Intohimoinen rakkaussuhde vai rationaalinen järkiliitto?

Vierailija kirjoitti:

En halua lapsia, ja naimisissa oleminen on minulle se ja sama, joten miksi ihmeessä tyytyisin suhteeseen, joka ei tunnu hyvältä? En usko kuolemanjälkeiseen elämään, joten mitään palkintoa ei moisesta uhrautumisesta ole luvassa.

A) Suhde, joka ei tunnu hyvältä, mutta taloudelliset ja muut arjen perusasiat on kunnossa. Rationaalisen liiton tuoma turvallisuus. Asioiden jakaminen. Esim. PK-seudulla pystyy kaksin asumaan isommassa, paremmassa asunnossa joka sijaitsee paremmalla alueella.

vai

B) Ei suhdetta, sinkkuus tai uuden miehen etsiminen. Vaikeampaa taloudellisesti, ei ketään kenen kanssa jakaa asioita. Asuminen pienemmässä, huonommassa asunnossa, huonommalla paikalla.

Jokainen voi punnita, kumpi vaihtoehto lopulta on parempi ja kummassa uhrautudutaan enemmän?

Hei,

minäkin olin 15 vuotta samanlaisessa suhteessa, tosin meillä oli yhteinen makuuhuone loppuun asti. En ehkä olisi itse osannut lähteä suhteesta kun lapsiakin jo oli. Mies sitten rakastui toiseen, ja tämä antoi minullekin mahdollisuuden "uuteen alkuun". Olisi näin jälkikäteen ajateltuna ehkä pitänyt ymmärtää tehdä ratkaisu itse jo aiemmin.

Pari vuotta elelin lasten kanssa, kunnes elämääni tuli uusi mies, jonka kanssa on erittäin hyvä arki sekä tämän lisäksi intohimoa ja ihanaa kumppanuutta kestänyt jo yli kymmenen vuotta. Intohimo ei jostain syystä ole vaan loppunut. Ehkä johtuu siitä, että meillä kummallakin on takana suhde, josta se intohimo loppui, taikka sitten siitä, että vaan sovimme toisillemme niin hyvin. Tai syynä ehkä nämä kumpikin. Osaamme hoitaa suhdettamme oikealla tavalla.

Meillä suurin ongelma on aina ollut se, että minä haluaisin normaalin parisuhteen ja läheisyyttä muulloinkin kuin viikonloppuisin ja loma-aikaan.

Mies ei tähän pysty.

Hän ei ole koskaan kyennyt yhdistämään perhe-elämää ja työelämää. Hänen arvomaailmansa on sillä tavalla vinksallaan, että hän pystyy panostamaan vain yhteen asiaan. Ja useimmiten se työ- ja suorituskeskeisenä henkilönä on työ. Vain työ.

Kun hän on töissä, hän on töissä. Ja töissä oleminen tarkoittaa fyysistä ja emotionaalista poissaoloa 24/7. Arkipäivisin hän sulkeutuu muulta elämältä, ei ota mitään eikä ketään huomioon, ei osoita läheisyyttä, ei pidä lupauksiaan, on kuin yksinelävä sinkkurobotti.

Kohtelee minua kuin en olisi olemassa. Elää vain työlleen.

Ja sitten hän kuvittelee, että minä olen viikonloppuna ja harvoina lomapäivinä valmis läheisyyteen kun olen juuri elänyt vähintään 5 päivää (tai kaksi viikkoa, tai kolme kuukautta) täydellisessä emotionaalisessa kylmyydessä ja yksinäisyydessä.

Tätä on jatkunut jo vuosikausia. Ja niiden vuosien aikaan minun tunteeni on kuolleet ja läheisyys hänen kanssaan tuntuu vain ja ainoastaan vastenmieliseltä jo ajatuksen tasolla.

näin kirjoitti:

Hei,

minäkin olin 15 vuotta samanlaisessa suhteessa, tosin meillä oli yhteinen makuuhuone loppuun asti. En ehkä olisi itse osannut lähteä suhteesta kun lapsiakin jo oli. Mies sitten rakastui toiseen, ja tämä antoi minullekin mahdollisuuden "uuteen alkuun". Olisi näin jälkikäteen ajateltuna ehkä pitänyt ymmärtää tehdä ratkaisu itse jo aiemmin.

Pari vuotta elelin lasten kanssa, kunnes elämääni tuli uusi mies, jonka kanssa on erittäin hyvä arki sekä tämän lisäksi intohimoa ja ihanaa kumppanuutta kestänyt jo yli kymmenen vuotta. Intohimo ei jostain syystä ole vaan loppunut. Ehkä johtuu siitä, että meillä kummallakin on takana suhde, josta se intohimo loppui, taikka sitten siitä, että vaan sovimme toisillemme niin hyvin. Tai syynä ehkä nämä kumpikin. Osaamme hoitaa suhdettamme oikealla tavalla.

Ihana tarina, kiitos kun ajoit sen. Antaa toivoa samassa tilanteessa oleville.

Meillä on rationaalinen rakkausliitto mutta jos järkisyyt joskus haipuvat pois (esim. joudumme muuttamaan miehen työn perässä jonnekin takahikiälle), niin rakkausliitto jää jäljelle.

Vierailija kirjoitti:

Ilman rakkauden, uudelleenrakastumisen ja intohimon tunteita jää elämästä mielestäni se kaikkein tärkein pois. Tunteet ovat elämän suola ja sokeri, ilman niitä en haluaisi elää. Outoa, että joku muu ajattelee toisin, mutta toki ymmärrän, että minun näkökulmani ei ole se ainoa oikea.

Tunteita on olemassa muitakin kuin parisuhteeseen liittyviä. Puhutko sinä vain niistä? Ihminen voi iloita ja kokea onnea esim. harrastuksiensa parissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua lapsia, ja naimisissa oleminen on minulle se ja sama, joten miksi ihmeessä tyytyisin suhteeseen, joka ei tunnu hyvältä? En usko kuolemanjälkeiseen elämään, joten mitään palkintoa ei moisesta uhrautumisesta ole luvassa.

A) Suhde, joka ei tunnu hyvältä, mutta taloudelliset ja muut arjen perusasiat on kunnossa. Rationaalisen liiton tuoma turvallisuus. Asioiden jakaminen. Esim. PK-seudulla pystyy kaksin asumaan isommassa, paremmassa asunnossa joka sijaitsee paremmalla alueella.

vai

B) Ei suhdetta, sinkkuus tai uuden miehen etsiminen. Vaikeampaa taloudellisesti, ei ketään kenen kanssa jakaa asioita. Asuminen pienemmässä, huonommassa asunnossa, huonommalla paikalla.

Jokainen voi punnita, kumpi vaihtoehto lopulta on parempi ja kummassa uhrautudutaan enemmän?

Okei, no minä en koe oloani turvattomaksi, kun elän yksin, ja minulla on varaa asua Helsingissäkin aivan riittävän hyvin, joten en oikein osaa nähdä noita hyötyinä. Varmaan suhde, joka ei tunnu hyvältä, voi kelvata (taloudellisesti) epäitsenäiselle tai muuten alistetussa asemassa olevalle.

Sinänsä olen kyllä parisuhdeihminen, ja deittailisin kyllä sinkkunakin parisuhdeaikein, mutta kannustimet huonoon suhteeseen jäämiseksi puuttuvat.

Vierailija kirjoitti:

Meillä suurin ongelma on aina ollut se, että minä haluaisin normaalin parisuhteen ja läheisyyttä muulloinkin kuin viikonloppuisin ja loma-aikaan.

Mies ei tähän pysty.

Hän ei ole koskaan kyennyt yhdistämään perhe-elämää ja työelämää. Hänen arvomaailmansa on sillä tavalla vinksallaan, että hän pystyy panostamaan vain yhteen asiaan. Ja useimmiten se työ- ja suorituskeskeisenä henkilönä on työ. Vain työ.

Kun hän on töissä, hän on töissä. Ja töissä oleminen tarkoittaa fyysistä ja emotionaalista poissaoloa 24/7. Arkipäivisin hän sulkeutuu muulta elämältä, ei ota mitään eikä ketään huomioon, ei osoita läheisyyttä, ei pidä lupauksiaan, on kuin yksinelävä sinkkurobotti.

Kohtelee minua kuin en olisi olemassa. Elää vain työlleen.

Ja sitten hän kuvittelee, että minä olen viikonloppuna ja harvoina lomapäivinä valmis läheisyyteen kun olen juuri elänyt vähintään 5 päivää (tai kaksi viikkoa, tai kolme kuukautta) täydellisessä emotionaalisessa kylmyydessä ja yksinäisyydessä.

Tätä on jatkunut jo vuosikausia. Ja niiden vuosien aikaan minun tunteeni on kuolleet ja läheisyys hänen kanssaan tuntuu vain ja ainoastaan vastenmieliseltä jo ajatuksen tasolla.

Ja silti päätät joka päivä jäädä tällaiseen suhteeseen? Miksi?

Huonoon, epätyydyttävään kaverisuhteeksi muuttuneeseen parisuhteeseen on vamasti helpompaa ja motivoivempaa jäädä, jos uuden elämän rakentaminen tuntuu liian työläältä tehtävältä. Voisin kuvitella että juuri eteläisessä Suomessa asia on näin. Kun asunnot maksavat ylipaljon, ei yksin pysty ylläpitämään totuttua elintasoa.

Varmaan juuri tästä syystä moni eroava onkin ennen lopullista eroa jo löytänyt uuden rakkauden eikä jää missään vaiheessa ns. "tyhjän päälle".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä suurin ongelma on aina ollut se, että minä haluaisin normaalin parisuhteen ja läheisyyttä muulloinkin kuin viikonloppuisin ja loma-aikaan.

Mies ei tähän pysty.

Hän ei ole koskaan kyennyt yhdistämään perhe-elämää ja työelämää. Hänen arvomaailmansa on sillä tavalla vinksallaan, että hän pystyy panostamaan vain yhteen asiaan. Ja useimmiten se työ- ja suorituskeskeisenä henkilönä on työ. Vain työ.

Kun hän on töissä, hän on töissä. Ja töissä oleminen tarkoittaa fyysistä ja emotionaalista poissaoloa 24/7. Arkipäivisin hän sulkeutuu muulta elämältä, ei ota mitään eikä ketään huomioon, ei osoita läheisyyttä, ei pidä lupauksiaan, on kuin yksinelävä sinkkurobotti.

Kohtelee minua kuin en olisi olemassa. Elää vain työlleen.

Ja sitten hän kuvittelee, että minä olen viikonloppuna ja harvoina lomapäivinä valmis läheisyyteen kun olen juuri elänyt vähintään 5 päivää (tai kaksi viikkoa, tai kolme kuukautta) täydellisessä emotionaalisessa kylmyydessä ja yksinäisyydessä.

Tätä on jatkunut jo vuosikausia. Ja niiden vuosien aikaan minun tunteeni on kuolleet ja läheisyys hänen kanssaan tuntuu vain ja ainoastaan vastenmieliseltä jo ajatuksen tasolla.

Ja silti päätät joka päivä jäädä tällaiseen suhteeseen? Miksi?

Miksikö?

Raadollisen rehellisesti: taloudellisten ja omaisuuteen liittyvien asioiden vuoksi. Yksin en pystyisi nykyistä asuntoamme maksamaan eikä asunnon myynti ole vielä mahdollista.

Joskus muinoin toivoin ja kuvittelin miehen pystyvän kyllä muuttumaan kunhan vaan tarpeeksi sinnikkäästi jaksan ottaa asiaa puheeksi ja keskustella. Ei, näin ei tule tapahtumaan, mies ei muutu. Eikä ketään voi muuttaa jos henkilö itse ei pysty tai sitä halua.

Nyt vaan sinnittelen ikävissä olosuhteissa. Onhan tässä itsenäisessä kommuuniasumisessa ne omat hyvätkin puolensa.

Liitosta, jossa ei saa kokea rakkautta, läheisyyttä, kumppanuutta ja intohimoa, on järki kaukana.

Järki. Mä haluan loppuelämän kestävän parisuhteen ja näkisin, että siinä hommassa ollaan ystäviä ja uskottuja. Riittää, että ollaan toiselle tukena ja kunnioitetaan, halutaan toiselle hyvää. On samanlainen arvomaailma ja tottakai myös rakkautta.

Intohimo on tärkeää suhdetta muodostaessa, mutta pidemmän päälle se on toissijaista. En myöskään usko, että voimakas intohimo voisi säilyä vuosikymmeniä.

Vierailija kirjoitti:

Järki. Mä haluan loppuelämän kestävän parisuhteen ja näkisin, että siinä hommassa ollaan ystäviä ja uskottuja. Riittää, että ollaan toiselle tukena ja kunnioitetaan, halutaan toiselle hyvää. On samanlainen arvomaailma ja tottakai myös rakkautta.

Intohimo on tärkeää suhdetta muodostaessa, mutta pidemmän päälle se on toissijaista. En myöskään usko, että voimakas intohimo voisi säilyä vuosikymmeniä.

Samat ajatukset.

Jos arvomaailmat kohtaa ja järjestely on molemmille osapuolille selvä ja molemmat tietää missä mennään, niin järki.

Samojen ongelmien äärellä olen. Tai ollut sitä jo kauan. Nyt mietin lapsen hankkimista tai ikuista lapsettomuutta. Molemmat onnistuisivat tässä kuviossa vallan mainiosti.

Aika kuluu liian nopeasti, pakko olisi tehdä päätöksiä. Haluanko lapselle huolehtivan isän (poissaolevahan hän töidensä vuoksi paljon olisi kuten nykyisinkin, mutta taloudelliset asiat olisivat kuitenkin kunnossa ja hän pitäisi varmasti lapsesta huolta) vai haluanko erota ja tehdä tietoisesti isättömän lapsen luovuttajan siittiöillä taloudelliseen epävarmuuteen?

Puolisona mieheni on surkea, mutta vanhempana varmasti kunnollinen. Kaveruutemme voisi kuitenkin jatkua ennallaan.