Intohimoinen rakkaussuhde vai rationaalinen järkiliitto?

Itse en tyytyisi ja aiheuttaisi toiselle pahaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Itse en tyytyisi ja aiheuttaisi toiselle pahaa mieltä.

"Toiselle"? Miksi koet että tuo toinen osapuoli olisi osaansa tyytymätön? Järjestelyhän voi alunperinkin olla juuri hänen toiveensa ja aikaansaama?

Rakkaus!

En alottaisi suhdetta järjellä, mutta jos intohimo loppuu, niin järjellä jatkaisin.

Jos olet ihminen, jolla aina loppuu intohimo jossain vaiheessa, ja siksi aina vaihdat miestä, niin aika monta kertaa saat sen miehen elämässäsi vaihtaa...

Itse olen tällä hetkellä tyytynyt järkiliittoon. Jossakin toisessakin ketjussa asiasta jo kirjoitin.

Mies ei vaan sytytä minua. Ehkä minäkään en sytytä miestä? Olemme vaan niin erilaisia. Arvomaailmamme, luonteemme, sosiaalisuutemme, persoonamme eivät kertakaikkiaan kohtaa. Silti arki luonnistuu ihan mainiosti, laskut tulee maksettua ja ruokaa ostettua. Edustamme sukujuhlissa pariskuntana kuten aina eikä kukaan arvaisi, millaista elämää oikeasti olemme eläneet jo vuosia.

Kaikissa suhteissa tapahtuu intohimon laantumista noin 1,5-2 vuoden kohdalla. Jos aina ottaa eron sen takia, niin ei voi koskaan rakentaa kestävää suhdetta.

Itse en olisi ryhtynyt parisuhteeseen ellei se olisi alkanut intohimosta. Yhtä selvää oli, että intohimo ei riitä pitämään parisuhdetta yllä vaan siihen tarvitaan sitoutumista ja arjen sietokykyä.

Järkiliitot ovat niitä, joissa on hyvä olla. Intohimoinen rakkaussuhde kestää kovin harvoin arkea. Vaikka sellaiseen päätyisi, ei ole mitään takeita kestosta. Montako intohimoista rakkaussuhdetta ihminen jaksaisi menemättä rikki? Ja miten monet tekisi onnettomiksi vain siksi, että "rakkaus kuolee" eli arki alkaa eikä enää ole toisen elämän kaikki.

Järkiliitossa menettää itsestään paljon vähemmän ja saa silti kunnioitusta, hyväksyntää ja tukea. Yleensä myös rakkautta ilman räiskyntää.

Itse suostun järkiliittoon, ei näillä korteilla enemmästä voi edes haaveilla.

Mitä ap tarkoitat, että tunteet kuolevat?

- että mies on sinulle ykshailee, et tunne mitään, vain välinpitämättömyyttä

-Vai onko mies kuitenkin sinusta ihana ja ilahdut kun hän tulee töistä kotiin, haluat tehdä hänen kanssaan asioita, vaikka mitään suuria tunteita et tunnekaan?

Vierailija kirjoitti:

Mitä ap tarkoitat, että tunteet kuolevat?

- että mies on sinulle ykshailee, et tunne mitään, vain välinpitämättömyyttä

-Vai onko mies kuitenkin sinusta ihana ja ilahdut kun hän tulee töistä kotiin, haluat tehdä hänen kanssaan asioita, vaikka mitään suuria tunteita et tunnekaan?

Ehkä jotakin tuolta väliltä. Kun meillähän se arki tosiaan sujuu ihan hyvin. Molemmilla on omat roolit tässä kämppäkaveruudessamme. Puhelemme ihan neutraaleja asioita, käymme yhdessä kaupassa, puuhastelemme pihassa ja kotona. Ja lopulta molemmat menevät omiin huoneisiinsa ja aamulla taas arki jatkuu kuten aiemminkin.

Takana on jo 15 vuotta yhteistä suhdetta, eli mistään uudesta jutusta tai hetken intohimokaipuusta ei tosiaan ole kyse. Tilanne on vain tällainen ja välillä kuvion poikkeavuus herättää itsessänikin kysymyksiä. Meillä ei vaan ole läheisyyttä eikä parisuhteeseen perinteisesti yhdistettyjä tunteita.

T. Ap

Ilman rakkauden, uudelleenrakastumisen ja intohimon tunteita jää elämästä mielestäni se kaikkein tärkein pois. Tunteet ovat elämän suola ja sokeri, ilman niitä en haluaisi elää. Outoa, että joku muu ajattelee toisin, mutta toki ymmärrän, että minun näkökulmani ei ole se ainoa oikea.

Ap, meillä lähes vastaava tilanne, jopa tuo 15 vuoden yhdessäolo.

Homma kyllä toimii, kunhan ei olla liikaa toistemme tiellä. Kuitenkaan sellaista ihmisenkaipuuta tämä liitto ei täytä. On toisinaan aika pakottava ja tuskallinenkin tunne.

Ota mieluummin molemmat! :) fiksu ja vakavarainen mies, joka panostaa suhteeseenne ja talouteenne yhtä paljon kuin sinä, eli olette molemmat paremmassa tilanteessa kuin ilman suhdetta. Samalla kuitenkin myös leiskuu makuuhuoneessa ja teette romanttisia asioita kahdestaan.

Täällä myös samojen asioiden äärellä. Siis muuten se elämä on ihan ok, mutta rakkaus, tunteet ja seksuaalisuus puuttuu kokonaan. Miehelle tämä tuntuu olevan ihan ok tai sitten hän vain pakenee töihinsä eikä halua edes miettiä asiaa. Olen yrittänyt puhua hänelle asiasta, mutta mies ei näe mitään ongelmaa.

Olen jo vakavasti miettinyt rakastajan ottamista. Eläisin avioarkea kuten aiemminkin, mutta hakisin elämääni puuttuvat palaset muualta.

Jokainen tietää itse parhaiten mitä elämältään toivoo. Itse tuskin tyytyisin suhteeseen joka perustuu vain järkeen eikä siinä enää olisi ollenkaan tunteita tai intohimoa. Vaikea tosin olisi elää pitkään suhteessa jossa ei ole järjen hiventäkään vaikka rakkautta ja intohimoa senkin edestä.

En halua lapsia, ja naimisissa oleminen on minulle se ja sama, joten miksi ihmeessä tyytyisin suhteeseen, joka ei tunnu hyvältä? En usko kuolemanjälkeiseen elämään, joten mitään palkintoa ei moisesta uhrautumisesta ole luvassa.

Vierailija kirjoitti:

Ota mieluummin molemmat! :) fiksu ja vakavarainen mies, joka panostaa suhteeseenne ja talouteenne yhtä paljon kuin sinä, eli olette molemmat paremmassa tilanteessa kuin ilman suhdetta. Samalla kuitenkin myös leiskuu makuuhuoneessa ja teette romanttisia asioita kahdestaan.

Ja tämä onnistuu, miten?

Itselleni perinteinen parisuhdemalli on mahdoton toteuttaa, yritetty on useita kertoja. Viimeisin mies oli (ja on) ihana, komea, rakastava, hyväkäytöksinen ja lempeä, mutta arjen jakaminen päivittäin on minulle liikaa. Tarvitsen paljon yksinoloa ja omaa rauhaa, jotta jaksan kohdata muita ihmisiä ollen oikeasti läsnä. Mies ei tätä ymmärtänyt, ja siitä seurasi ero. Suhde oli sekä järki- että tunnepohjainen, tosin se rakkaus oli ennemmin sellaista pehmeää lämpöä kuin mitään tunteiden leiskuntaa. Intohimoa oli kyllä myös, ja seksi oli aina hyvää.

Tämän kokemuksen pohjalta sanoisin, että molemmat (rakkaus ja järki) on mahdollista saavuttaa, mutta sekään ei vielä takaa "onnistumista". Jos vielä pariudun, aion varmistua etukäteen siitä, että mies ei odota kaiken jakamista. Itselleni sopisi parhaiten järjestely, jossa molemmilla on oma koti ja oma elämä, mutta tunnetasolla ollaan intiimissä yhteydessä molempien vapaasta tahdosta ja omasta halusta.

Minä erosin järkiliitosta. Arki rullasi. Talous oli vakaa. Kaikki oli näennäisen hyvin. Silti sisimmässäni voin huonosti. Kaipasin läheisyyttä. Seksiä siis oli, mutta kaikki läheisyys puuttui.  En vain voinut jatkaa enää. Jätin tutun ja turvallisen liittoni 18 vuoden jälkeen.  Nyt talous on paljon tiukempi, mutta olen tavannut miehen, jonka kanssa on sitä läheisyyttä mitä liitostani puuttui. Ei tämäkään ole mikään suuri rakkaustarina,  mutta saan silti enemmän kuin mitä sain aviomieheltäni aikaisemmin.  Olen paljon onnellisempi nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös samojen asioiden äärellä. Siis muuten se elämä on ihan ok, mutta rakkaus, tunteet ja seksuaalisuus puuttuu kokonaan. Miehelle tämä tuntuu olevan ihan ok tai sitten hän vain pakenee töihinsä eikä halua edes miettiä asiaa. Olen yrittänyt puhua hänelle asiasta, mutta mies ei näe mitään ongelmaa.

Olen jo vakavasti miettinyt rakastajan ottamista. Eläisin avioarkea kuten aiemminkin, mutta hakisin elämääni puuttuvat palaset muualta.

Ennen rakastajaa, kokeilkaapa miehesi kanssa perheterapiaa. Ei tarvitse olla eron kynnyksellä tuohon mennäkseen, parempikin jos on oikeasti mahdollisuuksia muutokseen nykyisessä suhteessa. Kahdestaan keskustelu näistä aroista aiheista helposti jumahtaa ja loukkaannutaan toisille, terapeutti voi jututtaa ensin molempia erikseen, sitten yhdessä. Se töihinpakeneminen ei välttämättä miehestäkään ole kivaa, ainoa tapa hankalassa tilanteessa? Miten sitten kun työt loppuvat ja jäätte eläkkeelle, mihin mies silloin pakenee ja kuinka arkenne järjestätte? Oli teillä tulevaisuutta yhdessä tai ei, kunnon pohtiminen kannattaisi. Jos miehesi ei siihen suostu, tee itse. Mutta tee se analyyttisesti, ei vain haaveillen. Usein suuri osa pahasta olosta löytyykin oman nahan alta, siihen mies ei vaikuta. Kun itse voi hyvin ehkä osaa suhteessaan käyttäytyä myös "paremmin", ja tuo taas voi ihan jo itsellään parantaa sitä parisuhdettakin. Jos noin ei käy omasta paremmasta olosta huolimatta voi vetää johtopäätöksiä, että se parisuhde itsessään on ongelma ja pohtia kannattaako sitä jatkaa loppuelämää.