Avioliitto kuin kaverisuhde, mutta ei uskalla/ kehtaa erota?

Ota sitten ero. Näin sinä olet mielessäsi jo tehnyt.

Minä olen löytänyt mieheni 18 vuotiaana. Nyt parisuhdetta on takana 30 vuotta. Voin sanoa että näihin vuosiin on sisältänyt monta ylä- ja alamäkeä. Työttömyyttä, lapsen vakava sairaus sekä niitä tappavan tylsiä kausia parisuhteessa. Monenmoista stressaavaa ajanjaksoa siis. Välillä on pitänyt miettiä kuka siellä pöydän toisella puolella istuu ja kun oikein kunnolla on miettinyt niin huomaa että siellä on yhä se sama henkilö, johon aikoinaan ihastui. Ulkonäkö on toki muuttunut mutta ne luonteenpiirteet johon aikoinaan ihastuin ovat yhä olemassa. Ei ne mihinkään ole kadonneet, ne vain välillä elämän murroksessa unohtuu.

Tänä päivänä olen hyvin kiitollinen ettei me koskaan erottu vaikka siitäkin oli jossain välissä puhe. Nyt lapset ovat jo omilleen muuttaneet ja yhteistä aikaa on.

En tiedä mikä teille on paras ratkaisu vain te yksin päätätte sen. Sitä mietin miksi miehelläsi on vaikea puhua asioista. Voiko se olla kotoa opittu asia? Jos tämä on luonteenpiirre ehkä sinun pitäisi oppia hyväksymään asia.

Meillä jokseenkin sama tilanne, yli 10 vuotta yhdessä, 2 alle kouluikäistä lasta ja avioliitto on muuttunut yhdessäeloksi kutakuinkin kämppäkavereina. Suhde on ollut pitkä ja pääasiassa oikein hyvä, ja ollaan kyllä ihan ystäviä ja perhe, mutta parisuhdetta meillä ei ole enää. Me ollaan jo päätetty erota ennen pitkää pariskuntana, mutta pysytään yhdessä perheenä. Tämä kuulostaa ehkä oudolta, mutta meidän tilanteessa yhdessä asuminen/yhdessä osittain asuminen on ihan toimiva juttu. Eli oikeastaan koti pysyy, mutta kumpikin saa vapautta ja mahdollisesti tullaan asumaan osittain erillään (eli mahdollisesti hankitaan toinen asunto jossain vaiheessa). Ja jos elämäntilanteet jotenkin muuttuu tulevaisuudessa, niin sitten ratkotaan asioita sitä mukaa. Olen itse miettinyt juuri samoja mainittuja asioita, miten tämä vaikuttaa lapsiin ja mitä muut miettivät asiasta, mutta olen todennut jo aikaa sitten, että lapset ovat onnellisimpia kun vanhemmat on onnellisia ja muiden ajatuksilla kuin omilla, puolison ja lasten ajatuksillahan ei oikeastaan ole mitään merkitystä näihin päätöksiin. Yksi syy eroon on myös tuo edellä mainittu asia, ettemme kumpikaan halua elää pidemmän päälle parisuhteessa, jossa ei ole syvää rakkautta, intohimoa ja hyväksyntää. Ei intohimosta ja rakkaudesta tarvitse luopua. Tsemppiä muillekin samassa tilanteessa oleville! <3

love actually kirjoitti:

Meillä jokseenkin sama tilanne, yli 10 vuotta yhdessä, 2 alle kouluikäistä lasta ja avioliitto on muuttunut yhdessäeloksi kutakuinkin kämppäkavereina. Suhde on ollut pitkä ja pääasiassa oikein hyvä, ja ollaan kyllä ihan ystäviä ja perhe, mutta parisuhdetta meillä ei ole enää. Me ollaan jo päätetty erota ennen pitkää pariskuntana, mutta pysytään yhdessä perheenä. Tämä kuulostaa ehkä oudolta, mutta meidän tilanteessa yhdessä asuminen/yhdessä osittain asuminen on ihan toimiva juttu. Eli oikeastaan koti pysyy, mutta kumpikin saa vapautta ja mahdollisesti tullaan asumaan osittain erillään (eli mahdollisesti hankitaan toinen asunto jossain vaiheessa). Ja jos elämäntilanteet jotenkin muuttuu tulevaisuudessa, niin sitten ratkotaan asioita sitä mukaa. Olen itse miettinyt juuri samoja mainittuja asioita, miten tämä vaikuttaa lapsiin ja mitä muut miettivät asiasta, mutta olen todennut jo aikaa sitten, että lapset ovat onnellisimpia kun vanhemmat on onnellisia ja muiden ajatuksilla kuin omilla, puolison ja lasten ajatuksillahan ei oikeastaan ole mitään merkitystä näihin päätöksiin. Yksi syy eroon on myös tuo edellä mainittu asia, ettemme kumpikaan halua elää pidemmän päälle parisuhteessa, jossa ei ole syvää rakkautta, intohimoa ja hyväksyntää. Ei intohimosta ja rakkaudesta tarvitse luopua. Tsemppiä muillekin samassa tilanteessa oleville! <3

Tuollainen avoimen suhteen tyyppinen ratkaisu voisi toimia meilläkin.

Miten terapiaan pääsee ja kuinak kauhean kauan jonotus kestää? ilmaiseksi tarveyskeskusksenko kautta?  avioliittoni tökkii pahasti"-ilmoituksellako vai miten läheteen saisi? sisältääkö kirkon terapia  uskonnollisuutta? Kuinka paljon pitää maksaa itsensä kipeäksi, jos menee yksityiselle? Ja miten saada mukaan mies, joka on kuullut muilta miehilta, ettei terapiasta ole mitään apua, eikä puhuminen mitään auta...

Kirkon pariterapia ei sisällä uskonnollisia elementtejä. Olen mieheni kanssa käynyt, eikä meidän kanssamme keskustellut henkilö koskaan tuonut mitään uskoon liittyvää esille. Itse en edes kuulu kirkkoon.

Vierailija kirjoitti:

Ap aloituksesi voisi olla minun tekemä noin 5 vuotta sitten.

Me kävimme noihin aikoihin vakavia keskusteluita suhteemme tilasta ja kumpikin näki tilanteen samalla tavalla. Kumpikin oli sinäänsä tyytyväinen suhteeseen, mutta suhteesta vain puutui "se joku kipinä".

Menimme tosi nuorina yhteen ja kumpikin tunnusti sen, että meitä vaivasi, ettei tullut nuorena sinkkuna "hurjasteltua". Lueskelimme paljon siitä miten sen "kipinän" voisi saada takaisin ja ruvettiin puhumasn avoimesti seksifantasioista, joissa on vieraita. Jotenkin tämä toi kipinän suhteeseemme takaisin ja olemmepa nyt kumpikin päässeet yhteisymmärryksessä "hurjastelemaankin" ja se on entisestään parantanut meidän suhdetta.

Tämä on yksi tie, jos ongelma on seksissä. Vastaavasti ongelmia pitää ratkoa myös muilla suhteen osa-alueilla. Ei parisuhde pysy hyvänä jos sitä ei huolleta ja sen eteen ei tehdä töitä. Vaikka lapset on pieniä, niin niitä yhteisiä kahdenkeskisiä hetkiä pitää järjestää ihan samalla tavalla kuin sitä omaa aikaa. Pikkulapsiperheessä ei ole helppoa, mutta ei mahdotontakaan. Työtä se kuitenkin vaatii.

Tiedättekö mitä kumpikin arvostatte parisuhteessa ja perheessä? Onko toiselle tärkeintä se toimiva arki vai ne elämykset ja juhla-hetket? Miten haluatte että teille rakkautta osoitetaan ja miten itse sitä osaatte osoittaa? Toisille se on arjen teot (perheen eteen tehty työ), toisille kauniit sanat ja lahjat, joillekin silittely, halailu tai seksi.

Puhukaa, puhukaa ja puhukaa!

jahkaaja kirjoitti:

Miten terapiaan pääsee ja kuinak kauhean kauan jonotus kestää? ilmaiseksi tarveyskeskusksenko kautta?  avioliittoni tökkii pahasti"-ilmoituksellako vai miten läheteen saisi? sisältääkö kirkon terapia  uskonnollisuutta? Kuinka paljon pitää maksaa itsensä kipeäksi, jos menee yksityiselle? Ja miten saada mukaan mies, joka on kuullut muilta miehilta, ettei terapiasta ole mitään apua, eikä puhuminen mitään auta...

Seurakunnat rahoittavat ja järjestävät, mutta todellakin ammattimainen ote. Uskonnosta ei meillä puhuttu sanaakaan.

Ei ole kokemusta yksityisistä, mutta seurakunnan tarjoama voi olla parempi siinä mielessä, ettei siinä tehdä bisnestä.

Oletan, että miehellä on (oikea?) ennakkokäsitys siitä, että häntä siellä sitten haukutaan ja asiat tehdään taas kerran vaimon agendan mukaan.  Siis että puhutaan, puhutaan ja puhutaan ja mies jää alakynteen. 

Miehen kynnystä saada mukaan voi madaltaa, että hänelle tarjotaan yhteistapaamisten lisäksi mahdollisuutta purkaa tunteita ja ongelmia omilla tapaamisilla. 

Myös tällainen järjestely olisi mahdollinen

http://www.vauva.fi/keskustelu/2920758/ennemmin-avoin-suhde-kuin-x?chan…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko että kasikymppisenä pariskunta kiimailee päivittäin ja suhde perustuu jännitykseen? Eiköhän se ole ystävyys, yhteistyö ja avunanto joka pitää ihmisiä loppupeleissä yhdessä. Toiset vaihtavat viiden vuoden välein, toiset ymmärtävät pelin hengen jo vähän nuorempina.

Kiitos. Tämä pelasti mun päivän kun olen koko kevään surrut parisuhteen tilaa. Allekirjoitan tuosta joka sanan. 5 vuoden välein tapahtuva päivitys ei auta jos perusongelma säilyy samana. Olen niin paljon ympärilläni nähnyt sitä, että "ei jaksa kiinnostaa" tai "ei sytytä", mutta onhan parisuhde paljon muutakin.

Yksi syyllinen on media joka loihtii paskastakin suhteesta onnellisten ja toisiaan täydentävien ihmisten liiton. Elämä on paljon monimutkaisempaa kuin mitä me luemme lehtien sivuilta.  

Miksi on huono asia vaihtaa parisuhdetta viiden vuoden välein? Miksi vain loppuelämän parisuhde on hyvä parisuhde?

Niin kultuuri kysymyshän tämä on... lapset tarvitsevat pysyvyyttä ja suotavaa olisi lastenkannalta että omat vanhemmat eläisivät toimivassa parisuhteessa. Sinkut tehkööt mitä lystäävät.

Minulle parisuhde tarkoittaa elämän kumppanuutta ja jotenkin ajattelen, että on turvallisempaa kun on toinen kenen kanssa jakaa koko elämä.

Minulla ei ole kiinnostusta lasten hankintaa kohtaan, ja koen oloni ihan turvalliseksi yksinkin. Kyllä parisuhde merkitsee minulle aivan muita asioita. Elämän mittainen kumppanuus voi olla joskus hieno asia, mutta ei se ole mikään itseisarvo. Olen mieluummin sinkkuna yrkimässä hyvään suhteeseen kuin huonossa suhteessa vain tavan vuoksi. Parisuhteissa ei kannata haksahtaa sunk cost fallacyyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ei olla oikeastaan kavereitakaan; asutaanpahan samaa kämppää ja ollaan yhteistaloudessa. Tänään taas olen tuskaillut kun mies ei puhu - mitään - ja kuitenkin yritetään tästäkin viikonlopusta jotenkin perheenä suoriutua. Mä haluaisin joskus jutella jostain, pariskunta kun ollaan, kaipaisin jonkinlaista näkemystä yhteisiin menemisiin jne. Käytiin uimassa lasten kanssa kun sitä ehdotin. Mies tekee mekaanisesti juttuja joita pyydän mutta ei oikein kommentoi mihinkään mitään eikä toisaalta myöskään kerro mitä itse haluaisi tehdä jne. Tuntuu että ois helpompaa olla yksin kun ei tarviis yrittää huomioida tuollaista olentoa jolta ei saa kunnollista vastakaikua mihinkään. Ei se tästä meidän elämästä ilmeisesti yhtään nauti ja pakko myöntää että en kyllä minäkään. Jos vaan lähtisin ja jättäisin nämä tänne keskenään. 

Lapsettomuuden hyvä puoli on se, ettei ole palloa jalassa, vaan suhteen voi päättää, kun se ei enää paranna osallistujiensa elämänlaatua. En halua KOSKAAN joutua tällaiseen tilanteeseen!

Sinunlaisia tyyppejä kuvataan sanalla sitoutumiskammoinen.

Heh. Luitko ollenkaan tuota lainausta, johon vastasin? Tässä se vielä kertauksena:

Me ei olla oikeastaan kavereitakaan; asutaanpahan samaa kämppää ja ollaan yhteistaloudessa. Tänään taas olen tuskaillut kun mies ei puhu - mitään - ja kuitenkin yritetään tästäkin viikonlopusta jotenkin perheenä suoriutua. Mä haluaisin joskus jutella jostain, pariskunta kun ollaan, kaipaisin jonkinlaista näkemystä yhteisiin menemisiin jne. Käytiin uimassa lasten kanssa kun sitä ehdotin. Mies tekee mekaanisesti juttuja joita pyydän mutta ei oikein kommentoi mihinkään mitään eikä toisaalta myöskään kerro mitä itse haluaisi tehdä jne. Tuntuu että ois helpompaa olla yksin kun ei tarviis yrittää huomioida tuollaista olentoa jolta ei saa kunnollista vastakaikua mihinkään.

Tekeekö se minusta sitoutumiskammoisen, etten halua sitoutua tällaiseen parisuhteen irvikuvaan? Kieltämättä kammoan kyllä ajatusta siitä, että olisin jumissa rakkaudettomassa liitossa, jossa toinen on päättänyt jättäytyä vielä kämppäkaveria etäisemmäksi ihmiseksi.

Minulla kun ei ole mitään käyttöä "arjen pyörittäjälle", "talouden jakajalle" tai "kasvatuskumppanille" – jos rakkaus, romantiikka, läheisyys, seksi, hyvät keskustelut, henkinen tuki, yhteinen hauskanpito ja syvällinen yhteys toiseen ihmiseen katoavat, eikä merkkejä niiden paluusta ole, ei minulla ole mitään syytä pysyä suhteessa. Minä tiedän tasan tarkkaan, miksi seurustelen, millä ehdoilla voin suhteessa pysyä, ja minkälaista käyttäytymistä olen toiselta valmis hyväksymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko että kasikymppisenä pariskunta kiimailee päivittäin ja suhde perustuu jännitykseen? Eiköhän se ole ystävyys, yhteistyö ja avunanto joka pitää ihmisiä loppupeleissä yhdessä. Toiset vaihtavat viiden vuoden välein, toiset ymmärtävät pelin hengen jo vähän nuorempina.

Kiitos. Tämä pelasti mun päivän kun olen koko kevään surrut parisuhteen tilaa. Allekirjoitan tuosta joka sanan. 5 vuoden välein tapahtuva päivitys ei auta jos perusongelma säilyy samana. Olen niin paljon ympärilläni nähnyt sitä, että "ei jaksa kiinnostaa" tai "ei sytytä", mutta onhan parisuhde paljon muutakin.

Yksi syyllinen on media joka loihtii paskastakin suhteesta onnellisten ja toisiaan täydentävien ihmisten liiton. Elämä on paljon monimutkaisempaa kuin mitä me luemme lehtien sivuilta.  

Miksi on huono asia vaihtaa parisuhdetta viiden vuoden välein? Miksi vain loppuelämän parisuhde on hyvä parisuhde?

Niin kultuuri kysymyshän tämä on... lapset tarvitsevat pysyvyyttä ja suotavaa olisi lastenkannalta että omat vanhemmat eläisivät toimivassa parisuhteessa. Sinkut tehkööt mitä lystäävät.

Minulle parisuhde tarkoittaa elämän kumppanuutta ja jotenkin ajattelen, että on turvallisempaa kun on toinen kenen kanssa jakaa koko elämä.

Minulla ei ole kiinnostusta lasten hankintaa kohtaan, ja koen oloni ihan turvalliseksi yksinkin. Kyllä parisuhde merkitsee minulle aivan muita asioita. Elämän mittainen kumppanuus voi olla joskus hieno asia, mutta ei se ole mikään itseisarvo. Olen mieluummin sinkkuna yrkimässä hyvään suhteeseen kuin huonossa suhteessa vain tavan vuoksi. Parisuhteissa ei kannata haksahtaa sunk cost fallacyyn.

Minä tiedän mitä haluan. Voin sanoa, että elän unelma elämääni. Minä hyväksyn sinun valintasi ja tapasi elää 100 %:sesti, mutta hyväväksytkö sinä minun tapaani?

Jos tulkitsen viestisi oikein, niin pidät elämän mittaisia liittoja huonoina:

-"voi olla joskus hieno asia" eli sinum mielestäsi ei yleensä ole?

-sinulle alamäet suhteessa ovat sama asia kuin huono suhde. Ok suhde voi väliaikaisesti olla huono, mutta sinusta oikea ratkaisu on lähteä etsimään parempaa. Minulle se on ok.

Kertoisitko ikäsi ja sen kuinka pitkisdä suhteissa olet ollut? Ihan vasn mielenkiinnosts.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko että kasikymppisenä pariskunta kiimailee päivittäin ja suhde perustuu jännitykseen? Eiköhän se ole ystävyys, yhteistyö ja avunanto joka pitää ihmisiä loppupeleissä yhdessä. Toiset vaihtavat viiden vuoden välein, toiset ymmärtävät pelin hengen jo vähän nuorempina.

Kiitos. Tämä pelasti mun päivän kun olen koko kevään surrut parisuhteen tilaa. Allekirjoitan tuosta joka sanan. 5 vuoden välein tapahtuva päivitys ei auta jos perusongelma säilyy samana. Olen niin paljon ympärilläni nähnyt sitä, että "ei jaksa kiinnostaa" tai "ei sytytä", mutta onhan parisuhde paljon muutakin.

Yksi syyllinen on media joka loihtii paskastakin suhteesta onnellisten ja toisiaan täydentävien ihmisten liiton. Elämä on paljon monimutkaisempaa kuin mitä me luemme lehtien sivuilta.  

Miksi on huono asia vaihtaa parisuhdetta viiden vuoden välein? Miksi vain loppuelämän parisuhde on hyvä parisuhde?

Niin kultuuri kysymyshän tämä on... lapset tarvitsevat pysyvyyttä ja suotavaa olisi lastenkannalta että omat vanhemmat eläisivät toimivassa parisuhteessa. Sinkut tehkööt mitä lystäävät.

Minulle parisuhde tarkoittaa elämän kumppanuutta ja jotenkin ajattelen, että on turvallisempaa kun on toinen kenen kanssa jakaa koko elämä.

Minulla ei ole kiinnostusta lasten hankintaa kohtaan, ja koen oloni ihan turvalliseksi yksinkin. Kyllä parisuhde merkitsee minulle aivan muita asioita. Elämän mittainen kumppanuus voi olla joskus hieno asia, mutta ei se ole mikään itseisarvo. Olen mieluummin sinkkuna yrkimässä hyvään suhteeseen kuin huonossa suhteessa vain tavan vuoksi. Parisuhteissa ei kannata haksahtaa sunk cost fallacyyn.

Minä tiedän mitä haluan. Voin sanoa, että elän unelma elämääni. Minä hyväksyn sinun valintasi ja tapasi elää 100 %:sesti, mutta hyväväksytkö sinä minun tapaani?

Jos tulkitsen viestisi oikein, niin pidät elämän mittaisia liittoja huonoina:

-"voi olla joskus hieno asia" eli sinum mielestäsi ei yleensä ole?

-sinulle alamäet suhteessa ovat sama asia kuin huono suhde. Ok suhde voi väliaikaisesti olla huono, mutta sinusta oikea ratkaisu on lähteä etsimään parempaa. Minulle se on ok.

Kertoisitko ikäsi ja sen kuinka pitkisdä suhteissa olet ollut? Ihan vasn mielenkiinnosts.

Ei minun tarvitse antaa hyväksyntää tai tuomiota sinun tavallesi olla ja elää. Voit tehdä, niin kuin parhaaksi katsot.

Mutta sinunkin tulee myöntää, ettei tuossa siteeraamassani pätkässä ollut kyse mistään "väliaikaisesta" "alamäestä", eikä edes huonosta suhteesta vaan totaalisesta ei-suhteesta. Minulla on ollut kämppiksiä, joihin minulla on lämpimämmät välit. Jos kumpikaan ei saa suhteelta, mitä tarvitsee, ja vähintään toinen on haluton korjaamaan tilannetta, silloin oikea ratkaisu on todellakin lähteä suhteesta.

Olen kolmikymppinen. Pisin suhteeni on kestänyt kymmenen vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ei olla oikeastaan kavereitakaan; asutaanpahan samaa kämppää ja ollaan yhteistaloudessa. Tänään taas olen tuskaillut kun mies ei puhu - mitään - ja kuitenkin yritetään tästäkin viikonlopusta jotenkin perheenä suoriutua. Mä haluaisin joskus jutella jostain, pariskunta kun ollaan, kaipaisin jonkinlaista näkemystä yhteisiin menemisiin jne. Käytiin uimassa lasten kanssa kun sitä ehdotin. Mies tekee mekaanisesti juttuja joita pyydän mutta ei oikein kommentoi mihinkään mitään eikä toisaalta myöskään kerro mitä itse haluaisi tehdä jne. Tuntuu että ois helpompaa olla yksin kun ei tarviis yrittää huomioida tuollaista olentoa jolta ei saa kunnollista vastakaikua mihinkään. Ei se tästä meidän elämästä ilmeisesti yhtään nauti ja pakko myöntää että en kyllä minäkään. Jos vaan lähtisin ja jättäisin nämä tänne keskenään. 

Lapsettomuuden hyvä puoli on se, ettei ole palloa jalassa, vaan suhteen voi päättää, kun se ei enää paranna osallistujiensa elämänlaatua. En halua KOSKAAN joutua tällaiseen tilanteeseen!

Sinunlaisia tyyppejä kuvataan sanalla sitoutumiskammoinen.

Heh. Luitko ollenkaan tuota lainausta, johon vastasin? Tässä se vielä kertauksena:

Me ei olla oikeastaan kavereitakaan; asutaanpahan samaa kämppää ja ollaan yhteistaloudessa. Tänään taas olen tuskaillut kun mies ei puhu - mitään - ja kuitenkin yritetään tästäkin viikonlopusta jotenkin perheenä suoriutua. Mä haluaisin joskus jutella jostain, pariskunta kun ollaan, kaipaisin jonkinlaista näkemystä yhteisiin menemisiin jne. Käytiin uimassa lasten kanssa kun sitä ehdotin. Mies tekee mekaanisesti juttuja joita pyydän mutta ei oikein kommentoi mihinkään mitään eikä toisaalta myöskään kerro mitä itse haluaisi tehdä jne. Tuntuu että ois helpompaa olla yksin kun ei tarviis yrittää huomioida tuollaista olentoa jolta ei saa kunnollista vastakaikua mihinkään.

Tekeekö se minusta sitoutumiskammoisen, etten halua sitoutua tällaiseen parisuhteen irvikuvaan? Kieltämättä kammoan kyllä ajatusta siitä, että olisin jumissa rakkaudettomassa liitossa, jossa toinen on päättänyt jättäytyä vielä kämppäkaveria etäisemmäksi ihmiseksi.

Minulla kun ei ole mitään käyttöä "arjen pyörittäjälle", "talouden jakajalle" tai "kasvatuskumppanille" – jos rakkaus, romantiikka, läheisyys, seksi, hyvät keskustelut, henkinen tuki, yhteinen hauskanpito ja syvällinen yhteys toiseen ihmiseen katoavat, eikä merkkejä niiden paluusta ole, ei minulla ole mitään syytä pysyä suhteessa. Minä tiedän tasan tarkkaan, miksi seurustelen, millä ehdoilla voin suhteessa pysyä, ja minkälaista käyttäytymistä olen toiselta valmis hyväksymään.

Aa, nyt ymmärsin. No sinunlaista tyyppiä taas sanotaan jälkiviistastelijaksi. :D

Siis sitoutumiskammohan kait johtuu jostain epäonnistumisen pelosta. Luen viestisi niin, että et halua lapsia, koska et halua tehdä sellaisia sitoumuksia, jotka estävät sinua itseään tekemästä mitä sinua huvittaa. Minusta tuo on ihan selvästi jonkinlaista sitoutmiskammoa.

Minä teen elämässäni ratkaisuja perusteltuihin odotuksiin perustuen. Elämästä ei voi koskaan tietää mitä se tuo tullessaan, mutta kun harkitsee asioita huolella ja sitten vaan luottaa siihen, että kyllä tulevaisuudessa jotenkin selvitään niin hyvin menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko että kasikymppisenä pariskunta kiimailee päivittäin ja suhde perustuu jännitykseen? Eiköhän se ole ystävyys, yhteistyö ja avunanto joka pitää ihmisiä loppupeleissä yhdessä. Toiset vaihtavat viiden vuoden välein, toiset ymmärtävät pelin hengen jo vähän nuorempina.

Kiitos. Tämä pelasti mun päivän kun olen koko kevään surrut parisuhteen tilaa. Allekirjoitan tuosta joka sanan. 5 vuoden välein tapahtuva päivitys ei auta jos perusongelma säilyy samana. Olen niin paljon ympärilläni nähnyt sitä, että "ei jaksa kiinnostaa" tai "ei sytytä", mutta onhan parisuhde paljon muutakin.

Yksi syyllinen on media joka loihtii paskastakin suhteesta onnellisten ja toisiaan täydentävien ihmisten liiton. Elämä on paljon monimutkaisempaa kuin mitä me luemme lehtien sivuilta.  

Miksi on huono asia vaihtaa parisuhdetta viiden vuoden välein? Miksi vain loppuelämän parisuhde on hyvä parisuhde?

Niin kultuuri kysymyshän tämä on... lapset tarvitsevat pysyvyyttä ja suotavaa olisi lastenkannalta että omat vanhemmat eläisivät toimivassa parisuhteessa. Sinkut tehkööt mitä lystäävät.

Minulle parisuhde tarkoittaa elämän kumppanuutta ja jotenkin ajattelen, että on turvallisempaa kun on toinen kenen kanssa jakaa koko elämä.

Minulla ei ole kiinnostusta lasten hankintaa kohtaan, ja koen oloni ihan turvalliseksi yksinkin. Kyllä parisuhde merkitsee minulle aivan muita asioita. Elämän mittainen kumppanuus voi olla joskus hieno asia, mutta ei se ole mikään itseisarvo. Olen mieluummin sinkkuna yrkimässä hyvään suhteeseen kuin huonossa suhteessa vain tavan vuoksi. Parisuhteissa ei kannata haksahtaa sunk cost fallacyyn.

Minä tiedän mitä haluan. Voin sanoa, että elän unelma elämääni. Minä hyväksyn sinun valintasi ja tapasi elää 100 %:sesti, mutta hyväväksytkö sinä minun tapaani?

Jos tulkitsen viestisi oikein, niin pidät elämän mittaisia liittoja huonoina:

-"voi olla joskus hieno asia" eli sinum mielestäsi ei yleensä ole?

-sinulle alamäet suhteessa ovat sama asia kuin huono suhde. Ok suhde voi väliaikaisesti olla huono, mutta sinusta oikea ratkaisu on lähteä etsimään parempaa. Minulle se on ok.

Kertoisitko ikäsi ja sen kuinka pitkisdä suhteissa olet ollut? Ihan vasn mielenkiinnosts.

Ei minun tarvitse antaa hyväksyntää tai tuomiota sinun tavallesi olla ja elää. Voit tehdä, niin kuin parhaaksi katsot.

Mutta sinunkin tulee myöntää, ettei tuossa siteeraamassani pätkässä ollut kyse mistään "väliaikaisesta" "alamäestä", eikä edes huonosta suhteesta vaan totaalisesta ei-suhteesta. Minulla on ollut kämppiksiä, joihin minulla on lämpimämmät välit. Jos kumpikaan ei saa suhteelta, mitä tarvitsee, ja vähintään toinen on haluton korjaamaan tilannetta, silloin oikea ratkaisu on todellakin lähteä suhteesta.

Olen kolmikymppinen. Pisin suhteeni on kestänyt kymmenen vuotta.

Menen nyt näiden lainausten kanssa sekaisin... siis joku suree keväästä asti huonoa suhdetta, eli parisuhde on ollut huono ehkä huimat 3-6 kuukautta??

Jos taas ajatellaa ap:n tilannetta, eli vauva/pikkulapsi perheitä, niin minusta jos suhde ei kukoista tyyliin 2-4 vuoteen niin mitä sitten? Suurimalla osalla helpottaa kun lapset kasvaa vähän isommiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ei olla oikeastaan kavereitakaan; asutaanpahan samaa kämppää ja ollaan yhteistaloudessa. Tänään taas olen tuskaillut kun mies ei puhu - mitään - ja kuitenkin yritetään tästäkin viikonlopusta jotenkin perheenä suoriutua. Mä haluaisin joskus jutella jostain, pariskunta kun ollaan, kaipaisin jonkinlaista näkemystä yhteisiin menemisiin jne. Käytiin uimassa lasten kanssa kun sitä ehdotin. Mies tekee mekaanisesti juttuja joita pyydän mutta ei oikein kommentoi mihinkään mitään eikä toisaalta myöskään kerro mitä itse haluaisi tehdä jne. Tuntuu että ois helpompaa olla yksin kun ei tarviis yrittää huomioida tuollaista olentoa jolta ei saa kunnollista vastakaikua mihinkään. Ei se tästä meidän elämästä ilmeisesti yhtään nauti ja pakko myöntää että en kyllä minäkään. Jos vaan lähtisin ja jättäisin nämä tänne keskenään. 

Lapsettomuuden hyvä puoli on se, ettei ole palloa jalassa, vaan suhteen voi päättää, kun se ei enää paranna osallistujiensa elämänlaatua. En halua KOSKAAN joutua tällaiseen tilanteeseen!

Sinunlaisia tyyppejä kuvataan sanalla sitoutumiskammoinen.

Heh. Luitko ollenkaan tuota lainausta, johon vastasin? Tässä se vielä kertauksena:

Me ei olla oikeastaan kavereitakaan; asutaanpahan samaa kämppää ja ollaan yhteistaloudessa. Tänään taas olen tuskaillut kun mies ei puhu - mitään - ja kuitenkin yritetään tästäkin viikonlopusta jotenkin perheenä suoriutua. Mä haluaisin joskus jutella jostain, pariskunta kun ollaan, kaipaisin jonkinlaista näkemystä yhteisiin menemisiin jne. Käytiin uimassa lasten kanssa kun sitä ehdotin. Mies tekee mekaanisesti juttuja joita pyydän mutta ei oikein kommentoi mihinkään mitään eikä toisaalta myöskään kerro mitä itse haluaisi tehdä jne. Tuntuu että ois helpompaa olla yksin kun ei tarviis yrittää huomioida tuollaista olentoa jolta ei saa kunnollista vastakaikua mihinkään.

Tekeekö se minusta sitoutumiskammoisen, etten halua sitoutua tällaiseen parisuhteen irvikuvaan? Kieltämättä kammoan kyllä ajatusta siitä, että olisin jumissa rakkaudettomassa liitossa, jossa toinen on päättänyt jättäytyä vielä kämppäkaveria etäisemmäksi ihmiseksi.

Minulla kun ei ole mitään käyttöä "arjen pyörittäjälle", "talouden jakajalle" tai "kasvatuskumppanille" – jos rakkaus, romantiikka, läheisyys, seksi, hyvät keskustelut, henkinen tuki, yhteinen hauskanpito ja syvällinen yhteys toiseen ihmiseen katoavat, eikä merkkejä niiden paluusta ole, ei minulla ole mitään syytä pysyä suhteessa. Minä tiedän tasan tarkkaan, miksi seurustelen, millä ehdoilla voin suhteessa pysyä, ja minkälaista käyttäytymistä olen toiselta valmis hyväksymään.

Aa, nyt ymmärsin. No sinunlaista tyyppiä taas sanotaan jälkiviistastelijaksi. :D

Siis sitoutumiskammohan kait johtuu jostain epäonnistumisen pelosta. Luen viestisi niin, että et halua lapsia, koska et halua tehdä sellaisia sitoumuksia, jotka estävät sinua itseään tekemästä mitä sinua huvittaa. Minusta tuo on ihan selvästi jonkinlaista sitoutmiskammoa.

Minä teen elämässäni ratkaisuja perusteltuihin odotuksiin perustuen. Elämästä ei voi koskaan tietää mitä se tuo tullessaan, mutta kun harkitsee asioita huolella ja sitten vaan luottaa siihen, että kyllä tulevaisuudessa jotenkin selvitään niin hyvin menee.

Ei sinulla voi olla mitään tietoa siitä, miksi en lapsia halua, koska en ole siitä mitään sanonut. Projisoit tuossa vain omia ennakkoluulojasi.

Se, ettei hyväksy parisuhteelta ja kumppaniltaan ihan mitä tahansa, ei ole sitoutumiskammoa vaan omien tarpeidensa tunnistamista ja omien rajojensa vaalimista.

Olen ihan samaa mieltä tuosta elämänasenteestasi. Pitää olla suunnitelma mutta myös avoimuutta ja luottoa siihen, että kyllä asiat tavalla tai toisella järjestyvät.

Kerro sinä, mitä itseisarvoista on siinä, että on todella pitkässä suhteessa, vaikka se olisi huokin? Tässä ketjussahan on implikoitu, että yksi kahdenkymmenen vuoden melko huono suhde yhteen ihmiseen olisi parempi kuin vaikkapa neljä todella hyvää viiden vuoden suhdetta eri ihmisten kanssa. Miksi näin olisi?

Vierailija kirjoitti:

Jos taas ajatellaa ap:n tilannetta, eli vauva/pikkulapsi perheitä, niin minusta jos suhde ei kukoista tyyliin 2-4 vuoteen niin mitä sitten?

Kun on lapsia, prioriteetit elämässä ovat sen mukaiset. Silloin joutuu hyväksymään sen, että parisuhde todennäköisesti huononee, ja esimerkiksi seksuaaliset ja romanttiset tarpeet joutuu asettamaan syrjään lapsen tarpeiden tieltä. Tämä on ihan normaalia.

Minä olen kuitenkin todella tyytyväinen, ettei minun tarvitse kärvistellä neljää vuotta huonossa suhteessa, jossa tarpeitani jatkuvasti laiminlyödään, elätellen toivoa, että asiat mahdollisesti kääntyisivät paremmaksi. Eikä ole mitenkään epätavallista, etteivät asiat käänny paremmaksi. Monet eroavat lasten ollessa pieniä tai lasten muutettua pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

En varmasti liene ainoa, joten kohtalotoverit tänne! Arvostelijoilta en niinkään kaipaa kommentteja.

Meillä 10 yhteistä vuotta, 2 naimisissa. Lapsia kaksi, alle kouluikäisiä. Parisuhde kuollut pystyyn, ei hirveästi enää edes riidellä mutta ei ole mitään yhteistäkään oikein.. paitsi koti ja lapset.

Mutta mietityttää ensinnäkin lapset; miten ero heihin vaikuttaa. Ja se että erotessa pitäisi "jakaa" lapset... mietityttää myös ympäristön reaktiot eroon.

Joskus olen jopa toivonut että mies pettäisi tms, jotta tämä päättyisi sitä kautta.

Niin ja mies tietää epävarmat tunteeni, mutta ei kuulemma halua erota.

Älä ikinä enää seurustele kenenkään kanssa. Kun et siihen näköjään ole kykenevä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos taas ajatellaa ap:n tilannetta, eli vauva/pikkulapsi perheitä, niin minusta jos suhde ei kukoista tyyliin 2-4 vuoteen niin mitä sitten?

Kun on lapsia, prioriteetit elämässä ovat sen mukaiset. Silloin joutuu hyväksymään sen, että parisuhde todennäköisesti huononee, ja esimerkiksi seksuaaliset ja romanttiset tarpeet joutuu asettamaan syrjään lapsen tarpeiden tieltä. Tämä on ihan normaalia.

Minä olen kuitenkin todella tyytyväinen, ettei minun tarvitse kärvistellä neljää vuotta huonossa suhteessa, jossa tarpeitani jatkuvasti laiminlyödään, elätellen toivoa, että asiat mahdollisesti kääntyisivät paremmaksi. Eikä ole mitenkään epätavallista, etteivät asiat käänny paremmaksi. Monet eroavat lasten ollessa pieniä tai lasten muutettua pois kotoa.

Niin jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee, mutta ensinnäkin 4 vuotta on minusta todella lyhyt aika, kun puhutaan näin merkittävästä asiasta. Toisekseen se, että ei saa sitä mitä juuri sillä hetkellä haluaa tuntuu ihan ok:lta, jos siihen on hyvä syy. Silloin kun meidän lapset olivat pieniä, niin kyllä me mieheni kanssa jaoimme senkin tunteen, että voi vittu kun ei ole sitä kahden keskeistä aikaa. Silloin muistelimme menneitä ja haaveilimme tulevasta (eli siitä kun lapsemme kasvavat). Tottakait nautimme myös lapsista/perheestä, mutta siis tarkoitan nyt meidän kahden välistä suhdetta.

Tapaatko tehdä elämässäsi muutenkaan mitään pitkäntähtäimen suunnitelmia, jotka vaativat ponnisteluja vai haluatko kaikki heti nyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos taas ajatellaa ap:n tilannetta, eli vauva/pikkulapsi perheitä, niin minusta jos suhde ei kukoista tyyliin 2-4 vuoteen niin mitä sitten?

Kun on lapsia, prioriteetit elämässä ovat sen mukaiset. Silloin joutuu hyväksymään sen, että parisuhde todennäköisesti huononee, ja esimerkiksi seksuaaliset ja romanttiset tarpeet joutuu asettamaan syrjään lapsen tarpeiden tieltä. Tämä on ihan normaalia.

Minä olen kuitenkin todella tyytyväinen, ettei minun tarvitse kärvistellä neljää vuotta huonossa suhteessa, jossa tarpeitani jatkuvasti laiminlyödään, elätellen toivoa, että asiat mahdollisesti kääntyisivät paremmaksi. Eikä ole mitenkään epätavallista, etteivät asiat käänny paremmaksi. Monet eroavat lasten ollessa pieniä tai lasten muutettua pois kotoa.

Niin jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee, mutta ensinnäkin 4 vuotta on minusta todella lyhyt aika, kun puhutaan näin merkittävästä asiasta. Toisekseen se, että ei saa sitä mitä juuri sillä hetkellä haluaa tuntuu ihan ok:lta, jos siihen on hyvä syy. Silloin kun meidän lapset olivat pieniä, niin kyllä me mieheni kanssa jaoimme senkin tunteen, että voi vittu kun ei ole sitä kahden keskeistä aikaa. Silloin muistelimme menneitä ja haaveilimme tulevasta (eli siitä kun lapsemme kasvavat). Tottakait nautimme myös lapsista/perheestä, mutta siis tarkoitan nyt meidän kahden välistä suhdetta.

Tapaatko tehdä elämässäsi muutenkaan mitään pitkäntähtäimen suunnitelmia, jotka vaativat ponnisteluja vai haluatko kaikki heti nyt?

Totta kai teen. Koko nykyinen elämäntilanteeni ammatteineen, asuinpaikkoineen ja harrastuksineen on jotakin, mitä kohti olen pyrkinyt viimeiset 5–10 vuotta. Mitä tekemistä pitkäjänteisyydellä on sen kanssa, ettei hyväksy kumppanilta huonoa käyttäytymistä ja tarpeiden laiminlyömistä?

Kun ei ole lapsia, eikä pelkää yksinoloa, ei ole mitään syytä sietää vuosikausia suhdetta, joka ei miltään osin vastaa sitä, miksi suhteessa on. Et ehkä vanhempana hahmota tätä asiaa kunnolla, mutta lapsettomana en voi tukeutua siihen, että hei, ainakin meillä on tämä perhe-elämä ja kasvatuskumppanuus. Nuo asiat, joita siteeraamassani pätkässä oltiin vailla, ovat likimain ainoat syyt, miksi ylipäätään hakeudun suhteeseen.

Siinä vaiheessa, kun toinen ei halua pitää mitään keskusteluyhteyttä, ei läheisyyttä, ei muuta kuin mekaanista parisuhteen suorittamista, eikä omasta mielestään näe tilanteessa mitään ongelmaa, miksi jäisin takomaan päätäni seinään kuukausiksi tai jopa vuosiksi? Ei kukaan ihminen ole niin ihmeellinen, että vain hänen vuokseen kannattaisi uhrata oma itsekunnioitus, omat tarpeet ja oma tulevaisuus.

Kummasti auttaa, kun tekee kumppanille heti alusta selväksi, ettei siedä parisuhteessa mitään puhumattomuutta, läheisyyden kieltämistä tai muuta paskaa. Ei pääse syntymään vahingollisia käyttäytymismalleja, jotka vahvistuvat kuukausien ja vuosien mittaan.