Nyt oikeesti, onko teidänkin äidit tällaisia? Todella paha olla välillä äidin lähellä

Äitisi on siis negatiivinen, pahantuulinen tunnelmanlatistaja.

Pahanilmanlintu.

Töykeä ja äksy tiuskija.

Minun 13-vuotias tyttäreni on ihan samanlainen.

On! Esimerkiksi äitini sanoi että jos nainen on lesbo, hän on hullu tai sekaisin. Ja muutenkin jos vaikka ihmisellä shokkiväri hiuksissa , "hui saatana" "en kyllä ite koskaa värjäis" ei mulla mitää. Äitiä vastaan mutta hän osaa olla

Kuulostaa tutulta. Oma äitini on tuollainen, paitsi että haukkuminen ei rajoitu tv-ohjelmien ihmisiin. Mitätöimistä ja mollaamista sai kuulla koko sen 19 vuotta, mitä asuin samassa taloudessa. Opiskelupaikka 200 kilometrin päästä koitui onnekseni.

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on siis negatiivinen, pahantuulinen tunnelmanlatistaja.

Pahanilmanlintu.

Töykeä ja äksy tiuskija.

Minun 13-vuotias tyttäreni on ihan samanlainen.

Ja mun mies on myös tuollainen.

Jep samanlainen äiti mulla, kaikkia arvostellaan ja haukutaan ja lisäksi ihan vilpittömästi toivoo toisille pahaa. Omille lapsilleenkin, joille on katkera ja kateellinen.

Eipä olla oikein väleissä. Olen 42v ja ihan sama meno äidillä jatkuu jos erehdyn yhteyttä pitämään. Aina on haukuttu minun ulkonäköni, koulutukseni, työni, mieheni ja lapseni.

Olen työelämässä aika korkeassa asemassa ja hyvin kouluttautunut, joten ns normaali vanhempi voisi olla jopa ylpeä lapsestaan. Vaan ei oma äiti - pitää minua epäonnistuneena lapsena ja kiittämättömänä kakarana. Koko lapsuus on ollut äidin kiukuttelua, oikuttelua ja marttyrointia.

Ap, tällaiset ihmiset on luonnevikaisia, mikään puhe tai muu ei auta. Suojele itseäsi kun aikuistut.

Monelle tyttärelle voi tulla yllätyksenä , että äiditkin ovat vain ihmisiä, virheineen ja keskeneräisyyksineen.

Älä provosoidu, pidä kunnioittava etäisyys, älä ota itseesi. Äitisi ei muutu miksikään, ikävä kyllä.

Monella on, kun ei osaa käsitellä omia tunteita, jotenkin helpompi " ulkoistaa" omat puutteensa muiden haukkumiseen. Anna eukon kiehua omissa liemissään, ainakin itse tiedät millaiseksi et itse halua. Ota etäisyyttä.

Sama. Havahduin tähän, kun yllätin äitini pitkäkestoisen sairaalareissun jälkeen siivoamalla hänen kodin, joka oli järkyttävässä kunnossa. "Et sitten tampannut mattoja" oli äidin ainoa kommentti.

Ihan kuin mun exä. Tulee maha kipeäksi jos mietinkin että joutuisin vielä kuuntelemaan sitä urputusta.

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin mun exä. Tulee maha kipeäksi jos mietinkin että joutuisin vielä kuuntelemaan sitä urputusta.

Ehkä sä olet ihan kun mun isä. Aina mollaamassa omaa kumppania ja kuolaamassa jokaista naista. Tehokas tapa saada nainen vihaamaan muita naisia.

Tuskin se sun äiti tuolla kenkä -asialla meinasi että kaapissa on vain sinun kenkiä kuten tulkitsit, vaan niitä on sinulle liikaa. 

Se on ehkä osin opittava asia miten asioita haalii. Turha vie tilaa kuitenkin. Jos et ole käyttänyt niitä sun kenkiä ehkä et viime kesänäkään niin pois vaan. Jos sun on hankala luopua niin säilytä vaikkapa varastossa niitä. 

Itse olen vielä alle 40- vuotias mutta esikoinen teini-ikäinen ja olen itse vasta omassa kodissa alkanut ymmärtää ettei kaikki se vaatemäärä ole tärkeää. Erityisesti kun saa lapsen, toisen ja kolmannen niin vaatteiden kiertoon pitää alkaa käyttää huomiota. Kaksi kertaa vuodessa täytyy käydä vaatteet läpi tai niitä on jo mahdoton kasa. Osa sopivia, osa vähän isoja mutta tykkää niistä, osa lemppareita (ne 2 joita oikeasti käyttää), osa on ok ja osa pieniä tai niissä on joku vika (lika/kutisee päällä/lanka purkaantunut).

Tarvitseeko yksi ihminen 30 t-paitaa? Ei. 

Koska asut yhä kotona, niin sun pitää ymmärtää että sun äiti käy tätä järjestysasiaa erilailla mielessään kuin sinä. Se näkee uudet kengät ja miettii että sulla on jo esim. 5 sandaalit, voisko jostain luopua? 

Kokeile joku päivä käänteistä. Puhu sille että sulla on vaikka 2 syksytakkia, toinen on hyvä ja toisessa x- vika. Mitä takille vois tehdä? Ja jos luovut siitä, vois hommata uuden tilalle.

Miten se meni se AA:n sanonta. Luoja, Anna minulle voimaa muuttaa ne asiat mitkä voin. Luoja, anna minulle voimaa olla olla muuttamatta niitä asioita joita en voi muuttaa. Luoja, Anna minulle voimaa erottaa nämä kaksi toisistaan.

Sanoo nimimerkki äitinsä jättänyt rauhaan ja hyväksynyt - ja joka ei koskaan äidilleen kelvannut.

No, pääasia että kelpaa itselleen. Ja hakee voimansa muualta :)

Ja on omalle tyttärelleen iiiiiihan eri tavalla olemassa :)

Ei, mutta mummoni on. Nykyään näemme harvoin, mutta lapsena ja esiteininä useita kertoja viikossa. Kerron pari esimerkkiä.

-Olin mummon kanssa kaupan kassajonossa teininä, kun taaksemme tuli söpö rastapäinen teinipoika. Vilkuilin häntä ostoksia hihnalle latoessani, kun mummo yhtäkkiä vetää minua hihasta ja mutisee kovaan ääneen: "tule kauemmas sen läheltä, inhottava täipää."

-Olimme kalakaupassa, ja ostin yhden vähän erikoisemman kalan, josta myyjä sanoi, että on ollut heillä jo vuoden ja on persoonallinen kaveri. Kun myyjä oli pakannut sen, kysyin vielä kassalla erästä toista kalaa. Mummoni hymähti takaani: "sä tapat ne kumminkin heti." Jäi varmaan kauppiaalle hyvä mieli, kun pitkäaikainen kalakaveri lähti noilla saatesanoilla. Sätin mummoa koko matkan autolle, mutta hän vaan naureskeli, että kunhan vitsaili. Minulla oli ollut kaloja vuosia, ja koko aikana olin "tappanut" ainoastasn yhden kalan, kun olin viikon matkoilla ja vanhempani eivät osanneet korjata matkan aikana sammunutta suodatinta.

Itse mummo ei tietenkään suvaitse mitään kritiikkiä eikä mielipiteitä, vaan kaikki tyrmätään heti. Olen hankkimassa opiskelija-asuntoa, ja mummoni haukkui minut idiootiksi, kun hain 350e/kk vuokra-asuntoa enkä ostanut omistusasuntoa. Ostanut? Turun keskustasta? Niin vaan se laina maksetaan pois 5 vuodessa opiskelijan tuloilla...

Kitinää löytyy myös siitä, kun ei saa tavata poikaystävääni vieläkään. Ei kai, kun häpeäisin silmät päästäni.

N18

Ei äiti välttämättä ole mikään luonnehäiriöinen (saattaa tietysti myös ollakin, mutta tuon esiin toisen mahdollisen selityksen asiaan). Muistan kun itse olin 13-16-vuotias ja oma äitini oli tuollainen negatiivinen kaiken arvostelija. Äitini oli tuolloin iältään neljänkympin tienoilla ja tosiaan koskaan mitään positiivista ei kenestäkään sanonut, aina kaikesta löysi sen negatiivisen puolen, oli asia mikä vain. Olen aikuisiällä päätellyt että äidilläni oli tuolloin jonkinlainen henkinen kriisi, liittyen omaan ikään ja ensimmäisen lapsen (=minä) aikuistumiseen. Nykyään on ihan normaali perustyytyväinen ihminen. Tietysti tuo negatiivisuus jätti meidän suhteeseen sellaisen railon, ei olla niin hirveän läheisiä, en esim. voisi kuvitella kertovani mitään syvimpiä tuntojani äidilleni, mutta olemme paljon tekemisissä ja olemme keskustelleet vaikeistakin asioista, hieman pinnallisella tasolla tosin. Ap:lle sellainen neuvo, että voithan yrittää heittää äidillesi, että eikö se ole kauhean raskasta tuollainen negatiivisuus, kun hän taas jostain valittaa. Voi olla, että äiti ei edes huomaa miten hän valittaa ja arvostelee, jos hän on ottanut sen tavaksi, jolla purkaa omaa huonoa oloa. Huomautus voi herättää hänet ajattelemaan käytöstään, jos ei heti siinä tilanteessa, niin ehkä kuitenkin jossain vaiheessa. Jos taas ap:n äiti on luonnehäiriöinen toisten arvostelija, joka nauttii toisten halventamisesta ja alas painamisesta, niin siihen ei tietenkään mitkään huomauttelut auta. Ap tietänee itse parhaiten, kumpaan ryhmään äiti kuuluu.

Kengät joo, muiden haukkuminen ei.

Mäkin ajattelin nuorena että musta ei tule samanlaista kuin vanhemmista, samoja ja muita piirteitä heillä kuin aloituksessa, mutta niinpä vain tulikin. Osa piirteistä lienee geeneissä ja osa kotioloissa, ja sitten kun ei ole saanut oikein muitakaan ihmissuhteita ja muutenkin vastoinkäymisiä kertynyt niin sitä vain on jatkuvasti vittuuntunut ja kaikki muut ihmiset ärsyttää. Luultavasti myös jotain keski-iän kriisiä kun täytän 36, luulin että se meni siinä samalla kuin kolmenkympin mutta kyllä tämän iän pettymys omaan elämään, ja se millainen se on vaikka on vuosikaudet yrittänyt muuttaa itseään ja elämäänsä, onkin ihan erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin se sun äiti tuolla kenkä -asialla meinasi että kaapissa on vain sinun kenkiä kuten tulkitsit, vaan niitä on sinulle liikaa. 

Se on ehkä osin opittava asia miten asioita haalii. Turha vie tilaa kuitenkin. Jos et ole käyttänyt niitä sun kenkiä ehkä et viime kesänäkään niin pois vaan. Jos sun on hankala luopua niin säilytä vaikkapa varastossa niitä. 

Itse olen vielä alle 40- vuotias mutta esikoinen teini-ikäinen ja olen itse vasta omassa kodissa alkanut ymmärtää ettei kaikki se vaatemäärä ole tärkeää. Erityisesti kun saa lapsen, toisen ja kolmannen niin vaatteiden kiertoon pitää alkaa käyttää huomiota. Kaksi kertaa vuodessa täytyy käydä vaatteet läpi tai niitä on jo mahdoton kasa. Osa sopivia, osa vähän isoja mutta tykkää niistä, osa lemppareita (ne 2 joita oikeasti käyttää), osa on ok ja osa pieniä tai niissä on joku vika (lika/kutisee päällä/lanka purkaantunut).

Tarvitseeko yksi ihminen 30 t-paitaa? Ei. 

Koska asut yhä kotona, niin sun pitää ymmärtää että sun äiti käy tätä järjestysasiaa erilailla mielessään kuin sinä. Se näkee uudet kengät ja miettii että sulla on jo esim. 5 sandaalit, voisko jostain luopua? 

Kokeile joku päivä käänteistä. Puhu sille että sulla on vaikka 2 syksytakkia, toinen on hyvä ja toisessa x- vika. Mitä takille vois tehdä? Ja jos luovut siitä, vois hommata uuden tilalle.

Siis ihan oikeasti? Menikö ap:n pointti todella noin kovasti ohi, vai trollaatko?

Siltä varalta että tämän kirjoittaja on tosissaan, niin pyydän että miettisit hetken vakavasti, millaisen suhteen haluat siihen teini-ikäiseesi. Onko kierrätyksen merkityksen opettaminen tärkein juttu juuri sillä siunaaman hetkellä, kun toinen esittelee ylpeänä ja innoissaan kirppislöytöään? Niin tärkeää, että se oikeuttaa tappamaan sen teinin ilon löydöstä? Vai voisiko joskus olla ihan vilpittömästi iloinen toisen hyvästä kirppislöydöstä? Ja puhua siitä liiasta kamasta jossain toisessa tilanteessa. Kukaan ei pidä latistuksen mankelista, kaikkein vähiten teini-ikäiset, jotka kuitenkin hakee vielä sitä vanhempansa hyväksyntää ainakin jollain tasolla. Kun oikein tarpeeksi kauan jatkat tuolla linjalla, voit olla varma, että se teini ei enää tule sulle iloissaan esittelemään yhtään mitään. (Ja se kirppislöytö on vain esimerkki, tämä pätee ihan kaikkeen muuhunkin toisen ilon latistamiseen opettavaisella ylemmyydentunnolla.)   

Olen jo 35 ja huomannut vasta nyt tuon piirteen äidissäni. Ja kamalaa että se meinaa tulla esiin itsellänikin. Joudun todella nielemään sanojani etten esim. tänään juuri arvostellut  tyttärieni kuulen sitä samaa esiintyjää jota ap:n äiti arvosteli.

Tuo oli hyvä selitys, että julkkiksiin ja muihin ihmisiin äitini ulkoistaa omaa pahaaoloaan. Ja ilmeisesti minäkin mutta vakaasti yritän olla erilainen, positiivisempi :)

Loppui eilen aika kesken, niin nostan jos ap sattuisi vielä palstalla olemaan. Oletko ap koettanut äidillesi vihjaista että kanssaihmisten on raskasta kuunnella negaa ja arvostelua kaikesta koko ajan?