, että voi voi kun tällainen lahjaton on huonossa asemassa niiden seassa joilla on lahjoja. Koin että työllä ja vaivalla pärjään jotenkin niin etten ihan kenkää saa, mutta hyvää minusta ei tule koskaan. Eräässä vaiheessa elämääni minulla oli miesystävä, joka jostain kumman syystä piti minua huippuälykkäänä. Minusta se oli ihan roskaa, mielestäni olin keskitasoinen. Mies sai houkuteltua minut Mensan älykkyystestiin, jonne menin lähinnä todistaakseni että olen keskitasoinen ja että sellainenkin voi elämässä pärjätä. Tulos oli, että olen älykkäämpi kuin 99,6% testatuista. Tuon jälkeen alkoi itseluottamus töissäkin parantua, enkä enää hokenut itselleni jatkuvasti että minä lahjaton raukka joka jotenkuten pärjään. Minusta tuli oikeasti hyvä itseluottamuksen parannuttua. 

Mutta luulen että on paljon kaltaisiani, jotka on loogisesti älykkäitä, ja pystyisivät melkein mihin vaan sillä alalla (esim. kielissä, matematiikassa, lukuaineissa yleensä) mutta jotka eivät ymmärrä edes sitä, koska eivät ole erityisen huippuja missään vaan tasaisia kaikessa.

Heikkolahjainen, ei edes keskinkertainen (keskiarvo n. 7.8), alkeellinen ihminen, pettymys kaikin mahdollisin tavoin.

Syy: lukihäiriö ja spatiaalisen hahmottamisen vaikeus.

Em. asiat syy vihata, hylätä emotionaalisesti, ivata ja pilkata koko lapsuus.

Haavat on ja ne on todella syvät.

Sain tuon 7.8 ka:n tekemättä yhtään mitään eli jos olisin yrittänyt edes vähän, olisi se voinut olla hieman parempi. Annettiin niin tehokkaasti ymmärtää, ettei kannata yrittää - yrittämättä jäi.

Missään asiassa ei ole (lue: ei yhtään missään) tuettu tai kannustettu - koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki lapset tarvitsevat yhtäläisesti tukea vanhemmiltaan, oli lähtötaso mikä tahansa kehitysvammaisuudesta älykkyyteen. Lapsen tukematta jättäminen, emotionaalinen hylkäys... Kaikki tietää, mitä näistä seuraa.

Nyt puhuttiin lahjakkuudesta, ja kehitysvammainenkin voi olla lahjakas.

Vierailija kirjoitti:

Isäni muinoin ilmoitti ollessani parikymppinen, että "olet maailman lahjattomin ihminen. Kuinka tuollaista voi ollakaan!". No, en ole urheilullinen, musiikillinen enkä taiteellinen. Hiukan kyllä otti päähän, että ei mitenkään noteerannut lahjakkuutani kielissä, joita tunnuin oppivan kuin tyhjää vain ja tuossa vaiheessa puhuin aika sujuvasti seitsemää eri kieltä. Mutta isäni olikin urheiluihmisiä, joten muulla ei tuntunut olevan väliä.

Todella noloa isältäsi.

Vierailija kirjoitti:

Heikkolahjainen, ei edes keskinkertainen (keskiarvo n. 7.8), alkeellinen ihminen, pettymys kaikin mahdollisin tavoin.

Syy: lukihäiriö ja spatiaalisen hahmottamisen vaikeus.

Em. asiat syy vihata, hylätä emotionaalisesti, ivata ja pilkata koko lapsuus.

Haavat on ja ne on todella syvät.

Sain tuon 7.8 ka:n tekemättä yhtään mitään eli jos olisin yrittänyt edes vähän, olisi se voinut olla hieman parempi. Annettiin niin tehokkaasti ymmärtää, ettei kannata yrittää - yrittämättä jäi.

Missään asiassa ei ole (lue: ei yhtään missään) tuettu tai kannustettu - koskaan.

Lisään vielä, että vanhempani pitää itseänsä yhä itseänsä oppimisvaikeuksieni uhrina. Huolimatta siitä, että hän ei ole koskaan laittanut rikkaakaan ristiin oppimiseni tukemiseksi. Se emotionaalinen kylmyys oli jotain todella järkyttävää ja oikeastaan ihan oma tarinansa, mitä en lähde tässä enempää erittelemään.

Ihan vähän aikaa sitten, täysin minulle vieraitten henkilöiden kuullen tämä vanhempani alkoi syyttelemään minua ja jotenkin primitiivisen raivon vallassa alkoi tilittää sitä, miten minulla lapsena kääntyi kirjaimet helposti peilikuviksi, kun opettelin kirjoittamaan jne. Muilta jäi kirjaimellisesti monttu auki, kun hän yhtäkkiä alkoi nöyryyttää minua siinä kahvipöydässä.

Nykyään ymmärrän, että oppimisvaikeudet on yleensä aina spesifiejä ja usein aika kapea-alaisia eli niiden selättämiseksi kannattaisi tehdä töitä ja antaa kuntoutusta oppimisen tueksi. Se, että kirjaimet lapsena helposti kääntyi peilikuviksi, lähinnä b ja d, ei tee kenestäkään niin täydellistä mitättömyyttä, kuin mitä annettiin ymmärtää. Minulta helposti jäi myös kaksoiskonsonanteista toinen pois eli matto oli mato jne. Kolmannella oli vaikeaa oppia englannin kielen äänteet what oli helposti wath jne.

Teen kirjoitusvirheitä edelleen (paljon), mutta luetutan tekstini toisinaan miehelläni. Onneksi on oikoluku jne. Lähinnä lauseissa saattaa olla kahteen kertaan vaikka olla-verbi, ja sitten niitä perusvirheitä mitä lukihäiriöinen tekee vaihtelevasti. Minulla pysyy myös tarkkaavaisuus aika heikosti yllä, kun kuuntelen puhetta. Olen vähän huono keskusteluja siis.

^^ Heh! Itseänsä, itseänsä... Tulihan se virhe 👀😏👍. T. Edellinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki lapset tarvitsevat yhtäläisesti tukea vanhemmiltaan, oli lähtötaso mikä tahansa kehitysvammaisuudesta älykkyyteen. Lapsen tukematta jättäminen, emotionaalinen hylkäys... Kaikki tietää, mitä näistä seuraa.

Nyt puhuttiin lahjakkuudesta, ja kehitysvammainenkin voi olla lahjakas.

Voi toki, tarkoitinkin yhtäläisesti kaikkia lapsia ja heidän yhtäläistä tarvetta saada tukea, lahjakkuuden tasosta huolimatta.

Ehkä lahjakkuudella tarkoitetaan lapsen vauhvuuksia. Jokaisella on omat vahvat luonteenpiirteensä ja taidot.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä lahjakkuudella tarkoitetaan lapsen vauhvuuksia. Jokaisella on omat vahvat luonteenpiirteensä ja taidot.

Mutta lahjakkuus ei ole sama kuin vahvuus. Ihan eri asioita.

Vierailija kirjoitti:

Heikkolahjainen, ei edes keskinkertainen (keskiarvo n. 7.8), alkeellinen ihminen, pettymys kaikin mahdollisin tavoin.

Syy: lukihäiriö ja spatiaalisen hahmottamisen vaikeus.

Em. asiat syy vihata, hylätä emotionaalisesti, ivata ja pilkata koko lapsuus.

Haavat on ja ne on todella syvät.

Sain tuon 7.8 ka:n tekemättä yhtään mitään eli jos olisin yrittänyt edes vähän, olisi se voinut olla hieman parempi. Annettiin niin tehokkaasti ymmärtää, ettei kannata yrittää - yrittämättä jäi.

Missään asiassa ei ole (lue: ei yhtään missään) tuettu tai kannustettu - koskaan.

Mitä ihmettä, 7.8 ilman vaivannäköä, sinähän olet suorastaan lahjakas! Itse olin paljon huonompi koulussa. Mulle myös vanhemmat aina hokivat että meidän suvussa vaan ei ole lukupäätä, ja sille ei voi mitään. Sanoivat myös että ei se haittaa, koska kouluissa vaan perse leviää ja laiskistuu, parempi on rehellinen duunariammatti. Heidän mielestään esim. akateemiset oli naurettavia, epäkäytännöllisiä pellejä.

Mulla sitten kuitenkin iski teinikapina niin, että päätin että minäpä menen yliopistoon vaikka koko muu maailma väittää etten pysty (esim. opo koulussa) ja vanhemmat että se on yleensä naurettavaa. Onneksi pääsin lukioon vaikka keskiarvo peruskoulusta oli vain noin 7, ja lukiossa sitten ryhdistäydyin lukemaan tosissaan. Vanhemmat masensi ja nälvi mutta niin vaan tulin ylioppilaaksi ja yhden välivuoden jälkeen pääsin yliopistoonkin. Nyt vielä kun oln 40 v, ne nälvivään sävyyn puhuvat siitä että olen maisteri.  

Vierailija kirjoitti:

Ehkä lahjakkuudella tarkoitetaan lapsen vauhvuuksia. Jokaisella on omat vahvat luonteenpiirteensä ja taidot.

Olisi hyvä jos lasta ei ainakaan arvosteltaisi jatkuvasti, jotta lapsesta tulisi ehjä ja tasapainoinen ihminen, joka voisi tuntea itsensä arvokkaaksi sellaisena, kuin on. Vahvuudet tulee esiin vain hyväksyvässä ilmapiirissä, jatkuva arvostelu saa tuntemaan nöyryytystä ja häpeää. Vanhemman pitää voida hyväksyä lapsensa sellaisena kuin hän on oli erityislahjoja tai ei. T. Se erityislahjaton, joka kertoi oppimisvaikeuksista yllä

Eli kaikilla ei ole lahjoja, joita kehittää? Olen eri mieltä.